1. syyskuuta 2014

Sami Majala: Riivaaja
























(Gummerus, 2014)

Kunpa joku olisi opettanut. Että proosan perusyksikkö on kappale. Että totuus on sen sisässä. Että jos toden sanoo siinä, sanoo seuraavassa totuuden toisen, ei muuta jatkumoa tarvitse. Että kunhan vain rytmi. Niin kuin lause on runossa. Niin kuin lumisadetta katsoo ja kuinka hiutaleet eri tahdissa ja hieman eri suuntiin mutta kuitenkin kaikki samaa. Niin kuin viulut ovat hiljaa kun patarumpu soittaa ja toisin päin. Että kuule maan laulu. Että lue poika Cormac McCarthya. Että poista yhtälöstäsi lukija, tuo pällistelevä pallinaama, ja lauseesi soi kauniimmin, täydemmin, todemmin. Että jos ymmärtää miksi Charles Bukowskin Post Office on paskaa ja Factotum jo kokonaan muuta, on ymmärtänyt jotain olennaista. Että useimmin totuus luovii näkyviin niemennokan takaa lievässä sivuttaisessa vastatuulessa kuten Andrew Hillin piano. Että kirjoita kuten Robert Mitchum näytteli, kahdella tyylillä: ilman hevosta ja hevosen kanssa, seiso vain, roikota suuria ja karvaisia pallejasi; ole rehellinen ja itsestään selvä.


Oma arvioni: Kirja, jonka takakannen teksti herätti kiinnostukseni, vaikka en oikein tiennytkään mitä odottaa. Itse asiassa Riivaaja on romaani kirjoittamisesta tapana elää, kertomus suurten surujen taakse jättämisestä ja kipinän etsimisestä. Kirjassa liikutaan monissa maailmankolkissa – tapellaan ja rakastetaan. Riivaaja on Majalan omintakeinen ja ärhäkkä esikoisromaani. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!