Tuula-Liina Varis: Huvila

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 147 s.

Rakastetun kertojan romaani kolmen naisen yhteisöstä ja elämästä mahtipontisessa hirsihuvilassa, joka ei säästy maailmaa muuttavilta myrskyiltä.



Kun turkulainen Raakel menee vuonna 1929 naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa ja muuttaa hänen merkilliseen hirsihuvilaansa, koko hänen turvallinen keskiluokkainen opiskelijan elämänsä mullistuu. Syntyy tytär, palkataan piika, ja äkkiä naiskolmikko on keskenään hirsilinnoituksessa, isäntä lähtenyt muille maille rakentamaan "uutta Eurooppaa". Miksi mies lähti? Millaiseksi kolmikon elämä muodostuu?

Yhteydet ulkomaailmaan ovat vähäiset, mutta Euroopan ja oman maan poliittiset levottomuudet eivät voi olla vaikuttamatta myös pienen eristyneen yhteisön elämään. Elämme maailmassa, emme huoneissa, kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu myös meille.

Oma arvioni: Huvila on yhden perheen tragedia, mutta romaanissaan Varis luo kuitenkin myös laajempaa kuvaa levottoman ajan aatteista ja tapahtumista niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.  Ajankuva on tarkkaa.  Huvilassa tulee koskettavasti ilmi se, että historian kovimman hinnan maksaa usein ihminen, joka ei ole itse asiassa ollut osallisena missään. Tästä asiasta on aikoinaan puhunut myös Väinö Linna. Huvilassa on mielestäni hienosti ja vahvasti läsnä sekä nais- että lapsinäkökulma. Kirjailijalla on henkilöhahmoihin inhimillinen ote, ja dialogikin toimii.  Romaani on vahvasti historiatietoinen ja jopa yllättävänkin ajankohtainen – valitettavasti.

Tuula-Liina Variksen Huvila-romaani edustaa vahvaa arkirealismia lohduttomalla pohjavireellä, joten iloista luettavaa etsiville, en tätä hyvin kerrottua tarinaa ja sujuvasti kirjoitettua kirjaa voi suositella.


Hellevi Pouta: Satumaa – Reijo Taipaleen tarina

Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 224 s.

Todellisen tangokuninkaan elämäkerta – vihdoinkin!



Tanssilavojemme kruunaamattoman kuninkaan ensimmäisestä tanssikeikasta on kulunut 65 vuotta ja ikivihreän Satumaan levytyksestä 55 vuotta. Vielä kesällä 2016 laulajasta kilpailtiin, koska hän teki silloin vain muutaman keikan: toisensa vuosikymmeniä sitten löytäneet pariskunnat haluavat Reijo Taipaletta kuunnellessaan elää yhä uudelleen nuoruutensa huumaavat hetket.

Miten on mahdollista, että Reijo Taipale on pysynyt huipulla läpi vuosikymmenien? Miten niin tavallinen mies on voinut luoda niin poikkeuksellisen uran? Mitkä ovat hänen hyvän avioliittonsa ja tasapainoisen perhe-elämänsä pilarit? Miten Satumaa on soinut elokuvissa ja maailmalla? Millaisiin mediamyrskyihin laulaja on joutunut ja miten hän on niihin suhtautunut? Miten syvä oli hänen ystävyytensä Kari Tapion kanssa?

Toimittaja Hellevi Pouta on seurannut vuosikymmenten ajan Reijo Taipaleen vaiheita ja kirjoittanut hänestä lukuisia lehtiartikkeleita. Nyt hän on sukeltanut taiteilijan elämään ja perhealbumien kätköihin entistä syvemmin. Niin on syntynyt suuren taiteilijan elämäkerta – vihdonkin!

Oma arvioni: Satumaa – Tavallisen miehen tavallinen tarina. No, ei aivan. Upean äänen omaavan tavallisen miehen hieno ura ja normaali elämä yksissä kansissa sanoin ja kuvin esitettynä.

Pitkän uran varrelle on mahtunut tietysti monenmoista, mutta pääosin Reijo Taipale on kuitenkin aina ollut esillä työnsä kautta: suomalaisen tangon eleettömänä tulkitsijana ja tanssikansan nöyränä palvelijana, jolle menestys ei ole noussut päähän. Hän on aina suhtautunut työhönsä vakavasti ja yleisöönsä kunnioittavasti. Ei siis ihme, että suosiota on riittänyt näihin päiviin asti.

Reijo Taipaleen vaatimattomat lähtökohdat ovat varmasti antaneet tällaiselle tinkimättömälle työmoraalille hyvän pohjan. Samoin se, että laulajan työn rinnalla tärkeässä roolissa on myös perhe. Vaimo on tukenut miestään ja lapset ”kasvattaneet” isäänsä.

Hillevi Poudan kirjoittama Reijo Taipaleen elämäkerta on kohteensa oloinen; rehti ja vaatimaton. Se kuvaa asioita sellaisina kuin ne on nähty ja koettu. Harmillisesti tämän kirjan sivuille on jäänyt muutamia kirjoitusvirheitä; pahimpana se, että Reijo Taipaleen esikoistytär Satu onkin välillä Sasu. Myös se, että kuvatekstit toistelevat aika paljon kirjan asioita häiritsee lukijaa jonkin verran. Mutta siitäkin huolimatta on hienoa, että tangon kruunaamattoman kuninkaan elämäkerta on nyt kirjoitettu ja tangonystävien luettavissa.


Kirja-arvio: Hyppy tuntemattomaan – Suomi ja monikasvoinen ilmastonmuutos


”Tulevaisuuden maapallo on vieras ja outo: tuntematon planeetta, jolta ihminen havahtuu.”



Suomen keskilämpötila on noussut 2,3 astetta esiteollisesta ajasta tähän päivään, ja suunta näyttää jatkuvan. Pohjoisilla alueilla, siis myös Suomessa, lämpötilat nousevat jopa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin. Tämä johtaa siihen, että tuntemamme luonto muuttuu vieraaksi, ja uutta suuntaa joutuvat etsimään paitsi monet eläinlajit myös maatalous ja maamme raskas teollisuus. On selvää, että osa lajeista sopeutuu muutoksiin, osa muuttaa pohjoisemmaksi ja osaa uhkaa sukupuutto. Talvinen musta maa ei tarjoa valkoiselle metsäjänikselle suojaa petoja vastaan, mutta sen sijaan muun muassa puutiaiset ja niiden kantamat virukset voivat lämpenevissä olosuhteissa valitettavan hyvin. Saimaannorppa saattaa tulevaisuudessa köllötellä Inarijärven rannalla – jos sielläkään. Vaikka voimme yrittää hillitä ilmastonmuutosta, sen pysäyttäminen on jo myöhäistä.

Hanna Nikkasen ja 21 journalistiopiskelijan yhteistyönä syntynyt artikkelikokoelma Hyvän sään aikana – Mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken osoittaa lukijalle, että ilmastonmuutos on paljon muutakin kuin luonnontieteellinen ilmiö. Kysymys on itse asiassa kaikenmuutoksesta eli asiasta, joka koskettaa kaikkea ja kaikkia. Se ei ole siis vain jääkarhujen ongelma, vaikka niitä ilmastonmuutoksen mannekiineina usein käytetäänkin. Ilmaston lämpeneminen voidaan nähdä myös kulttuurin ja mielikuvituksen kriisinä, sillä ilmastonmuutos rikkoo illuusiomme tulevaisuuden eheydestä ja ennakoitavuudesta.

Kirjassa käsitellään monipuolisesti ilmastonmuutoksen syitä ja seurauksia ja mietitään, vieläkö olisi jotakin tehtävissä. Ilmiön vakavuus tulee teksteissä varsin kaunistelemattomasti esille. Suurimmaksi osaksi asiantuntijoiden haastatteluihin perustuvien kirjoitusten ensisijaisena tavoitteena ei ole kuitenkaan ihmisten pelottelu. Kysymys lienee enemmänkin herättelystä. Tässä olisi kuitenkin onnistuttu mielestäni varsin hyvin ilman siellä täällä olevia keltaisia sivujakin, jotka välillä suorastaan ärsyttivät. No, oli kyseessä sitten tarkoituksellinen levottomuuden tunteen lisääminen tai ei, uinumiseen ei ole enää varaa.

Meidän on viimeinkin korkea aika havahtua siihen, että ilmastonmuutos on todellinen ilmiö, joka on läsnä myös Suomessa jo nyt. Planeettamme tila on hälyttävä, joten meidän on syytä pelätä arvaamattomia ketjureaktioita, romahduksia ja konflikteja. Toisaalta toivoakin vielä on. Yhdessä voimme yrittää keksiä ratkaisuja siihen, kuinka voisimme parhaiten elää oudoksi muuttuvalla pallollamme.

Tiedämme, että ilmasto on muuttunut ja muutos tulee edelleen jatkumaan, mutta muutoksen nopeutta, sen laatua maailman eri kolkissa ja sen kaikkia yhteiskunnallisia vaikutuksia emme kuitenkaan voi ennalta arvata. Varmaa on oikeastaan vain se, että valojen sammuttelu ja kierrättäminen eivät enää riitä. Earth Hour on lähinnä symbolinen teko – huolenosoitus. Arvokas toki sekin.

”Yksi suree, toinen syyllistyy, kolmas kohtaa vaarat nauraen. Ilmastonmuutos käynnistää psykologisia mekanismeja, joiden tarkoitus on auttaa yksilöä selviytymään vaikeasti tajuttavassa maailmassa.”

Hyvän sään aikana -teoksen kiinnostavinta antia ihmistieteilijälle on ajatus siitä, että ilmastonmuutoskeskustelun suurin ongelma on jääräpäinen ja ristiriitainen, mutta samalla kuitenkin luonnostaan toiveikas mielemme. Tähän liittyy kysymys, jota pienissä ja suuremmissa piireissä niin Suomessa kuin maailmallakin on pyöritelty pitkään: torjuako ilmastonmuutos vaiko sopeutua siihen? Enää taitaa olla tosin aidosti jäljellä vain tuo jälkimmäinen vaihtoehto. Onneksi sopeutumisenkaan ei kuitenkaan tarvitse merkitä luovuttamista, sillä valinnoillamme on edelleen merkitystä.

”Hukummeko muoviin ja myrskyaaltoihin ennen kuin öljy loppuu, vai ratkaiseeko tehokkuudestaan tunnettu ihmiskunta jälleen ongelmansa?”

Kirjaa lukiessa ihminen alkaa varsin todennäköisesti miettiä myös omaa toimintaansa ja oman hiilijalanjälkensä kokoa. Niin kävi minullekin. Itse en esimerkiksi enää matkusta lentäen, suosin ostoksilla käydessä kangaskasseja – ja olen tehnyt myös suomalaisen yksilön suurimman ilmastoteon. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että ainoastaan muovipusseista luopuminen on ollut tietoinen ja täysin vapaaehtoinen ratkaisu. Ja hyönteisiä en todellakaan aio syödä edes ilmastomme pelastamiseksi. Suomalaisten toiveunissa lämpimämpi ilmasto muuttaa maamme Euroopan ruoka-aitaksi, mutta todellisuudessa maailman ruokatuotanto elää kuitenkin monien kriisien keskellä. Silti on kiinnostavaa miettiä, voivatko peltomme vielä joskus puhdistaa ilmakehää tai onko metsä sittenkin pelastajamme. Entä, miten käy nyt jo kertaalleen elvytetyn Itämeren? 

”Itämeren ja ihmisen yhteensovittaminen on herkkä tunteiden, elinkeinojen, tutkimuksen ja vallankäytön kudelma, jonka ilmastonmuutos uhkaa sotkea entistä sekavammaksi.”

Ilmastonmuutokseen liittyy lukuisia suuria kysymyksiä, joihin ei ole olemassa suoria vastauksia. Edes alan tutkijat eivät ole yksimielisiä. Monet uskovat kuitenkin, että teknologiset ratkaisut voivat tarjota meille hieman lisäaikaa, mutta joka tapauksessa Hyvän sään aikana -teos osoittaa uskottavasti sekä sanoin että kuvin huolettoman kulutuksen ajan olevan jo ohi. Varsinkin, jos haluamme kats0a edes hieman toiveikkain silmin huomisen Suomea. Mikäli joku tämän laajan ja suhteellisen yhtenäisen kokomaateoksen luettuaan uskaltaa vielä väittää, että ilmastonmuutos on vain muiden ongelma ja vieläpä jossain kaukana, syyllistyy hän kyllä mielestäni vakavaan itsepetokseen.

Riippumatta siitä, pääsevätkö suurvallat sopuun päästötavoitteista vai ei, Suomen kunnat voivat näyttää valtiolle, millaista on rohkea ilmastopolitiikka. Myös jokainen yksilö voi tehdä jotakin: yksi voi asentaa talon katolle aurinkopaneeleja, toinen hankkia sähköauton, kolmas kirjoittaa ilmastonmuutoksesta blogissaan ja niin edelleen.  Sen uhallakin, että kaikki voikin olla kenties jo liian myöhäistä. Niin kauan kuin on elämää, voimme ainakin toivoa, että Juice Leskisen laulussaan Myrkytyksen oireet jo vuonna 1981 huomiseksi ”ennustama” maailmanloppu olisi sittenkin peruttu vielä ainakin seuraavat sata vuotta.

”Kuule, istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee. Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee.”




Työryhmä & Hanna Nikkanen: Hyvän sään aikana
– Mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken
Kustantaja: Into
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 320 s.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017 ja yleisöäänestyksen voittaja ko. kategoriassa









Kirja-arvio: Radikaalin ajattelijan erikoinen elämä – Pentti Linkolan tie lintupojasta kalastajaksi ja metsien suojelijaksi


”Minulla oli julmettu kiire, ja sitten tuli koulu, joka esti kaikki kunnon toiminnot.”



Pentillä oli vaikeuksia istua paikallaan, ja sisällä oleskelu turhautti häntä. Kun luokkakaverit vasta opettelivat aakkosia, toimitti poika jo lastenlehteä perheensä luettavaksi, olihan hän oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo 5-vuotiaana. Pienestä asti hän piti asioiden luetteloinnista, joten virsien numerot, autojen rekisterinumerot, kouluruuat ja polkupyörällä kuljetut matkat oli merkittävä huolellisesti muistiin. Myöhemmin listatuiksi tulivat luonnollisesti myös rengastetut linnut ja pyydystetyt kalat.  

Riitta Kylänpään kirjoittama Pentti Linkola – Ihminen ja legenda -elämäkerta kertoo, miten valoisasta ja vilkkaasta pojasta – sotienvälisen Suomen akateemis-poliittisen eliitin jälkeläisestä – tuli askeettista elämää viettävä ammattikalastaja, järkähtämätön toisinajattelija ja väsymätön luonnon puolestapuhuja. Teos perustuu Linkolan laajaan päiväkirja- ja kirjeenvaihtoaineistoon sekä lukuisiin haastatteluihin. Lopputulos tekee kunniaa kohteelleen, jopa ihailee tätä. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan (ainakaan kovin pahasti) sorruta päähenkilön ristiriitojen tai virheiden peittelyyn.  Kokonaisuudessaan elämäkerta tarkastelee Pentti Linkolan elämänvaiheita ja hänen ajattelunsa kehittymistä ansiokkaasti eri näkökulmista.

Mielestäni kirjan koskettavinta antia ovat lapsestaan huolissaan olevan äidin kirjeet pojalleen ja kauneinta puolestaan nuoren miehen huikaisevien luontokokemusten kuvaukset. Tunteet ovat kirjassa yllättävänkin vahvasti läsnä, sillä kovan ulkokuoren alta paljastuu mies, joka itkee ja jonka pettymykset syöksevät sysimustaan epätoivoon kerta toisena jälkeen. Pessimismi on alati voimissaan.

”Elämässä on kyllä iloja, mutta suruja on aina paljon enemmän.

Ilman tarkempaa tietoa olen pitänyt Pentti Linkolaa erakkona, mutta tuore elämäkerta paljastaakin hänet sosiaaliseksi ja verkostoituneeksi mieheksi, jolla on laaja ystäväpiiri. Aviomiehen ja isän rooleissa hän ei sen sijaan onnistunut kovinkaan hyvin. Kylänpää kuvaa Linkolaa pohjimmiltaan romantikoksi, jonka moottorina on viha. Aika osuva luonnehdinta miehestä, joka on todennut vihaavansa ihmiskuntaa, mutta pitävänsä ihmisistä. Vaikka miehen mielipiteet ovat ankaria, hän ei halua kuitenkaan loukata toisia ihmisiä. Näin ollen hän kirjoittaa mieluummin kun keskustelee asioista kasvotusten ihmisten kanssa. Juuri kirjoituksillaan Pentti Linkola onkin herätellyt ihmisiä ajattelemaan jo vuosikymmenien ajan.  Hän on ollut vankkumattomasti luonnon puolella oleva mies, joka kirjoittaa niin kuin ajattelee ja elää niin kuin kirjoittaa, siis ainakin suurin piirtein.

Aluksi tekstejä kirjoitteli säyseä pasifisti, mutta Linkolan ajattelu koveni sitä mukaa, kun hänen tietomääränsä kasvoi ja luonnontuhot muuttuivat aiempaa ilmeisemmiksi. Linkolan ajattelu muuttui ihmiskeskeisestä luontokeskeiseksi, päätyen lopulta vihreään totalitarismiin. Hänen mukaansa ihminen on vain yksi eläin eläinten joukossa. Itseään hän pitää kuitenkin ylivertaisena ajattelijana, jolla on poikkeuksellinen kyky ajatella synteettisesti.

”On raskasta tietää tai ymmärtää asioita, joita toiset eivät ymmärrä. Se on onnettomuus, taakka.”

Kirjoituksissaan ja puheissaan Linkola unelmoi väkivaltaisesta diktatuurista, ylistää sekä natsismia että terrorismia, ja pitää keskoshoitoa lääkäreiden suurimpana munauksena – vain joitakin räikeimpiä aiheita mainitakseni. No, onneksi miehen ajatuksia ei tosiaan useinkaan ymmärretty, vaan hänen radikaaleja näkemyksiään kauhisteltiin ja vastustettiin vähän joka puolella ja vuosikymmenestä toiseen. Linkolaa voisi luonnehtia parantumattomaksi komentelijaksi, joka halusi taivuttaa muut tahtoonsa. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut. Ja luojan kiitos, hänellä oli viisas ja välittävä äiti, joka sai elää yli 90-vuotiaaksi.

”Minusta ei tullut koskaan terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti.”

Linkola on aina piiskannut myös itseään säälimättä, jopa maanisesti, eteenpäin sekä kalastuksessa että kirjoittamisessa. Mutta viralliseen opiskeluun Linkolan sinnikkyys ei kuitenkaan yltänyt, sillä yliopisto-opinnot keskeytyivät pian, kun hänen suurin intohimonsa, linnut, veivät voiton.  Pienestä pojasta asti hän onkin tuntenut olevansa sielultaan lintumies. Kalastajaksikin hän ajautui siksi, että kyseinen ammatti mahdollisti lintuihin keskittymisen ja kirjoitustyöt silloin, kun oli niiden aika, ja olihan hänen jostain elantonsa hankittava – ja hänhän viihtyi parhaiten yksin luonnossa.

”Jos luonto olisi kunnossa, olisin luonteeltani vaarallisen iloinen.”

Kukapa meistä ei nauttisi vehreästä luonnosta, kauniista maisemista ja puhtaasta ilmasta. Pentti Linkolalle luonto, etenkin metsä, on aina ollut ystävä, voiman lähde, mutta nyt sitä myrkytetään. Hän joutuu tekemään asian vuoksi edelleen surutyötä. Hän ei ole oppinut hyväksymään maailman tuhoutumista. Linkola haikailee edelleen 1930-luvulle, oman lapsuutensa maailmaan, jossa metsiä ei ole vielä hakattu, väestönkasvu on vielä hallinnassa ja ihmisten elintaso alhainen. Kehitys on kulkenut kuitenkin päinvastaiseen suuntaan kuin Linkola on toivonut.

”Elämme romahdusta edeltävän rappion aikaa. Kaikki on kääntynyt ylösalaisin. Yksikään ihmisille asettamistani muutostoivomuksistani elämän säilyttämiseksi ei ole toteutunut. Teollisen yhteiskunnan romahdus on lähempänä kuin koskaan. (…) Jäljelle jäävät vain rotta, varpunen ja suolistobakteeri.”

Vaikka emme voisikaan pelastaa maailmaa, jokainen voi tehdä jotakin paremman huomisen hyväksi. Pentti Linkolan arvokkain perintö lienee hänen 2000-luvulla perustamansa Luonnonperintösäätiö, jonka tavoitteena on hankkia arvokkaita metsiä ja suojella ne pysyvästi. Säätiö onkin pelastanut hakkuilta tähän mennessä jo tuhansia hehtaareja metsää. Lisäksi Linkolan vuosikymmeniä jatkunut panos ornitologian hyväksi on kiistatta merkittävä.  

Pentti Linkolasta kirjoitettu uusin elämäkerta on lukijan näkökulmasta paikoin jopa liiankin seikkaperäinen ennen kaikkea loputtomine listoineen. Vaikka ne sinänsä ovat teoksessa paikkansa ansainneet, vähemmilläkin yksityiskohdilla olisi mielestäni pärjätty varsin hyvin. Toisaalta jäin kuitenkin hieman kaipaamaan henkilöhakemistoa.

Hyvin kirjoitetun ja huolellisesti taustoitetun kirjan sivuilla näyttäytyy paitsi intohimoinen lintumies, niin myös askeettista elämäntapaa noudattava kalastaja, taitava ja tunnustettu kirjailija, parantumaton luontoesteetikko ja periksiantamaton poleemikko – unohtamatta myöskään suosittua seuramiestä. Varsin monikasvoinen ja vahvasti ristiriitainen Pentti Linkola. Mies, joka taisteli ennen koko maailmaa vastaan, mutta tänään jo kaivolla ja postilaatikolla käyminen vaatii taistelua, koska hänestä on tullut vanhus. Soutaminen on jo jäänyt, sillä jalka ei enää nouse veneeseen, mutta lintulaskentoja voi nyt tehdä unistaan.


Riitta Kylänpää: Pentti Linkola
– Ihminen ja legenda

Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 463 s.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017

Kirja-arvio: Maanpetturin loikkaus ja sen seuraukset – tarua ihmeellisempi agenttitarina


”Pentikäinen harppoi polkua pitkin kovaa vauhtia. Hän ei halunnut uteliaiden kyläläisten seuraavan hänen perässään, ei edes pikkupoikien. Vaikka mitä väliä sillä olisi, ei niistä olisi hänelle vastusta. Pentikäinen vilkaisi olkansa ylitse taakseen jääneelle kylänmäelle. Jos rajavartijan epäilykset olivat heränneet, hän voisi ehtiä hälyttämään partion paikalle. Tulkoot vaan, Pentikäinen ajatteli. Kiväärillään hän pidättelisi suurtakin joukkoa helposti. Mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut.”



Näin kuvaa Martti Backman yleisesikunnan luutnantti Vilho Pentikäisen pakoa Neuvosto-Venäjälle vuonna 1933 dokumenttikirjassaan Vakoojat.  Pentikäinen oli siis useiden vuosien ajan vakoillut Neuvostoliiton hyväksi paljastaen käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen sotasalaisuudet pienintä yksityiskohtaa myöten aiheuttaen valtavasti vahinkoa maamme puolustukselle. Nyt mies kuitenkin pelkäsi paljastuvansa ja jäävänsä kiinni, joten hän päätti loikata itänaapuriin. Samalla Pentikäinen tuli johdattaneeksi Etsivän keskuspoliisin eli EK:n bolsevikkien huippuunsa viritetyn ja laajan vakoilurenkaan jäljille. Sen lonkerot ulottuivat moniin Euroopan maihin ja aina Yhdysvaltoihin asti. Kysymys oli itse asiassa maamme merkittävimmästä vakoilutapauksesta, ”suuresta vakoilujutusta”.

Mikä sitten sai ihmiset ryhtymään vakoojiksi? Sisällissodan aikaiset kauhunhetket saattoivat osaltaan selittää asiaa, mutta raha oli ainakin Pentikäiselle tärkeä motiivi, sillä vakoilusta tienaamillaan rahoilla mies sai ankeana aikana kustannettua niin hienon autonsa, asuntonsa kuin naisseikkailunsakin. Vilho Pentikäinen tiesi kyllä mitä teki ja hoiti työnsä moitteettomasti, eihän hän olisi jäänyt edes kiinni, ellei olisi lähtenyt pakoon. Mutta muuten hän osoittautui todella vastenmieliseksi narsistiksi.

”Tätäkö hän oli tavoitellut, värväytyessään kersanttina armeijan palvelukseen kahdeksan vuotta aikaisemmin? Salakähmäistä hiiviskelyä esikunnan yöllisillä käytävillä, papereiden varastamista, teeskentelyä ja kaksoiselämää? Kyllä, sitä juuri hän oli halunnut. Siinä hän tiesi olevansa hyvä, paras kaikista. Pentikäinen tunsi itsensä voittamattomaksi.”

Vakoojat vie lukijan kirjalliselle tutkimusmatkalle neuvostovakoilun saloihin ja maamme kuuluisimman mestarivakoilijan Vilho Pentikäisen mysteeriin itsenäisen Suomen alkutaipaleella. Teoksen käänteet ovat paikoin niin käsittämättömiä, että niitä seuratessa saattaa välillä unohtaa lukevansa tietokirjaa eikä historiaan sijoittuvaa dekkaria.  Kirjailija onkin maininnut kulkevansa faktan ja fiktion rajapinnalla. Vaikka tapahtumat ovat totta ja henkilöt oikeasti eläneitä, on kerrontaa kuitenkin väritetty muun muassa maisemakuvauksella ja dialogilla. Vankasta faktapohjasta huolimatta ennen kaikkea juuri se, että kauan sitten eläneiden ihmisten ajatuksia ja tunteita kirjoitetaan repliikeiksi, tekee Backmanin kirjasta dokumenttiromaanin.

Teoksen henkilögalleria on runsas; joukossa on sekä häikäilemättömän ovelia miesagentteja että älykkäitä ja viehätysvoimaisia vakoilijattaria. Kiinnostavin kirjan henkilöistä on mielestäni Marija-Emma Schul, joka esiintyi Mary Louise Martin -nimisenä hienostorouvana. Moninaisten tutkimusten jälkeen tämä karismaattinen ja kylmäpäinen nainen osoittautui vakoojaringin loppuvaiheen johtajaksi.  Schul sai toimistaan pisimmän kuritushuonetuomion, osa hänen alaisuudessaan työskennelleistä pääsi puolestaan hieman vähemmällä. Kaiken kaikkiaan vakoilijoita odotti kuitenkin karu kohtalo.  Entä, mitä Vilho Pentikäiselle loikkauksen jälkeen oikein tapahtui? Tämän varjojen maailmassa eläneen miehen tarinassa on edelleen hämäriä kohtia, jotka tuskin koskaan täysin kirkastuvatkaan.

Backmanin kirjoittama Vakoojat on jännittäviä käänteitä sisältävä agenttitarina, jossa Suomen historian merkittävintä vakoilutapausta valotetaan ansiokkaasti. Kirja tarjoaa sotia edeltäneestä ajasta kiinnostuneelle kiehtovan katsauksen maamme historiaan. Lisäksi 1930-luvun Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen hienosti.



Martti Backman: Vakoojat – Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 304 s.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017



Kirja-arvio: Hiljaisia teitä, autioita pihoja – elämää sivukylillä luonnon keskellä


”En muuttaisi mistään hinnasta kylille tai kaupunkiin. Täällä on ihan oma rauha. (...) On aikaa ajatella. (...) Täällä voi olla oma itsensä.”


Sorateiden varsilla ei asu enää lapsiperheitä, lähikaupat ja postit ovat lopettaneet toimintansa. ja kyläkoulut on lakkautettu. Maaseutu on autioitunut. Näkymä on surullisen tuttu kaupunkien ulkopuolella liikkuessa. Muutos on tapahtunut vähitellen, mutta se on peruuttamatonta.
2000-luvun Suomessa muuttoliike on ollut yhtä suurta kuin 1970-luvulla; maaseudun tyhjeneminen on ollut jopa aiempaa dramaattisempaa. On suorastaan hätkähdyttävää, että maassamme on yli 140 000 autiota taloa.

Jenni Räinän ja Vesa Rannan reportaasikirja Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä vie lukijan karunkauniille matkalle Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan korpikylillä asuvien ihmisten luo. Kirjassa kuvataan, kuinka näillä alueilla voi selvitä. Elämästään kertovat ihmiset ovat yksimielisiä siitä, että syrjäkylillä pärjäävät ennen kaikkea omavaraiset ja terveet, mutta kirjassa nostetaan aiheellisesti esille kysymys, kuinka siellä selviävät yksin asuvat vanhukset.

”Kannattaa olla terveenä, ettei joudu tuonne byrokratian rattaisiin.”

Haasteista huolimatta maaseudulla on edelleen valttikorttinsa – rauha, metsät ja maisemat, jotka toistuvat monissa tarinoissa ja sanojen vahvistukseksi lukuisissa kirjan hienoissa valokuvissa.

”Taivas on kirkkaansininen ja ruohot ja puut kirkkaanvihreitä. Joskus kanit, ketut ja porot tulevat pihallemme metsästä. Vuosittain pääskyset tulevat, kasvattavat tässä poikaset ja lähtevät jälleen pois.”

Kuntaliitokset ja palveluiden keskittäminen ovat kasvattaneet Suomen reuna-alueiden määrää koko ajan, eikä kehitykselle näy loppua vieläkään. Pienikin kylä voi kuitenkin olla onnelliseksi tekevä, mikäli siellä on edes välttämättömimmät palvelut. Siksi maaseudulle tiukasti juurtuneet ihmiset eivät halua antaa helposti periksi. Joillekin heistä edes katuvalot eivät ole mieluisia.

”Hiljaisuus, luonto ja yhteisöllisyys ovat täällä parasta. Vieressä on lapsille oma pieni koulu ja päiväkoti. Mutta muuten etäisyydet ovat hankalia, sillä ilman autoa ei pääse mihinkään, ei edes kauppaan.

Kirjassa esitetään ajatus, että perinteisten kylien sijasta olisi parempi puhua ”maaseutupaikoista”, ihmisille eri syistä merkityksellisistä paikoista, kuten vaikkapa kesämökeistä, retkeilykohteista ja kausityömaista. Maalla lapsuuden kesiä viettäneenä ja Lapin perukoilla mökkeilleenä ymmärrän ajatuksen jossain määrin, mutta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät haluaisi kyläkeskukseen koskaan muuttaa, kaupungin hälinästä puhumattakaan. Sitä paitsi sivukylillä elävät vanhuksetkin ovat usein vähemmän yksinäisiä kuin vaikkapa kerrostaloissa asuvat kaupunkilaiset. Syrjäseuduilla ihmiset kun sentään tuntevat toisensa – ja välittävät aidosti naapureistaan.
Reunalla -kirjassa kierrellään Suomen katvealueilla ja pohditaan, millainen on 100-vuotiaan maamme maaseutu ja keitä siellä tulevaisuudessa asuu. Kirjan puhuttelevia kuvia katsellessa herää ristiriitaisia tunteita; iloa, surua ja hämmennystä. Mieleen nousevat myös tutun laulun sanat: ”Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa. Maalaismaisemaa en saata unohtaa.” Toivottavasti ihmiset voivat jatkossakin asua Suomen syrjäkylillä niin halutessaan, on kysymys sitten lapsiperheistä tai ikäihmisistä. Elävissä kyläyhteisöissä kun on paljon sellaista pääomaa, jota meidän kannattaa vaalia.

Räinän ja Rannan kirja tulee kaikessa inhimillisyydessään todella lähelle lukijaansa. Sen toivoisi herättelevän myös päättäjiä miettimään, mikä elämässä onkaan oleellista. Teos on helposti lähestyttävä, joten uskon tietokirjallisuutta vierastavankin lukijan tarttuvan siihen mielellään. Tieteellisempiin teksteihin tottuneena jäin itse kuitenkin kaipaamaan kirjaan lähdeluetteloa, jonka avulla teoksessa käytettyihin lähteisiin perehtyminen sujuisi vaivattomammin kuin pienellä präntättyjä alaviitteitä seuraamalla.  Viitteitä on tosin varsin vähän, mutta silti.

Mielestäni Reunalla on paitsi hätähuuto tyhjenevien sivukylien tulevaisuuden puolesta niin myös oodi kaikille korpiemme sisukkaille asukkaille, etenkin heille, jotka ovat tässä aiheeltaan jopa valitettavan ajankohtaisessa teoksessa elämäänsä kuvanneet. Kirjassa on vahvasti läsnä Suomi 100 -henki. 

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä


Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 263 s.
Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017




Kirja-arvio: Kiina – talouden omaleimainen jättiläinen


”Kiina hämää helposti. Maata voi erehtyä pitämään paljon nykyistä köyhempänä kehitysmaana – tai todelliseen hyvinvointiin kiivenneenä talousihmeenä. Molemmat todellisuudet ovat Kiinassa totta, paikoitellen ja osalle väestöä.”


Kiinan nousu maailmanlaajuiseksi talousmahdiksi on ollut nopeaa, taival köyhyydestä kulutusjuhlaan on ollut huikea, ja ihmisten matka pelloilta pilvenpiirtäjiin jatkuu edelleen vilkkaana. Yhä tänä päivänäkin Kiinan talous on sekä moniulotteinen että omintakeinen, se nimittäin noudattaa ihan omaa logiikkaansa. 

Kiinassa asuneen taloustoimittaja Eeva Erosen kirjoittama Jättiläisen askeleet – Matka Kiinan talouteen, valottaa lukijalle, miten yksipuoluejärjestelmän ja markkinatalouden yhdistävä Kiinan talouselämä toimii. Kirjassa avataan Kiinan poliittisen järjestelmän toimintaa, käsitellään taloushistoriaa päähuomion ollessa vuoden 1978 jälkeisessä reformien ajassa. Kasvun epätasaisuus on sekin teoksessa luonnollisesti vahvasti läsnä, sillä siitä huolimatta, että sadat miljoonat kiinalaiset ovat nousseet köyhyydestä, ovat tuloerot edelleen maailman suurimpia; rikkaat rikastuvat, keskiluokka kasvaa ja ainakin 70 miljoonaa ihmistä elää köyhyydessä. Erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat edelleen voimissaan.

Kirjassa äänensä saavat kuuluville myös monet tavalliset kiinalaiset, joille Kiinan talous on arkipäivää. Hyvä niin, sillä uskon, että näin tämä monipuolinen teos on helpommin lähestyttävä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät tule yleensä tarttuneeksi taloutta käsitteleviin kirjoihin. Eronen onnistuu yhdistämään yhteiskunnallisen ja yksilöllisen tason toisiinsa mielestäni varsin sujuvasti.

”Suurten rakenteiden ja lukujen takanahan talous on ihmisten elämää, huolta asuntovelasta, säästämistä eläkepäiviksi ja nuoren yrittäjän hinkua tulla uudeksi Jack Maksi, Kiinan kuuluisimman yhtiön Alibaban ihailluksi perustajaksi.”

Kirjan kautta lukija pääsee tutustumaan muun muassa nuorenparin ensiasunnon ostoaikeisiin Shanghaissa, eläkeläisherran osakesijoittamisharrastukseen ja tuoreen startup-yrittäjän arjen haasteisiin.  

”Kiina yrittää jättää taakseen ajat, jolloin Made in China kieli kehnosta laadusta. Nyt halutaan synnyttää innovaatioita, huipputekniikkaa ja laadukkaita tuotteita, jotka on suunniteltu Kiinassa.”

Kiinalaisesta yrityselämästä varmasti monille meistä tulee kuitenkin ensimmäisinä mieleen saastuttavat terästehtaat, mutta löytyy Kiinasta toki muun muassa maailman huipulle kiivenneitä teknologiayrityksiä ja voimakkaasti kehittyvä startup-kenttä.

Kirjassa esiin tuleva kiinnostava yksityiskohta on se, että Suomi on yksi niistä harvoista maista, jonka diplomaattiset suhteet Kiinan kansantasavaltaan eivät ole milloinkaan katkenneet. Suomesta on kaupattu kiinalaisille ennen kaikkea sekä koneita että sellua. Suomi on ollut siis mukana rakentamassa nyky-Kiinaa. Nokia on rakentanut Kiinan matkapuhelinverkkoja, ja hissiyhtiö Koneella on ollut roolinsa maan kaupungistumiskehityksessä.
Kiinassa taistellaan tänä päivänä niin ilmansaasteiden, korruption kuin väestön ikääntymisen aiheuttamien ongelmien kanssa. Maassa harjoitettu yhden lapsen politiikka pahentaa sekin osaltaan tilannetta. Edellä mainittujen seikkojen voidaankin sanoa olevan todellisia kapuloita talouden kehityksen rattaissa. Siksi kiinnostava kysymys kuuluukin: Millaisen askeleen tämä maailman toiseksi suurin talousjätti seuraavaksi ottaa? Siihen tämä kirja ei toki vastaa, mutta Kiinan talouden taustoja ja nykytilaa se esittelee varsin hyvin.  Kiina on yllättänyt ennenkin ja niin se tulee todennäköisesti tekemään jatkossakin. 

Jättiläisen askeleet on hyvin kirjoitettu ja laaja-alainen kokonaisuus, mitä nyt asioiden toistoa on jonkin verran. Ainoa selkeä miinus on mielestäni se, että kirjan valokuvat ovat mustavalkoisia. Vaikka Kiinassa ilma onkin usein harmaana – välillä jopa hiilenmustana saasteista – katselisin mieluummin värikkäitä kuvia maasta, josta värejä ei puutu, aivan kuten kirjan värikäs ja lukemaan houkutteleva kansikuvakin osoittaa.
Eeva Eronen: Jättiläisen askeleet – Matka Kiinan talouteen
Kustantaja: Gaudeamus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 339 s.


Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017







Kirja-arvio: Alex – parantumattoman maailmanparantajan epätavallinen tarina (so far)


”Va e det där för en fabo?” kysyn isältä.
”Poliitikko”, isä vastaa.
”Mitä poliitikot ovat?”
”Ne ovat sellaisia, jotka eivät saa mitään kunnon työtä.”
”Aha. Ei minusta ainakaan poliitikkoa tule.”





Näin totesi nuori Alex. Mutta toisin kuitenkin kävi. Jääkiekkoa pelaavasta Lövön takatukasta tuli moninkertainen ministeri ja maailmaa parantava kosmopoliitti, jolle urheilu on opettanut muun muassa joukkuehengen merkityksen ja sen, ettei aina voi voittaa, on kysymys sitten jääkiekosta, golfista tai elämästä yleensä. 
Kilpailuhenkisyys on asia, joka tulee esille Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhteistyön tuloksena syntynyttä kirjaa lukiessa moneen kertaan. Alexander Stubb kertookin kilpailevansa jatkuvasti itseään vastaan, koska hän haluaa kehittyä koko ajan ja oppia, olla paras Alexander Stubb, mitä tahansa tekeekin.

”Jos jotain tehdään, se tehdään kunnolla. Välimuotoja ei ole. Se on jäänyt elämänohjeekseni, ja kun lapseni käyvät iltaisin nukkumaan, sanon heille viisi sanaa: dream, believe, work hard, succeed. Eli unelmoi, usko, uurasta ja onnistu, ihan riippumatta siitä mitä teet.”

Kelpo ohje, sanoisin. Vain kehitys voi viedä meitä eteenpäin niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin. Jos halutaan vaikuttaa asioihin ja muuttaa maailmaa paremmaksi, on tehtävä lujasti töitä – yhdessä, sillä yksinapaisesta maailmasta on tullut moninapainen.

”Koska olemme pieni maa, meidän pitää olla aina keskiössä. Olen aina halunnut olla ytimissä ja viedä Suomen ytimiin. Ajatus, että me olemme impivaaralainen lintukoto, joka ei voi vaikuttaa maailmaan, on väärin. Se on liian vaatimaton.”

Kirjassa Stubb kuvaa rehellisesti sitä, kuinka politiikka on paitsi yhteisten asioiden hoitamista, niin myös kovaa peliä, jossa ensin halataan ja sitten hakataan. Tämä on hyväksyttävä osaksi poliitikon ammattia, jotta siinä voisi pärjätä. Myös mediapainetta on demokraattisessa yhteiskunnassa pakko sietää. Kohuilta lienee politiikan huipulla mahdotonta välttyä, joten Alexander Stubbkin sai niistä osansa.

”Kohun keskellä poliitikko leimataan usein pahaksi ihmiseksi, valehtelijaksi ja väärinkäyttäjäksi. Lisäksi hänet leimataan tyhmäksi. Vaikka kuinka nahka paksunee ja vaikka kuinka monen kohun läpi on mennyt, aina julkinen teilaus sattuu. Ja aina siitä pääsee ylitse. Yllättävän nopeasti, kun ei jää vatvomaan sitä. Kaiken perustana pitää olla se, onko rehellinen omille arvoilleen vai onko toiminut pelin takia.”

Kirja tarjoaa lukijalle kiinnostavan tilaisuuden kurkistaa muun muassa ministerintyön reaaliteetteihin. Ei ole todellakaan helppoa, saati kadehdittavaa olla ikään kuin koko ajan töissä.  Ministerintyö on varsinainen kunnon työ, sillä kovassa tikissä on oltava niin henkisesti kuin fyysisestikin.

”Kolmetuhatta päivää, joista jokaiseen herää ensimmäisenä ajatuksenaan ministerintyö. Kolmetuhatta päivää, joina yksikään sana ei ole vain oma heitto vaan ministerin kannanotto. Ministerinä ollaan kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa.”

Kun Alexander Stubb jätti politiikan taakseen, hän lupasi olla parempi isä ja aviomies. Lupaus on lunastettu, sillä hän kertoo nyt olevansa perheen pyykkäri, kokki ja ykköskuski. Ja ennen kaikkea läsnä. Hän toteaa myös jatkavansa työtä avoimen, suvaitsevaisen ja kansainvälisen Suomen puolesta. Hyvä niin, sillä työtä asioille omistautuneille, osaaville ja pelottomille tekijöille kyllä riittää.

Alkusanoissa Stubb luonnehtii kirjaa enemmän sydämen kuin järjen tuotokseksi. Sitä se minun mielestäni todella onkin. Alex on inhimillinen tarina huipulle nousemisesta ja sieltä putoamisesta. Kirja ei ole puisevaa poliittista puhetta, vaan värikäs ja mukaansa tempaava katselmus paljon maailmaa ja poliittisia kiemuroita nähneen miehen elämään ja uraan. Jos olet ajatellut, etteivät poliitikon muistelut voi olla mielenkiintoisia, rentoja ja moderneja, olet väärässä.

Alex on nimittäin kaikkea tätä. Se on kuin raikas tuulahdus poliittisten teosten harmaassa massassa. Alex on kahden kirjoittajan saumattoman yhteistyön tuloksena syntynyt sujuvasti etenevä, päähenkilönsä näköinen, rehellisen tuntuinen ja elämänmakuinen tietokirja. 



Alexander Stubb & Karo Hämäläinen: Alex

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 312 s.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017



























L.K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 293 s.

Hätkähdyttävä rikosdraama koulumaailmassa: tämän jälkeen kukaan opettajista ja oppilaista ei ole entisellään



Kun Hege aloittaa yläasteen Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa, hän kuulee ensimmäisen kerran Teemu Vallasta. Silloin tämä on jo kuollut. Historian opettajan ja koulun terveydenhoitajan poika on menehtynyt kesällä insuliinin yliannostukseen koulun opettajien perinteisellä mökkireissulla, jolle on tällä kertaa osallistunut poikkeuksellisesti myös Teemu ystävänsä Elian kanssa. Omia teitään kulkeva Hege tutustuu uudessa koulussaan taideluokalla opiskelevan Eliaan, jonka kanssa päätyy pohtimaan Teemun kuolemaa.

Oliko se sittenkään tapaturma? Hegen on pakko puhua asiasta enolleen Olalle, joka toimii Helsingin poliisin murharyhmässä rikostutkijana. Poika - Murha seitsemännellä luokalla liikkuu lähes kartoittamattomalla alueella, nuorille lukijoille kirjoitetun henkirikoksen parissa. Romaani täyttää jännittävyydessään ja rikostutkinnan kuvauksessaan kaikki aikuisdekkarin tunnusmerkit, vaikka kirjan pääasiallinen näkökulma onkin nuorilla. Ja ennen kaikkea kirja on todellinen page turner!

L.K. Valmu on Hämeenlinnassa syntynyt kirjailija, jonka kirjallinen kutsumus on saada houkuteltua lisää nuoria kirjojen pariin. Koukuttimena hän käyttää autenttisesti taustoitettuja tarinoita ja useita eri näkökulmia, niin nuorten kuin aikuistenkin.

Oma arvioni: Nuorille, erityisesti pojille, suunnattu yllätyksellinen dekkari. Kirja tempaisee kuitenkin hyvin mukaansa myös varttuneemman lukijan. Tarina on kiinnostava, henkilögalleria värikäs ja mikä parasta; jännitys säilyy loppuun asti.

Suosittelen kirjaa kaikille yläkoululaisille.




Kati Tervo: Iltalaulaja




Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 204 s.


Kesähuvila Casa Bianca. Maalaistyttö ja kuuluisa taiteilijatar. Vanheneva taiteilija Ellen saapuu kesähuvilallaan Hämeeseen vuonna 1945. Hän saa apulaisekseen maalaistyttö Taimin, joka ihailee kuuluisaa taiteilijaa. Taimi haluaisi itsekin olla yhtä rohkea ja omapäinen kuin Ellen, mutta koti ja pieni kylä uhkaavat katkaista unelmilta siivet. Ellen maalaa, palaa menneisiin kesiin ja rakastaa maisemaa. Kun Ellen pyytää Taimia mallikseen, kaksi erilaista naista kohtaavat toisensa uudella tavalla. 
Kati Tervon lumoava taiteilijaromaani kulkee maineikkaan Ellen Thesleffin jalanjäljissä. 
Oma arvioni: Iltalaulaja on haikeatunnelmainen taiteilijaromaani ja elämänjanoinen nuoren tytön kasvutarina. Kati Tervo sukeltaa taiteilijan herkkään sielunmaisemaan varsin uskottavasti. Maalaaminen on välillä suorastaan vimmaista, mutta taiteen luomisen rauhattomuudesta huolimatta, romaanin kerronta on viipyilevän kaunista, paikoin lähes runollista. 
Kirjassa keskeistä on tunnelmien luominen ja tunteiden äärelle pysähtyminen. Tätä hienoa romaania voi lämpimästi suositella erityisesti taiteista kiinnostuneille lukijoille, jotka viihtyvät kehityskertomusten parissa.
Iltalaulaja on mainiota luettavaa näin marraskuun harmaudessa. Kaikessa kauneudessaan kirja saa mielen kaipaamaan kesää tuoksuvine syreeneineen ja laulavine lintuineen.














Keith Stuart: Poikani Sam

Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2017
Englanninkielinen alkuteos: A Boy Made of Blocks
Suomentanut: Marja Luoma
Sivumäärä: 432 s.



Kahdeksanvuotias Sam ei viihdy koulussa, hänellä on vaikeuksia ilmaista itseään, ja pienikin muutos arkirutiineissa aiheuttaa valtavaa ahdistusta. Sam näkee maailman koneena, jonka osien on toimittava täsmällisesti ja ennustettavasti. Samin isä Alex rakastaa poikaansa, muttei ymmärrä maailmaa, jossa tämä elää. Siksi hän sysää vastuun pojan kasvatuksesta vaimolleen Jodylle. Kun Jody saa tarpeekseen miehensä avuttomuudesta, kolmekymppinen Alex löytää itsensä nukkumasta maailman epämukavimmalta ilmapatjalta railakasta sinkkuelämää viettävän ystävänsä lattialta.

Saadakseen perheensä takaisin Alexin on opeteltava olemaan parempi isä ja aviomies. Askel oikeaan suuntaan näyttäisi löytyvän, kun Samille hankitaan pelikonsoli. Minecraft-pelin virtuaalimaailmassa isä ja poika oppivat pala palalta ymmärtämään paremmin sekä itseään että toisiaan. Mutta voiko Alex rakentaa ehjäksi sen, minkä kerran on hajottanut?

Keith Stuartin omiin kokemuksiin pohjautuva Poikani Sam on raikkaan rehellinen, koskettava ja huumorintäyteinen kasvutarina. Se on kertomus vanhemmuudesta, irti päästämisestä ja oman elämän ohjaimiin tarttumisesta.

Oma arvioni: Poikani Sam on autistisen pojan ja hänen isänsä kasvutarina. Se on koskettavaa luettavaa elämän ennakoimattomuudesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja yksilöllisyyden ymmärtämisestä. Tarina on oivallinen osoitus siitä, että emme voi hallita kaikkia asioita elämässämme, mutta voimme kuitenkin oppia elämään niiden kanssa, mikäli haluamme ja olemme valmiita työstämään myös negatiivisia tunteitamme.

Lukukokemus on miellyttävä, sillä kaikenlaiset tunteet ovat tarinassa vahvasti läsnä aidon tuntuisina, ja huumorillekin on annettu tilaa. Näin ollen lukeminen ei ahdista. Epätoivon keskelläkin on läsnä toivon mahdollisuus. Kirjan tekstistä huokuu mielestäni hyvin tarinan omakohtaisuus, vaikka kysymys onkin kaunokirjallisesta teoksesta.

Vahva suositus tälle hienolle kirjalle. 




Eliisa Leskisenoja: Positiivisen pedagogiikan työkalupakki

Kustantaja: PS-kustannus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 222 s.


”Opettamani luokka oli ihan tavallinen – omanlaisiaan haasteita ja vahvuuksia oli jokaisella oppilaalla. Lukuvuoden alussa aloitin tutkimuksen, jonka tavoitteena oli löytää sellaisia pedagogisia käytänteitä, jotka edistäisivät oppilaiden koulumyönteisyyttä ja oppimismotivaatiota. Silloin en osannut edes aavistaa, millainen mullistava vaikutus tällä tulisi olemaan. Tutkimusvuoden lopussa luokkahenkemme oli parantunut, ilmapiiri muuttunut kannustavammaksi ja työnteko oli aiempaa sujuvampaa. Vakuutuin siitä, että positiivinen pedagogiikka toimii.”



Positiivisessa pedagogiikassa pyritään perinteisten tietojen ja taitojen opettamisen ohella hyvinvoinnin edistämiseen. Se ei kuitenkaan ole kevyttä vaahtokarkkipedagogiikkaa, eikä sen myötäjäisinä tule ruusunpunaisia laseja. Positiivinen pedagogiikka sukeltaa paljon syvemmälle kuin kepeä hyvien fiilisten metsästäminen ja kestopositiivinen ajattelu. Sen myötä mahdollistuu niin tavoitteellinen oppiminen kuin koulussa viihtyminen.

Kirjan työkalupakki koostuu lukuisista erilaisista harjoituksista, pedagogisista käytänteistä, luokkarutiineista ja työtavoista. Niiden avulla niin positiivisen pedagogiikan ensikertalainen kuin kokeneempi konkari saa ideoita, kuinka lisätä oppimismotivaatiota sekä omaa ja oppilaiden hyvinvointia. Kun innostut itse, innostat myös oppilaita!

Oma arvioni: Tämä inspiroiva kirja osoittaa vakuuttavasti myönteisen ajattelun voiman. Kysymys ei ole kuitenkaan oppilaiden perusteettomasta kehumisesta, vaan ennen kaikkea jokaisessa yksilössä olevien vahvuuksien löytämisestä ja oppilaiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämisestä ja kehityksen tukemisesta. Vaikka kirjassa esitelläänkin monia erilaisia harjoituksia ja käytännön työvälineitä, joiden avulla tätä uudenlaista pedagogista lähestymistapaa voidaan soveltaa käytännössä, positiivisessa pedagogiikassa on kuitenkin kysymys ennen kaikkea asenteesta.

Yksikin opettaja voi omaksua sen osaksi omaa työtään, mutta parhaimmat tulokset saadaan luonnollisesti silloin, jos tästä oppilaiden kukoistukseen tähtäävästä toiminnasta tulee koko kouluyhteisön yhteinen asia. Eikä tässä yhteydessä sovi unohtaa myöskään kotien merkitystä arvokkaina kasvatuskumppaneina.  
Positiivisen pedagogiikan työkalupakki on kirja, joka ainakin jokaisen perusopetuksessa työskentelevän kannattaisi lukea. Suosittelen.


Kirja-arvio: Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kustantaja: Kosmos
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 157 s.



Anni Saastamoisen esikoiskirja Depressiopäiväkirjat on kaunistelemattoman rehellinen kirja masennuksesta. Twitterin tunnetuimpiin rääväsuihin kuuluva Saastamoinen kirjoittaa masennuksesta omien kokemustensa pohjalta. Vaikka depressio on kokonaisen sukupolven sairaus, siitä ei vieläkään osata tai uskalleta puhua avoimesti.  On paljon hävettävämpää sairastua mieleltään kuin keholtaan, vai onkohan sittenkään. Miksemme voisi puhua myös mielenterveysasioista avoimesti?

Kirja osoittaa monin tavoin sen, että ihmisten, jotka eivät ole itse masennusta kokeneet, on todella vaikeaa ymmärtää, mistä siinä on kysymys. Reippauteen ja itseä niskasta kiinni ottamiseen kannustaminen ei auta, jos masentuneesta tuntuu, ettei jaksa edes olla.


”Minä olen opetellut repliikit, maneerit ja tyylin, minusta on tullut sellainen, joka menee ihan ihmisestä ja vieläpä kohtalaisen itsevarmasta sellaisesta. Ne eivät tiedä, kuinka jokainen eleeni, ilmeeni, liikkeeni, hengähdykseni, olemassa olemisen hetki ja ruuansulatuselimistöni tahaton pulpahtelu ja ruplutus ahdistavat ja hävettävät ja ruokkivat huonoutta minussa. Kuinka elän jatkuvasti oman mikroskooppini alla omaa mitättömyyttäni ja huonouttani analysoiden, ja kun joku sanoo minua itsevarmaksi ja eheäksi, nauran niin kovaa, että kylkiluihin koskee. --- En minä ole pärjännyt, ystävä rakas. Minä olen pärjäillyt. Minä olen pärjäillyt, koska en ole voinut tai osannut muutakaan.”

Anni puhuu suoraan ja ymmärtävästi, kirosanojakaan säästelemättä. Hän kuvaa, miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään tai ei nauti enää mistään. Hän pohtii, mistä masennus tuli ja miksi, vaikka asiat olivat periaatteessa ihan hyvin. Sekin askarruttaa, voiko masennuksesta oikeasti parantua.

Kenen sitten kannattaisi lukea tämä kirja?  Ihan jokaisen.