4. kesäkuuta 2017

Suvi Stolt, Anneli Yliherva, Vilhelmiina Parikka, Leena Haataja & Liisa Lehtonen (toim.): Keskosen hoito ja kehitys

















Kustantaja: Duodecim
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 320 s.

O

man lapsen syntyminen keskosena on vanhemmille usein epävarmuutta aiheuttava asia. Vastasyntyneiden tehohoito-osasto on vanhemmille ympäristönä vieras ja erilaisten laitteiden tarkoitus epäselvä. Vanhemmat ovat myös epätietoisia siitä, kuinka voisivat parhaiten auttaa lastaan. Myös lapsen tulevaisuus voi askarruttaa. Miten keskoset yleensä selviytyvät? Entä minun lapseni – oppiiko hän pelaamaan jalkapalloa, tai lukemaan ja kirjoittamaan? Isovanhemmat ja muut perheenjäsenet miettivät samoja kysymyksiä.

Keskoslasten hoito vastasyntyneiden teho-osastolla ja sairaalahoidon jälkeen on moniammatillista. Eri alojen opiskelijat ja ammattilaiset (mm. eri alojen lääkärit ja hoitajat, psykologit, puhe-, ravitsemus-, fysio- ja toimintaterapeutit, neuvolan terveydenhoitajat, päiväkodin henkilökunta ja opettajat) ovat ison haasteen edessä yrittäessään ymmärtää lääketieteellisiä diagnooseja ja niiden syitä ja seurauksia.

Keskosen hoito ja kehitys kuvaa lyhyesti ja selkeästi tavanomaisimmat keskosen hoitokeinot, keskosuuteen yleisesti liittyvät diagnoosit sekä niiden syyt ja seuraukset sekä sen, miten vanhemmat voivat osallistua lapsensa sairaalahoitoon. Lisäksi kirjassa kerrotaan, millaisia tulevaisuuden näkymiä keskoslapsilla on eri ammattilaisten ja vanhempien näkökulmista katsottuna. Kirja auttaa vanhempia, perheenjäseniä ja ammattilaisia olemaan läsnä keskosen arjessa sairaalassa ja sairaalahoitojakson jälkeen ja siten tukea keskosena syntyneen lapsen kehitystä

Oma arvioni: Monipuolinen teos, joka tarjoaa hyödyllistä tietoa monenlaisille lukijoille; lääkäreille, hoitajille, terapeuteille, opettajille sekä tietysti myös keskoslasten vanhemmille. Teksti on kirjoitettu selkeästi, joten aikaisempia tietoja aiheesta ei välttämättä tarvita. Siksi kirjaa voi suositella hyvin myös aiheesta kiinnostuneille opiskelijoille.

Entisenä keskosena minun oli suorastaan liikuttavaa lukea keskoshoidon kehittymisestä ja ennen kaikkea vanhempien osallistumisesta pikkuruisten lastensa hoitoon muun muassa kenguruhoidon kautta. Ja voi noita pikkukeskosten kuvia. Kirjaa lukiessani mietin, kuinka erilainen oma tilanteeni onkaan ollut, kun synnyin 1970-luvulla ja vietin parisen kuukautta TYKS:an keskolassa happikaapissa ja vanhemmat näkivät minut vain ikkunan läpi. Kiitos maamme kehittyneen keskoshoidon selvisin kuitenkin ennenaikaisesta syntymästä – vain CP-vamma elinikäisenä seuralaisenani. Paljon huonomminkin olisi voinut käydä.

Keskoslasten vanhempien tarinat ovat tunteita pintaan nostattavaa luettavaa, mutta samalla ne tarjoavat toivoa antavaa vertaistukea vastaavassa tilanteessa oleville vanhemmille. Myös keskosten itsensä kertomat tarinat ovat kiinnostavia; keskosuus ei ole maailmanloppu – etenkään tänä päivänä, sillä keskosuudesta ilmiönä tiedetään nyt huomattavasti enemmän kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Lisää tutkimusta tarvitaan toki edelleen. Tutkimustulosten tulkinnassa kannattaa aina muistaa se, että jokainen keskosena syntynyt lapsikin on oma ainutkertainen yksilönsä. Siksi keskosia ei pidä kohdella ensisijaisesti keskosryhmän edustajina. Se, miten elämä meistä kutakin kuljettaa on aina monen tekijän summa. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!