22. syyskuuta 2015

Marja Korhonen: Häivähdyksiä – erityinen elämäni

Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 187 s.

Tämä kirja on kirjoitettu otsahiirellä kirjain kerrallaan. Itkien ja nauraen. Eläen. Siten se kuuluu myös lukea.

M
arja Korhonen oli 42-vuotias, kun hän sai aivorunkotukoksen. Käsittämättömän hoitovirheen seurauksena oli niin sanottu locked in -syndrooma eli neliraajahalvaus ja puhekyvyn menetys. Perheenäidistä, erityisopettajasta ja aktiiviurheilijasta tuli oman kehonsa vanki.

Vain silmiensä liikkeitä käyttäen Marja taisteli itsensä kuoleman rajalta kuntoutukseen ja sieltä takaisin omaan kotiin. Hänen valovoimainen luonteensa ja hersyvä huumorintajunsa saavat kirjan rivit ja niiden välit räiskähtelemään.

Häivähdyksiä on kertomus sisusta mahdottoman edessä, uskosta elämään, toivosta kärsimyksen rinnalla sekä rakkaudesta ja ystävyydestä kaiken tämän perustana. Se kertoo hymysuin kyynelten läpi yhden ihmisen uskomattoman tarinan.

Oma arvioni: Tämän kirjan lukeminen on syystä tai toisesta viivästynyt, mutta kun sen nyt lopulta onnistuin käsiini saamaan, olikin se sitten luettava ns. yhdellä istumalla. Kirja vaikutti koskettavuudessaan vahvasti tunteisiin. Ei pelkästään traagisten tapahtumiensa vuoksi, vaan myös siksi, että minun oli oikeastaan yllättävän helppoa samaistua moniin asioihin. Toisin kuin Marja, en ole vammautunut, sillä olen ollut vaikeasti liikuntavammainen syntymästäni asti, enkä ole siis koskaan esimerkiksi kävellyt.

Kuntoutus, taistelut sosiaalitoimen kanssa henkilökohtaisen avun ja muiden lakisääteisten palveluiden saamiseksi – niin ja monien vammattomien ihmisten oletukset siitä, että jalkojen ollessa ikään kuin pois pelistä, ei järkikään voi juosta, ovat tulleet itsellenikin varsin tutuiksi. Ja ilman läheisteni tukea ja omaa kovaa sisuani minäkään en olisi se ihminen, joka tänään olen.

Tutun tuntuisten ajatusten ja kokemusten ohella kirjassa oli kuitenkin paljon sellaistakin, jota en olisi sieltä uskonut tai ainakaan toivonut löytäväni, kun ottaa huomioon kirjoittajan taustan.  Tämän blogin puitteissa ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista kirjoittaa asiasta sen enempää. Kaiken kirjassa olleen sulattelu on sekin vielä kesken. Palaan aiheeseen kuitenkin todennäköisesti jossain muussa yhteydessä.

Kirjan saaman suuren mediahuomion vuoksi odotin teoksen kirjallisilta ansioltakin hieman enemmän. Nyt joidenkin asioiden toistelu ärsytti. Ristiriitaisista tunteista huolimatta voin suositella tätä tuskaa huutavaa, raivoa räiskyvää ja huumoria hersyvää elämän tilitystä etenkin vammautuneiden henkilöiden parissa työskenteleville. Erilaisuuden kohtaaminen kun ei ole välttämättä helppoa alan ammattilaisillekaan. Tämän kirjan lukeminen saattaa avata silmiä. Ennalta on vaikea tietää, mikä loppujen lopuksi on mahdollista. Onneksi jokainen meistä on erityinen omalla ainutkertaisella tavallaan - vamman kanssa tai ilman. 

2 kommenttia:

  1. Hieno teos ja taistelu omista oikeuksista. Marjalle tsemppiä ja sinulle myös Satu. Oma poikani on CP-vammainen, joten taistelut ovat tuttuja pykäläviidakoissa ja yleensä vammaisen asioita hoitaessa. Uskomatonta, että vamma on vain vuoden voimassa kerrallaan ja sitten se paperiviidakko lääkärissäkäynteineen ja todistuksineen alkaa taas. Minä jaksoin, mutta poikani ei. Hän ei saa mistään mitään tukea, ei opintoihin, asumiseen ym. hänen vammansa ei enää ollut, kun hän täytti 18 ja äiti ei saanut enää hoitaa asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. On todella väärin, että kaikista mahdollisista asioista, jotka ovat itse asiassa ihan perusoikeuksia, joutuu taistelemaan vuodesta toiseen. Ei tämä CP-vamma tästä todellakaan minnekään katoa - ja jos "ihme" tapahtuisi, eiköhän ihan jokainen siitä heti Kelalle ym. tahoille ilmoittaisi.
      Marjan tarinakin osoitti kuitenkin hienosti sen, että taistelu kannattaa. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan jaksa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!