Kirja-arvio: Johan Alénin Alukseni, kirkas


"Olen nähnyt joka päivä uuden tähden pimennyksen
Olen nähnyt aurinkojen lentävän
hyvin monin eri tavoin
Olen nähnyt tähtiä vangittavan
ja olen nähnyt niiden räjäyttävän tiensä ulos
Olen nähnyt planeettojen karkaavan tuleen
Olen nähnyt seudut kaiken takaa"


Näin kuvailee kosmista matkaansa Johan Alén (s. 1976) vuonna 2017 ilmestyneessä runokokoelmassaan Alukseni, kirkas. Teos liikkuu niin korkeissa sfääreissä, että maan kamaralla viihtyvä lukija saa helposti päänsä pyörälle. Avaruusmatkalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä; keitä tai mitä minä ja sinä oikeastaan olemme. Äänessä on minäkertoja, joka puhuttelee jotakuta toista. 

Vaikka välillä kurkotetaan tähtiin, pudotaan runoissa myös takaisin maanpinnalle. Alénin neljästä osasta muodostuva kokoelma on tyylillisesti rikkonainen, sillä runojen joukosta löytyy sekä lempeän että raa´an  lyriikan edustajia; rivejä, joista pidin ja rivejä, joiden lukeminen oli suorastan vastenmielistä. No, jälkimmäiseen lienee pääsyynä kokoelman joidenkin runojen liian brutaali maskuliinisuus minun pehmeämpään ja naisellisempaan runomakuuni nähden.

Edellä kuvaamani perusteella lukukokemustani voi luonnehtia ristiriitaiseksi, mutta kyllä tämäkin kokoelma varmasti oikeat lukijansa löytää.

"Puut olivat kauniita
ne kasvoivat hangesta
Puut olivat raskaita
en jaksanut kantaa niitä."
Kustantaja: Kulttuurivihkot
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 52 s.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.






Kommentit