Max Manner: Mayra



Kustantaja: Arktinen Banaani
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 326 s.





Leskeksi jäänyt orkesterisellisti huomaa herättävänsä yhä kiinnostusta parisuhdemarkkinoilla, kun yksinäiset päivät saavat pikaisen lopun varakkaan rouvan viedessä miestä määrätietoisin ottein.
Myös suuri nuoruudenrakkaus Mayra, Espanjaan asettunut taidemaalari, ottaa yllättäen mieheen yhteyttä. Pariskunnan kohdattua uudelleen on kuin mikään ei olisi muuttunut – paitsi yksi asia ja sen mukana koko tulevaisuus.
Kymmenestä rikosromaanistaan tunnettu Max Manner on löytänyt uuden kirjallisen jäljen, mutta aikuisella tavalla romanttinen kertomus vie tälläkin kertaa kohti trillerimäistä loppua. 
Oma arvioni: Mayra on kypsien ihmisten rakkaustarina. Manner ei ole kuitenkaan hylännyt jännitystäkään – ja hyvä niin. Mayra tarjoaa lukijalle yllättäviä ja dramaattisia käänteitä. Mayra on vahva romaani ihmissuhteista monenlaisine mutkineen, kertomus elämästä vaikeine valintoineen. Rankoistakin aiheista huolimatta romaanissa vallitsee kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin seesteinen tunnelma. 
On hienoa, jos kirjailija hallitsee eri lajityyppejä, ja mielestäni dekkareistaan tutuksi tullut Max Manner tekee sen vieläpä hyvin. Pidin kirjasta kaiken kaikkiaan, mutta minulle erityisen mieluisia vivahteita olivat musiikin voimakas läsnäolo ja espanjankieliset ilmaisut, jotka oli mukava huomata ymmärtävänsä jopa ilman käännöksiä. Erityisen maininnan ansaitsee vielä romaanin tyylikäs kansi, jonka on suunnitellut Asko Künnap.
Mayra on yksi niistä syksyn kotimaisista kirjoista, joiden lukemista olin odottanut kovasti. Enkä onneksi suotta, sillä odotukset täyttyivät mainiosti. Jos siis kaipaat kirjalta koukuttavuutta, eikä suuriin teemoihin sukeltaminenkaan pelota,  Mayra on erinomainen valinta. Uskon tämän kirjan olevan monien varttuneempien lukijoidenkin mieleen, sillä eläväthän siinä esiintyvät henkilötkin jo ns. kolmatta ikää. Suosittelenkin teosta etenkin eläkkeellä oleville, mutta hyvinhän tarina toimi nelikymppisellekin.











Kirja-arvio: Aulikki Kananoja, Martti Lähteinen & Pirjo Marjamäki (toim.): Sosiaalityön kä-sikirja

Kustantaja: Tietosanoma
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 585 s.



Sosiaalityön käsikirja kokoaa yksiin kansiin keskeisen tiedon sosiaalityöstä. Kirjan neljäs, täysin uudistettu laitos on entistäkin kattavampi ja monipuolisempi esitys sosiaalityön moninaisesta kokonaisuudesta. Kirja kertoo lukijalle siitä, mikä työtä ohjaa ja kehystää, miten alalle kouluttaudutaan sekä sitä, kuinka työtä johdetaan, tutkitaan, kehitetään ja valvotaan.

Mielestäni kaikkein merkittävin osa-alue kirjassa on kuitenkin asiakasryhmäkohtainen sosiaalityö. Sitä on teoksen uudessa painoksessa täydennetty muun muassa maahanmuuttajien kanssa tehtävää sosiaalityötä sekä päivystys- ja varautumistilanteissa tehtävää sosiaalityötä käsittelevillä artikkeleilla. Uusia ja ajankohtaisia teemoja ovat myös sosiaalityön vaikuttavuus ja viestintä sekä sosiaalihuollon tiedonhallinta. Tässä painoksessa on otettu huomioon luonnollisesti myös sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännön lukuisat uudistukset, kuten uusi sosiaalihuoltolaki sekä lait sosiaalihuollon asiakasasiakirjoista ja sosiaalihuollon ammattihenkilöistä. Lisäksi kirjassa ennakoidaan tulevan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksen aiheuttamia muutoksia.

Pysyäkseen ajan tasalla sosiaalityön ja sen tekijöiden on kehityttävä jatkuvasti. Paikalleen jämähtäminen ja vanhoihin kaavoihin kangistuminen ei ole vaihtoehto. Tätä kattavaa ja informatiivista teosta voikin suositella kaikille oman työnsä reflektoinnista kiinnostuneille ja avoimin mielin tulevaisuuteen katsoville sosiaalityöntekijöille. Myös eri alojen opiskelijat saavat kirjasta paljon hyödyllistä tietoa. Alan asiantuntijoiden kirjoittamat artikkelit johdattavat lukijan myös muiden lähteiden äärelle, joten tätä kirjaa voi mainiosti hyödyntää käsikirjamaisesti vaikkapa opinnäytetyön teossa.






Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 284 s.

Kerro minulle minusta.




Markus kasvaa uskonnollisessa perheessä. Kun yksi sisarista karkotetaan yhteisöstä ja Ellen-siskon viulu vaimenee, Markus lähtee Yhdysvaltoihin kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Vaikka hän kohoaa järjestönsä johtoportaassa, kaikuu korvissa taukoamatta Ellenin viulu. Kun tuntematon nainen ilmoittautuu Markuksen tyttäreksi, Markus ymmärtää, että totuutta on joskus katsottava silmiin.

Vien sinut kotiin soi siskon viulun lailla – välillä kiihtyen, välillä rakkautta kaivaten. Kauniisti tempoa vaihteleva esikoisromaani kertoo huippulahjakkuudesta, vallanhimosta, perheen sisäisestä rakkaudesta sekä sivullisuudesta. Se osoittaa, että pinnan alta voi nousta esiin jotakin, mikä painui talviöisen jään pimentoon kauan sitten. 
Oma arvioni: Kehuvista blogiarvioista riippumatta olisin tarttunut tähän Kallandin esikoisromaaniin jo pelkästään sen kauniin kannen perusteella. Se antoi viitteitä siitä, että musiikilla olisi tarinassa tärkeä rooli – ja niinhän sillä onkin. Viulua soitetaan niin elävästi, että sen korvia hyväilevän äänen voi kuulla. Asiaa auttaa toki osaltaan sekin, että osa kappaleista ovat minulle klassisen musiikin ystävänä tuttuja. Tulipa kirjan innoittamana kuunneltua muutama hienoa kappale pitkästä aikaa, kiitos kirjan loppuun liitetyn ääniraidan.

Kalland kertoo monikerroksista tarinaansa pala palalta paljastaen ja ennakoivia vihjeitä tarjoten. Parasta mielestäni onkin se, ettei kaikkea paljasteta, vaan lukijalle jätetään sopivasti pohdittavaa; miksi näin oikeastaan tapahtui. Kirjan minäkertoja Markus toteaakin: 

”Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.”

Romaani tarjosi mielenkiintoisen mahdollisuuden kurkistaa Jehovan todistajien elämään, mutta uskonyhteisön kuvauksen rinnalla se sisälsi paljon muutakin, ja hyvä niin. Yksi valitsee yhtä, toinen kenties jotakin muuta. Niinhän se elämässä taitaa yleensäkin mennä. 
Vien sinut kotiin on mielestäni kokonaisuudessaan hieno, koskettava ja surumielinen tarina, jonka henkilöt ovat kiinnostavia ja aidon tuntuisia. Kirjan kieli on hiottua – kuin taitavan viulistin soittoa. Siltä osin tekstiä olikin helppo lukea, mutta niin kuin hyvän kirjan kuuluu, lauseet saivat lukijan aika ajoin vaipumaan mietteisiinsä. Tarinan inhimillisyys kosketti. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi erityisesti kaikille kauniin musiikin ja sujuvan kerronnan ystäville. 



Sophie Kinsella: Hääyöaie

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2014
Englanninkielinen alkuteos: Wedding Night (2013)
Suomentanut: Aila Herronen
Sivumäärä: 389 s.



Lottien pitkäaikainen poikaystävä ei tahdo naimisiin, ja suhde karahtaa kiville. Kun lohtusuklaan kulutus on suurimmillaan, viidentoista vuoden takainen ensirakkaus ottaa yllättäen yhteyttä. Lottie pitää sitä merkkinä itseltään Kohtalolta, ja pari päättää rynnätä vihille pikimmiten. Ei seksiä ennen avioliittoa, hääyö sinetöiköön liiton.

Lottien suojeleva isosisko, katumapäälle tullut ex-poikaystävä sekä sulhasen vakavamielinen liikekumppani pitävät avioliittoa harkitsemattomana virheliikkeenä ja haluavat estää hääyön hinnalla millä hyvänsä. He seuraavat vastavihittyjä Kreikan saaristoon, ja hillitön kommellusten keitos on valmis!

Oma arvioni: Ihan hyvää hömppää, jos sellaisesta tykkää. Tämä kirja ei ole täyttä siirappia, onneksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että kyllä Himoshoppaaja -sarjan kirjat ovat kyseisen kirjailijan tuotannosta enemmän minun makuuni kuin tämä romanttinen kohellus.




Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2013
Norjankielinen alkuteos: Jeg skal gjøre deg så lykkelig (2011)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivumäärä: 289 s.



Värikäs lukuromaani katkeransuloiselta 1960-luvulta, ajalta jolloin koti oli naisen valtakunta – ja vaihtoehdot vähäisiä.



Trondheimilaisen kerrostalon A-rapun rouvilla on yhteinen vihollinen: neljännen kerroksen Peggy-Anita Foss, joka siivoaa perjantaisin alasti ja ostaa arkenakin valmista leipää. Mutta yhdessä suhteessa Fossin hempukka on samanlainen kuin muutkin rouvat: kukaan heistä ei käy töissä kodin ulkopuolella. Puuhaa riittää kuitenkin ilmankin. Pölynimurin ja pakastimen kaltaiset uusmuotoiset keksinnöt tuntuvat vain lisäävän perheenäidin työtaakkaa. Vaan onko säntillinen taloudenpito sittenkään onnen tae.

Oma arvioni: Ragden kirja on hyvä ajankuvaus 1960-luvun Norjasta. Siinä kerrostaloelämää kuvataan kotiäitien ja kotonaan töitä tekevien naisten silmin. Kodin puhtaus on tärkeää ja ruoan on oltava valmiina pöydässä tiettyyn aikaan. Odotin romaanin henkilöhahmoilta hieman enemmän omaperäisyyttä ja syvyyttä, mutta kirjassa keskityttiin arkisten kotiaskareiden kuvaamiseen jopa liiankin tarkasti. Tupakkaa poltettiin ketjussa ja ihan kaikissa tilanteissa. Onneksi kirjan sivuilta ei sentään välittynyt tupakanhaju suoraan lukijan nenään…

Ihan mukava lukuromaani ”helppoa” luettavaa hakeville.








Danielle Steel: Petos

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2017
Englanninkielinen alkuteos: Betrayal (2012)
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivumäärä: 310 s.

Luottamus on ihana asia. Ja vaarallinen.




Viihteen kuningatar Danielle Steel kuvaa elokuvamaailmaan sijoittuvassa romaanissaan vetävästi menestyksen pimeää puolta.
Mainetta, rakkautta ja työn tuomaa tyydytystä – Tallie Jones, 39-vuotias elokuvaohjaaja tuntuu saaneen kaiken. Hänen filminsä ovat kassamagneetteja, eivätkä niille tuhahtele kriitikotkaan. Talliella on myös ympärillään läheisiä ihmisiä, varsinkin tuottajapartnerinsa ja avokumppaninsa Hunter sekä Brigitte, assistentti johon hän luottaa kuin kallioon. Talliella on tekeillä entistäkin kunnianhimoisempi filmiprojekti, kun kirjanpitäjä havaitsee, että Tallien rahoja karkaa jonnekin hänen tietämättään. Joukko järkyttäviä paljastuksia osoittaa, että hänellä on vihollinen – aivan lähellä.
Petos on jännittävä tarina menestyksestä, maineesta ja kateudesta.
Oma arvioni: Ihan viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, vaikka ei tämä tarina mielestäni kirjailijan parhaimpia olekaan. Oli aika, jolloin oikein odotin Steelin uutta kirjaa. Niinpä suuri osa kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta löytyy kirjahyllystä. Nykyään kuitenkin nappaan Steeliä luettavaksi vain, jos kirjastosta sattuu löytymään Steeliltä teos, jota en ole aiemmin lukenut. Niin se kirjamakukin muuttuu, kun ikää karttuu. Nuorena ehdoton ykkössuosikkini kyseisen kirjailijan tuotannosta oli Palomino. Kenties lähden joskus taas tuolle nostalgiselle lukumatkalle...











Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 180 s.
 



Susanne on tilannut vauvan Intiasta ja Padman tehtävä on synnyttää se hänelle. Vuodenajat oikuttelevat Pohjolassa: kuusi pitkää kevättä on vaihtunut suoraan syksyksi. Tv-meteorologi haluaisi vielä kerran ennustaa helleaallon saapuvat. Tuoko seitsemäs kevät vihdoin kesän tullessaan?
Seitsemäs kevät on viiltävän ajankohtainen episodiromaani maailmasta, missä pienetkin valinnat voivat johtaa merkittäviin seurauksiin. Se vie lukijansa skotlantilaisiin puistoihin ja intialaiselle kohdunvuokrausklinikalle, tukholmalaisiin luksusasuntoihin ja pohjalaiseen mummonmökkiin.
Se on tutkielma ahneudesta, rakkaudesta ja unelmien hinnasta. Kuka maksaa lopulta laskun kenenkin onnesta?
Oma arvioni: Toisessa romaanissaan Seitsemäs kevät Tiina Laitila Kälvemark maalailee kauhukuvaa siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset eivät tyydy siihen, mitä elämällä on heille tarjota, vaan ahnehtivat jatkuvasti lisää jotakin. Mutta toiveilla ja unelmilla on aina hintansa. Jopa ilmasto muuttuu ihmisten toiminnan seurauksena, eikä Pohjolassa ole ollut kesää kuuteen vuoteen. Kukaties kesää ei enää koskaan tulekaan. Romaanissa on vahvoja tunteita ja voimakas dystopinen henki. Kirja on hyvin kiinni tässä ajassa, sillä kesän ”katoaminen” on mietityttänyt ihan oikeastikin viime aikoina, kun erilaisista sääilmiöistä on uutisoitu niin meiltä kuin maailmaltakin. Huomaan itse aika ajoin ikävöiväni lapsuuden lämpimiä kesiä. Maailma ja ilmasto muuttuvat kuitenkin vääjäämättä, mutta miten käy ihmisen. Varmaa on oikeastaan vain se, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, emmekä voi päättää kaikesta ja saada kaikkea haluamaamme – onneksi.
Laitila Kälvemark liikkuu uudessa kirjassaan taitavasti romaanin ja novellin rajoilla vieden lukijansa Ruotsista Suomeen ja Skotlannista Intiaan. Kaiken kylmän ja ruman keskellä tarinoista huokuu kuitenkin toivo, ja odotuksen tuntu on vahvasti läsnä. Ehkä tulossa on vielä jotain parempaa, ehkä hellekesäkään ei ole pelkkää unelmaa. Jospa ihmiskunta ehtii vetää hätäjarrusta juuri ennen kuin on liian myöhäistä.
Seitsemäs kevät on sivumäärässä mitattuna pieni, mutta sisällöltään suuri ja moniaineksinen romaani, johon mahtuu paljon. Se kertoo paljon kirjoittajansa taidosta tiivistää isoja asioita muutamiin riveihin. Sen taidon haluaisin itsekin ehdottomasti oppia.
Mielestäni Seitsemäs taivas on erinomainen episodiromaani, jonka selkeä ja avoin kieli suorastaan vetää lukijaa puoleensa. Kokonaisuus on hiottu ja hallittu. Suosittelen kirjaa lämpimästi sinulle, joka etsit puhuttelevaa luettavaa.







Markku Heino (toim.) Runo100

Kustantaja: Reuna
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 148 s.




Runo100 -kirjan nimi juontaa alkunsa Suomi 100-juoksun teemoista ja arvopohjasta. Ultrajuoksuun liittyy monella urheilijalla ja kuntoilijalla henkisyys ja omien elämänarvojen ääreen palaaminen, ihmisyyden ytimen etsintä. Suomen itsenäisyyden juhlavuoren kunniaksi Suomi 100 -juoksu juoksee mielen ja ruumiin virkeyden, lasten, luonnon, kotimaan, yhteisöllisyyden ja rakkauden puolesta.
Kirjan tekstit liittävät yhteen yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta tärkeitä teemoja yksilön kautta tulkittuna, luo sillan kirjallisen kulttuurin ja urheilun välille.
Oma arvioni: Kiinnostava kokoelma runoja erilaisilta kirjoittajilta. Jaan kanssanne yhden suosikeistani. Sopiihan se mainiosti myös Suomi 100 -vuoden Yhdessä -teemaan, jo nimensäkin puolesta:

Yhdessä 
Toisiamme tukien
heikompaa auttaen,

yhdessä

olemme vahvempia
voimme paremmin

kuin yksin. –
Raija Tuominen




Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä – Suomalaisinta sanaa etsimässä



Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2017
Saksankielisestä käsikirjoituksesta suomentanut: Heli Naski
Sivumäärä: 303 s. 

"Suomea osaamaton saattaa hyvinkin luulla sanaa jäätelötötterö hevosen hirnuntaa jäljitteleväksi ääntelyksi tai sotahuudoksi, jonka suomalaissotilaat päästivät kolmikymmenvuotisessa sodassa hyökätessään vihollisen kimppuun.”

Kun hengenlähtö on lähellä, elämän tärkeysjärjestys kirkastuu väkisinkin. Itämeren yllä koettujen kauhunhetkien jälkeen Hermann päättää

·       tehdä vaimonsa yhtä onnelliseksi kuin hääpäivänä kauan sitten

·       olla aikuistuvalle tyttärelleen ja lapsekkaalle pojalleen maailman paras isä

·       saada vaateliaan kattinsa kuriin.

Rakkaus on tekoja, mutta tekevälle sattuu – ja kommunikaatio vasta vaikeaa on. Sisu vai santsikuppi? Hali vai halla? Känkkäränkkä vai kalsarikännit. Aina sanat eivät riitä tai kiitä, kun Hermann etsii tietään takaisin suomalaiseen sydämeen. Mukana menossa ovat zombikulkue, Lucia-neito sekä joukko uusia saunakavereita, Linnan juhliin valmentautuva naapurin tervaskanto ja taiteilija nimeltä Synnöve.

Oma arvioni: Kun sanat ei kiitä tarjoaa saksalaisia havaintoja suomalaisuudesta ja kielestämme kahvituksesta seinänaapuriin ja jommastakummasta lämpimämpään. Kirjassa kuvataan hulvattoman hauskasti sitä, kuinka suoksalainen perhe elää suomalaisen kulttuurin keskellä, jossa Marimekko on maailmankuulu brändi ympäri Suomea. Entä, kuinka tullaan supisuomalaiseksi. Jos et tiedä vastausta, kannattaa lukea Dieter Hermann Schmitzin uusin romaani.

Suosittelen kirjaa kaikille viihdyttävää lukukokemusta etsiville.


Mats Strandberg: Hoivakoti

Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2017
Ruotsinkielinen alkuteos: Hemmet
Suomentaneet: Ida Takala & Stella Vuoma
Sivumäärä: 367 s.




Lapsuudenkotiinsa palannut tuhlaajapoika Joel vie dementoituneen äitinsä Monikan laitoshoitoon. Pian muuton jälkeen Monikan tila romahtaa, ja Joel seuraa avuttomana, kun äiti vajoaa yhä syvemmälle omaan kauhujen täyttämään maailmaansa. Mutta ovatko Monikan näyt harhoja, vai käykö hoivakodissa kutsumattomia, pahansuopia vieraita?
Oma arvioni: Hoivakoti on hyytävä psykologinen trilleri, jossa keskiössä on ihmisen pelko siitä, ettei kykenisi enää hallitsemaan omaa kehoaan ja mieltään. Kirja on monin paikoin suorastaan puistattavaa luettavaa, mutta lukemista on mahdoton lopettaa, vaikka sivun kääntäminen välillä lähes kauhistuttaakin. Tarinasta huokuu ymmärtäväisyys ja huoli heikoimmista, ja kauhu on luonteeltaan hienovaraista, jopa ovelaa. Pidin kirjassa juuri siitä, että klassisia kauhuelementtejä oli yhdistelty taitavasti arkisiin asioihin.
Mats Strandbergia on tituleerattu Ruotsin Stephen Kingiksi, eikä ainakaan Hoivakodin perusteella mielestäni täysin ilman syytä. Tällaista kauhua voisin mielelläni lukea lisääkin, vaikka en yleisesti ottaen suuri kauhukirjallisuuden ystävä olekaan.



Gillian Flynn: Teräviä esineitä



Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2015
Englanninkielinen alkuteos: Sharp Objects
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivumäärä: 318 s.



Nuori toimittaja Camille Preaker palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden siepatun koulutytön tapauksesta. Tutuissa maisemissa Camillen vaivalla tukahduttama menneisyys nostaa päätään ja nuoren naisen itsetuhovietti alkaa kihelmöidä taas iholla. Camille huomaa ajautuvansa arvaamattoman äitinsä vaikutuspiiriin ja hakee tukea niin murhia tutkivasta etsivästä kuin lolitamaisesta sisarpuolestaan. Mutta Wind Gabin klaustrofobisessa pikkukaupungissa ei ole syytä luottaa mihinkään – ei edes omiin muistoihinsa.

Oma arvioni: Säälimättömän kauhistuttava perhetarina, jota lukiessa hiukset nousevat pystyyn. On karmivaa ajatella, kuinka pahat jäljet epäinhimillinen lapsuus voi lapseen jättää, jos äiti on kaukana pullantuoksuisesta ja turvallisesta.

Tämä terävän taidokkaasti kirjoitettu teksti hämää lukijaansa kerta toisensa jälkeen. Kaikessa kauhistuttavuudessaan koukuttava esikoisteos, jonka epämiellyttävät henkilöhahmot kuitenkin vetävät puoleensa. On saatava tietää, mitä tarinassa lopulta tapahtuu, vaikka lopussa sivujen kääntäminenkin pelottaa.

Jos pidät kauhistuttavasta jännityksestä, Gillian Flynnin Teräviä esineitä on erinomainen valinta. Suosittelen.






Sonja Kniivilä, Sari Lindblom-Ylänne & Anne Mäntynen: Tiede ja teksti – Tehoa ja taitoa tutkielman kirjoittamiseen


Kustantaja: Gaudeamus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 250 s.



Tieteellinen kirjoittaminen on kaikille korkeakouluopiskelijoille tärkeä työväline ja osa tutkinnon suorittaneen akateemista asiantuntijuutta. Se on myös taito, jota voi oppia ja jossa voi kehittyä.

Hyvä kirjoittaja tuottaa loogista, ymmärrettävää ja huoliteltua tekstiä. Lisäksi on hallittava tieteellisen tekstin erityispiirteet: tieteellinen esitystapa, argumentin rakentaminen, väitteiden perustelu sekä lähteiden käyttö ja merkitseminen. Tutkielman kirjoittaminen on prosessi, jonka aikana ajatukset jatkuvasti jäsentyvät ja hakevat muotoaan. Näin kirjoitustyö nivoutuu saumattomasti tutkimuksen tekemiseen.

Tiede ja teksti tarjoaa ohjeita ja vinkkejä opinnäytetyöskentelyyn opintojen eri vaiheissa. Tieteellisen kirjoittamisen osa-alueita havainnollistetaan esimerkein, ja kätevät muistilistat auttavat hahmottamaan olennaisen. Käytännönläheinen käsikirja innostaa ja rohkaisee kirjoittamaan.

Oma arvioni: Kirja tarjoaa opiskelijoille hyvän kokonaiskuvan siitä, mistä tieteellisessä kirjoittamisessa on kysymys. Sen avulla he voivat pohtia myös omaa kirjoittamistaan ja kehittyä prosessin aikana entistä paremmiksi. Kirjan esimerkit ovat konkreettisia ja muistilistat varmasti todella hyödyllisiä.

Tiede ja teksti -teos sopii luettavaksi kaikille tieteellisen kirjoittamisen haasteista kiinnostuneille tieteenalasta riippumatta. Opiskelijoiden tulee kuitenkin muistaa se, että esimerkiksi lähteiden merkitseminen vaihtelee eri tilanteissa jopa tieteenalan sisällä, joten ko. säännöt tulee aina tarkistaa tapauskohtaisesti.

Suosittelen tätä selkeää ja innostavaa kirjaa erityisesti kaikille akateemisen ”uransa” alussa oleville kirjoittajille.




Naoki Higashida: Miksi minä hypin – Erään pojan ääni autismin hiljaisuudesta

Kustantaja: Sammakko
Julkaisuvuosi: 2016
Englanninkielinen alkuteos: The Reason I Jump (2007)
Kuvittanut: Kai & Sunny
Suomentanut: Mikko Pihlajavirta
Sivumäärä: 185 s.
 



"Vastaukset oli laatinut kirjailija, jonka toinen jalka oli vielä lapsuudessa ja jonka autismi oli vähintään yhtä haastavaa ja elämää muuttavaa kuin meidän pojallamme. Miksi minä hypin oli taivaanlahjana saatu suuri paljastus. Minusta tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että oma poikamme kertoi meille Naokin sanojen avulla, mitä hänen päänsä sisällä tapahtui.” – David Mitchell
Oma arvioni: Kirja valikoitui luettavaksi kiinnostusta herättävän kantensa perusteella. Kirjan kirjoittajaksi paljastui 13-vuotias autistinen poika, joka kykenee kommunikoimaan osoittelemalla kirjaimia ”pahvinäppäimistöltä”. Hänen kertomansa avaa lukijalle poikkeuksellisen mahdollisuuden kurkistaa, mitä autistisen lapsen mielessä tapahtuu.

Kirja kostuu autisteille usein esitetyistä kysymyksistä ja Naokin vastauksista niihin sekä pienistä kertomuksista.  Tekstit valottavat sitä, miksi autistinen henkilö toimii ja käyttäytyy monissa tilanteissa eri tavalla kuin muut. Hän kertoo vastauksissaan toistuvasti siitä, kuinka autistit eivät ole tahallaan meluavia, levottomia tai tottelemattomia. Siksi hän toivookin, että heille oltaisiin kilttejä ja heidän erikoiseen käyttäytymiseensä suhtauduttaisiin ymmärtäen ja kärsivällisesti. Autistit eivät pärjää yksin haasteidensa kanssa, kuten seuraava sitaattikin koskettavasti osoittaa:

”Emme yksinkertaisesti tiedä miten saisimme hommat hoidettua omin päin samalla tavalla kuin te teette. Haluamme kuitenkin onnistua niin hyvin kuin mahdollista, kuten kaikki muutkin. Kun vaistoamme teidän luovuttaneen meidän suhteemme, tunnemme olomme kurjaksi. Olkaa siis kilttejä ja auttakaa meitä loppuun asti.”


Autistiset henkilöt kyllä oppivat asioita, mutta omalla tavallaan, hitaasti ja lukuisten toistojen kautta. Autisteilta ei myöskään puutu huumorintajua, mielikuvitusta tai empatiakykyä, vaikka monet normaali-ihmiset edelleen niin olettavatkin. 
Naoki jakaa lukijan kanssa myös näkemyksensä muun muassa ajasta, elämästä, luonnosta ja kauneudesta. Nämä kuvaukset herättävät minut miettimään, kuinka kiehtovan moninainen todellisuus voikaan lopulta olla. Yhtä oikeaa tapaa hahmottaa maailma ei ole olemassa.

Tämä hieno ja koskettava kirja sopii luettavaksi ihan kenelle tahansa. Erityisen paljon sillä on kuitenkin annettavaa niille, jotka ovat tekemisissä autististen lasten kanssa. Koska kirjan on kirjoittanut 13-vuotias poika, se sopisi mielestäni mainiosti myös nuorten luettavaksi. On lukija sitten kuka tahansa, Miksi minä hypin -kirja avaa kiinnostavalla tavalla autistiseen mieleen liittyviä mysteerejä ja antaa ajateltavaa pitkäksi aikaa. Suosittelen kirjaa todella lämpimästi.


Sebastian Lindell: Hukutettu mieli


Kustantaja: Halti Media
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 365 s.

Mökkiesittelyreissu Sodankylään muuttuu surmatutkimukseksi, kun entinen kunnanlääkäri löydetään kuolleena Lokan tekojärvestä keväällä 2002. Pian komisario Edelmannin murharyhmä huomaa tarpovansa varuskuntapaikkakunnalla lukuisten tutkintalinjojen suossa.



Kunnanlääkärin kuolema ei jää viimeiseksi. KRP:n painetta lisää Sodankylän kuntajohto, joka haluaa katkaista villeiltä huhuilta siivet ennen kansainvälisten elokuvajuhlien alkamista. Sitkeä rikostutkinta ajaa ennen pitkää Sonja Fribergin ensimmäistä kertaa pohtimaan omia vaikuttimiaan jatkaa rikospoliisina.

Kuohuvan 1960-luvun mullistukset tuntuvat kummittelevan edelleen vahvasti paikkakuntalaisten mielissä ja tarinoissa: ”Sinä syksynä halla hiipi ihmisen sieluunkin.”

Sebastian Lindell on luonut tihentyvää jännitystä takaavan monisyisen lappilaismysteerin, jonka poliisitutkinta langettaa epäilyksen varjon lähes koko pienen yhteisön ylle.

Oma arvioni: Lindellin kerronta on luonteeltaan suoraviivaista ja sävyltään melankolista. Huumoria ei kirjassa juurikaan viljellä. Pohjoisen miljöö viehättää minua tässäkin kirjassa, eikä henkilögalleriakaan lainkaan hassumpi ole, sillä kirjailija kyllä tuntee hahmonsa ja osaa kuvata heidät uskottavasti.

Itselleni mukava yllätys oli, kun kirjassa piipahdettiin myös minun kotikaupungissani Salossa, jossa kirjailija käsittääkseni nykyään asuu. Tutuissa paikoissa on aina silloin tällöin kiinnostavaa käydä myös kirjojen sivujen välityksellä. 

Hukutettu mieli on mielestäni varsin kelpo Lappi-dekkari, joten sitä voi mainiosti suositella erityisesti pohjoisen mielenlaadun ja maisemien omaleimaisuudesta kiinnostuneille lukijoille. Samaa voin sanoa myös niistä sarjan aiemmista kirjoista, jotka olen lukenut.

Arvioni kyseisistä kirjoista löydät seuraavien linkkien takaa:
Kun pimeys peittää valkeat yöt
Kun kesä ei tullutkaan
Kun varjot pitenevät  
Rajatapaus.


Heini Saraste & Kalle Könkkölä: Voihan vammainen – Lasten kuvasanakirja vammaisuudesta


Kustantaja: Into
Julkaisuvuosi 2017
Kuvittanut: Väinö Heinonen
Sivumäärä: 55 s.

Miksi opaskoiraa ei saa silittää?Kuinka nopeasti sähköpyörätuolilla pääsee?Mikä on pimeä huone? Mitä apua kellosta on ruokalajien valinnassa?


Lasten kuvasanakirja vammaisuudesta on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat tietää enemmän vammaisten ihmisten elämästä. Kirjassa seikkailevat kaverukset Myrsky, Kalle, Siiri, Jaakob ja Leila. Osa lapsista on vammaisia, osa ei. Heille kaikille sattuu ja tapahtuu!

Oma arvioni: Tämän varsin odotetun kirjan idea on suorastaan loistava ja kuvitus mitä mainioin; värikäs, oivaltava ja sopivan humoristinen. Koska kirja on tehty yhdessä Kynnys ry:n kanssa ja sen toimituskuntaan on kuulunut myös muiden vammaisjärjestöjen edustajia, odotukset varsinkin tiedollisen sisällön oikeellisuuden suhteen olivat korkealla.

Vihdoinkin olemme siis saaneet suomalaisen lapsille suunnatun kirjan, jonka kanssa päiväkoti-ikäisten ja alkuopetuksessa olevien lasten kanssa on hyvä lähestyä erilaisuutta – ennakkoluulottomasti ja ilman turhia pelkoja. Lapsethan ovat yleensä luonnostaan uteliaita myös vammaisuutta kohtaan. Heitä kiinnostaa, kuinka kovaa sähköpyörätuoli kulkee tai mitä kaikkea avustajakoira oikein tekee.  Aikuiset vain turhan usein hyssyttelevät lapsia, ja pahimmillaan terve uteliaisuus muuttuu erilaisten ihmisten välttelyksi ja aiheettomaksi pelokkuudeksi.

Kirja sisältääkin paljon hyvää tietoa afasiasta äänikirjaan. On hyvä kertoa lapsille esimerkiksi, että kääpiöitä on vain saduissa ja työssä olevia avustaja- tai opaskoiria ei saa häiritä. Voihan vammainen  -kuvasanakirjassa lapsia rohkaistaan pohtimaan muun muassa esteettömyyden tärkeyttä, ennakkoluulojen haitallisuutta ja harrastusmahdollisuuksien monipuolisuutta kaikille lapsille.

On kuitenkin yksi asia, joka minua tässä oivallisessa kirjassa harmittaa aivan erityisesti; CP-vamma on kuvattu osin virheellisesti ja harhaanjohtavasti. Kirjassa kerrotaan siis seuraavaa: 
CP-vamma on aivoissa oleva pysyvä vaurio,  joka aiheuttaa vaikeuksia puheessa ja liikkumisessa. CP-vammaisella ihmisellä voi olla myös pakkoliikkeitä. Esimerkiksi kova ääni voi aiheuttaa pakkoliikkeen. CP-vammaiset ihmiset elävät yhtä monipuolista elämää kuin muutkin ihmiset. ”
Valitettavasti voisin allekirjoittaa yllä olevan sitaatin vain osittain. CP-vamma on todellakin luonteeltaan pysyvä – ja on sitä kuntoutuksesta huolimatta, vaikka Kela ei asiaa millään tunnu ymmärtävän. Totta on sekin, että me CP-vamman omaavat elämme yhtä monipuolista elämää kuin muutkin; opiskelemme, teemme töitä, matkustelemme – ellei meitä sitten jätetä asemalle.

Kirjan teksti antaa lukijalle sellaisen kuvan, että CP-vamma on aina sekä puhe- että liikuntavamma, ja vieläpä juuri tässä järjestyksessä. Näinhän asia ei suinkaan ole, vaan CP-vamma on aina ensisijaisesti liikuntavamma. Osalla CP-vammaisista on toki vaikeuksia myös puheessa, mutta kyse on liitännäisvammasta. Ainoa asia, joka on yhteistä kaikille meille CP-vammaisille ihmisille, on siis vaikeus liikkua normaalisti. Vamma vaihtelee vaikeusasteeltaan lievästä kömpelyydestä vaikeaan monivammaisuuteen. On totta, että CP-vammaisilla henkilöillä voi olla pakkoliikkeitä, mutta esimerkiksi kovien äänien aiheuttama ”säpsähtely” on kuitenkin asia erikseen. 
Jos kirjassa oleva kuvaus sisäistetään kirjaimellisesti, vahvistaa se itse asiassa edelleen vahvaa stereotypiaa epäselvästi puhuvista pakkoliikkeisistä aivovauriolapsista, valitettavasti. Onneksi kirjassa on sentään kehitysvamma selitetty erikseen. Sekään kun ei vielä tänä päivänäkään ole aina suinkaan varmaa, pikemminkin päinvastoin. Hienoa on sekin, että rullatuolille annettaan kirjassa kyytiä. Siinäpä tärkeä viesti etenkin toimittajille. Monet heistä, kun näkevät vammaiset yhä rullatuoliin sidottuina potilaina, vaikka rullatuolia ei ole tarkoitettu edes istumiseen liikkumisesta puhumattakaan, ja vammaiset ihmiset ovat potilaita vain lääkäreilleen.

Minä luin tätä uutta kirjaa ensisijaisesti CP-vamman kanssa elävän tietokirjailijan ja vammaistutkijan silmin ehkä hieman liiankin kriittisesti. Voi, kuinka pienillä muutoksilla lopputuloksesta olisi voinutkaan tulla sellainen, ettei tarvetta tällaiselle vuodatukselle olisi lainkaan. No, virheitä sattuu ja niistä voidaan myös oppia. Kaiken kaikkiaan tähän kuvasanakirjaan koottu ”sanakattaus” on kuitenkin varsin monipuolinen, informatiivinen ja hauskakin.

Tämän kirjan soisi olevan pian ahkerassa käytössä päiväkodeissa ja alaluokilla, on ryhmissä sitten vammaisia oppilaita tai ei. Kasvatustieteilijänä uskon, että oikein käytettynä, eli kirjan sanoista avoimesti keskustellen, kivoja kuvia tarkasti katsellen  ja lasten esittämiin kysymyksiin asianmukaisesti vastaten Voihan vammainen on mainiota materiaalia asennekasvatuksen tueksi. Sitä tarvitaan, jotta jokainen lapsi pääsisi aidosti mukaan, ja inkluusiosta tulisi oikeasti totta.
P.S. Huomenna perjantaina 8.9.2017 vietetään lasten ja nuorten tietokirjapäivää, joten tässäpä yksi lukuvinkki.



 









Kalle Isokallio: Harmaa eminenssi


Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 280 s.
 

Jos oot niin helvetin viisas, mikset sä ole rikas?



Patrik Bergillä on kartano ja pinkka kunnossa, mutta Suomen älykkäimmät aivot kaipaavat askaretta. Sopivan vaativa projekti voisi olla se, että saa poliitikot keksimään Postin yksityistämisen ja tahtomaan ostajaksi Patrik Bergin.

Kulkeeko posti jatkossa syrjäseuduilla miehittämättömillä helikoptereilla vai koulukuljetusten yhteydessä, jää nähtäväksi. Soppaan heittää ainekset myös Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu ja Ruotsin pääministeri. Varmaa on vain se, että Patrik aikoo tehdä tilin. Kun kerran on niin viisas, se onnistuu, vai onnistuuko sittenkään?

Hyvänmielen veijariromaani siitä, miten älykästäkin voidaan älyttää

Oma arvioni: Kalle Isokallion Harmaa eminenssi on ilkikurinen tarina siitä, mitä tapahtuu, kun raha lisääntyy ja valta sokaisee. Kirja on leikkimielinen, mutta ikävä kyllä, kaikki hölmöimmätkään ideat eivät ole vain kirjailijan vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kirja, joka hymyilytti mutta ei kuitenkaan varsinaisesti naurattanut.

En ole juurikaan tutustunut Isokallion tuotantoon aikaisemmin, mutta saatanpa hyvinkin lukea häneltä joskus toisenkin kirjan.




Kristina Ohlsson: Mion blues


Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2016
Ruotsinkielinen alkuteos: Mios blues (2015)
Suomentanut: Pekka Marjamäki
Sivumäärä: 363 s.

Martin Bennerin kujanjuoksu kiihtyy



Asianajaja Martin Benner on pirullisessa pinteessä ryhdyttyään selvittämään lukuisista murhista tuomitun Texasin Saran tapausta. Pelastaakseen itsensä hänen on ensin löydettävä Saran pieni poika, Mio, joka katosi päiväkodin pihalta. Häikäilemätön mafiajengi ei jätä Benneriä rauhaan ennen kuin poika löytyy. Kiristyssilmukan aina vain tiuketessa Bennerin on selvitettävä kuka lavastaa hänet yhä uusiin murhiin, joita hän ei ole tehnyt. Joku seuraa Bennerin liikkeitä karmivan läheltä, näkymättömänä pysyen. Löytyykö Mio ennen kuin Benneriltä loppuu aika?

Mion blues on Ruotsin dekkarikuningattaren Kristina Ohlssonin terävä taidonnäyte kovaksikeitetyn dekkarin saralla. Se on jatkoa Lotus bluesissa alkaneelle jännitystarinalle.

Oma arvioni: Vaikka en olekaan lukenut sarjan aloitusosaa, en malttanut jättää tätä kakkososaa kirjaston hyllylle. Varsin jännittävän ja nopeatempoisen lukuelämyksen Ohlsson Mion bluesilla tarjosikin. Juuri, kun luuli tietävänsä, mistä tässä on kysymys, sai huomata kuinka väärässä olikaan.

Kirja olikin siis oikeastaan varsin hengästyttävää luettavaa. Kirjailija tuntuu todella tietävän, kuinka lukija pidetään tiukasti otteessa. Mion bluesissa on mielestäni film noir -piirteitä, sillä tunnelmien luominen on karmaisevia yksityiskohtia tärkeämmässä roolissa.

Suosittelen.




Eeva Hujala & Leena Turja (toim.): Varhaiskasvatuksen käsikirja


Kustantaja: PS-kustannus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 375 s.



Varhaiskasvatuksen käsikirja on ensimmäinen laaja kokoomateos, jossa esitellään keskeinen osaaminen varhaiskasvatuksen kehittämisen perustaksi. Kirjassa annetaan välineitä viedä varhaiskasvatussuunnitelmat käytännön työhön. Uudistetun painoksen sisältö on päivitetty vastaamaan sekä uusittua varhaiskasvatuslakia että uusimpia varhaiskasvatussuunnitelman ja esiopetuksen opetussuunnitelman perusteita.

Kirjan artikkelit käsittelevät lapsen kehitystä ja oppimista sekä varhaispedagogiikan lähtökohtia. Asiantuntijat kertovat lasten taiteellisesta toiminnasta, musiikin maailmasta, liikunnasta, eettisistä ja uskonnollisista kysymyksistä, matemaattisesta ajattelusta sekä ympäristöön suuntautuvasta tutkivasta toiminnasta. Lasten moninaisuuden huomioon ottaminen ja tasa-arvoisuuden toteutuminen tuodaan myös esiin. Lisäksi kirjassa tarkastellaan varhaiskasvatustoimintaa kokonaisuutena laadun, johtajuuden sekä työyhteisön ja työn kehittämisen näkökulmista.

Monipuolinen teos on suunnattu niin varhaiskasvatustyötä tekeville kuin alaa opiskeleville. Se soveltuu myös lasten vanhempien sekä muiden lasten elämästä ja toiminnasta kiinnostuneiden luettavaksi.

Oma arvioni: Eipä tähän esittelytekstiin juuri lisättävää ole. Etenkin opiskelijoille tämä kattava teos on myös hyvä hakuteos, joka vie lukijansa kiinnostavien tutkimusten ja muiden ajankohtaisten lähteiden luokse. Ja varhaiskasvatuksen työntekijöille kirja tarjoaa inspiraatiota muun muassa lasten osallisuuden edistämiseen ja oman työnsä kehittämiseen. Maailma muuttuu, joten varhaiskasvatuskaan ei voi jäädä paikoilleen.










Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita – Kasvukertomuksia pullon juurelta


Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 250 s.
Liki kahdella miljoonalla suomalaisella on liikaa juova läheinen



"Lapsuudenkodissani muhi muutakin kuin kosteusvaurio keittiön seinässä. Äitini joi yhä useammin liikaa. Minä yritin paikkailla juomisen aiheuttamia kolhuja ja kupruja pitkälti samanlaisin elkein kuin kotimme kosteusvauriota ensimmäisenä korjaamaan saapunut tunari. Vedin suuta leveämpään hymyyn, suoritin koulussa ja harrastuksissa suorittamasta päästyäni ja pinnistelin muutenkin pitääkseni kostean taustani piilossa.”

Miten alkoholiongelmaisen vanhemman lapset pärjäävät myöhemmin elämässään? Minkälainen vaikutus vanhempien liikajuomisella voi olla tulevaisuuden loppuunpalamiseen, parisuhdevaikeuksiin ja omaan vanhemmuuteen?

Noin 65 000–70 000 lapsella on tälläkin hetkellä ainakin yksi vanhempi, jolla on vakava päihdeongelma. Kosteusvaurioita kertoo 40 ihmisen tarinoiden kautta, miltä vanhemman juominen näytti lapsen silmin ja minkälaisiin kysymyksiin kosteissa oloissa kasvaneet voivat törmätä aikuistuessaan. Se kysyy, voiko lapsesta kasvaa ihmissuhteissaan onnellinen, työelämässä jaksava ja omille lapsilleen riittävän hyvä vanhempi. Voidaanko ylisukupolviset pahoinvoinnin ketjut katkaista?

Ani Kellomäen tärkeässä kirjassa ääneen pääsevät ne, jotka ovat kannatelleet perheen kulisseja ja hävenneet hiljaa taustaansa.

Oma arvioni: Lue tietokirjaa! -päivä kului hyvin tämän pysäyttävän uutuuskirjan parissa. Kellomäki kuvaa kirjassaan koskettavasti ja kaunistelematta sitä, millaisia arpia ja jälkiä kostea lapsuus ihmisiin jättää. Vaikka kirja on oikeastaan varsin rankkaa luettavaa, kirjan sanoma ei ole lohduton – oikeastaan päinvastoin. Kirjassa kerrotut tarinat antavat toivoa siitä, että kipeistäkin kokemuksista ja mustista muistoista voi nousta ylös, kunhan itse on valmis työstämään niitä ja hakemaan tarvitsemaansa tukea. Apua voi löytyä niin terapiasta kuin vertaistuestakin.  

Mielestäni on hienoa, että kosteusvaurioista kärsineet ovat avautuneet ja kertoneet kokemuksistaan avoimesti. Omia menneisyyden varjoja ei ole ollut varmaankaan helppoa kirjoittaa auki, mutta toisaalta omien kipupisteiden käsitteleminen voi olla myös voimaannuttavaa. Kun vanhempien liialliseen juomiseen liittyvä häpeä helpottaa ja salailu loppuu, on kovia kokeneiden lasten varmasti helpompaa katsoa elämässään eteenpäin.