31 toukokuuta 2018

Kirja-arvio: Piia Leinon Taivas

Kustantaja: Schildts & Söderströms
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 250 s.

Tämä dystopia vie lukijansa Helsinkiin vuonna 2058. Kaupunkimaisema on sisällissodan jäljiltä lohduton. Rajat on suljettu. Suomalaiset ovat apeita kodeissaan kyyhöttäjiä, jotka eivät ole aidosti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Lapsia ei enää synny eikä tulevaisuudessa tunnu olevan muutenkaan toivoa. Lohduksi alamaisilleen Valo on kuitenkin luonut Taivaan. Tässä virtuaalisessa tilassa maailma näyttäytyy kauniimpana kuin koskaan ennen.

Kirjan päähenkilö Akseli työskentelee yliopistolla. Hänen tehtävänään on selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Onko ongelma vielä jotenkin ratkaistavissa? Kun Akseli saa enemmän taivasaikaa, hän tapaa Taivaan niityllä Iinan, johon hän haluaa tutustua lopulta myös reaalimaailmassa. Mitä heille sitten tapahtuu, sitä en halua tässä yhteydessä paljastaa. Jos uteliaisuutesi heräsi, lue Taivas.

Piia Leinon teoksen kieli on kaunista ja huoliteltua, vaikka tarina onkin kaukana kauniista. Tunnelma on todella melankolinen ja ajoittain jopa ahdistava. Itseäni harmitti kenties eniten se, että  romaanin hahmoista oli hieman vaikeaa saada otetta. No, ihmekös tuo, maailma ja ihmiset ovat Taivaassa niin erilaisia kuin tänä päivänä, vai ovatko sittenkään...

Uskon, että kirjan syvällisenä tavoitteena on herätellä lukijaa miettimään, mitä voisi tehdä, jotta maailma pelastuisi; rasismi loppuisi ja ilmastonmuutos pysähtyisi. Siinä se onnistui hyvin, sillä ainakin oma huoleni maapallon tulevaisuudesta kasvoi kasvamistaan tarinan edetessä. Haluan kuitenkin edelleen uskoa siihen, että jokainen meistä voi tehdä jotakin, jotta kirjan kuvaama todellisuus ei realisoidu neljänkymmenen vuoden kuluttua. Pienilläkin valinnoilla on merkitystä. Yksi asia on kuitenkin varmaa, sirkkakukko ja torakkapuuro eivät tule kuulumaan ruokavaliooni ikinä.  Tai no, ainakin niin varmaa kuin mikään voi koskaan olla.

Vaikka Taivas voittikin varmasti ihan ansaitusti Maailman laita -romaanikilpailun vuonna 2016, ei dystopia edelleenkään ole suosikkigenrejäni. Mutta omaa ajattelua tällaiset karut tulevaisuuskuvat kyllä onnistuvat nyrjäyttämään varsin tehokkaasti - eivätkä jäljet katoa ihan heti. Ja hyvä niin. 

30 toukokuuta 2018

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 337 s.

Joulupukin Pajakylän kesä 2001 lähenee loppuaan Napa-päivillä. Kansainvälistä turistivirtaa värittää samaan aikaan pidettävän matkailuseminaarin kirjava osallistujajoukko. Kun yksi pääpuhujista löydetään kuolleena, on rikoskomisario Markus Edelmannin johtama KRP:n väkivaltarikosten tutkintaryhmä ymmällään. Kuka halusi hengiltä yrittäjän, joka oli johtanut vuosia yhtä Pajakylän menestyksekkäimmistä kauppaliikkeistä? 

Tutkimuksissaan Markus Edelmann ja Sonja Friberg törmäävät toistuvasti yllättäviin vaikeuksiin. Tummat pilvet näyttävät asettuneen Suomen suosituimpiin kuuluvan matkailukohteen päälle pysyvästi ja poliisijohdon painostuksessa Edelmann joutuu laajentamaan tutkinnan Suomen rajojen ulkopuolelle. 

Kansakunnan lähihistorian penkominen pohjan perukoilla alkaa lopulta nostaa esiin yllättäviä salaisuuksia, joista on ollut tapana vaieta. Kylmät kädet kurkottavat vuosien takaa peittelemään vanhoja syntejä. Komisario Edelmannin murharyhmä onnistuu pitämään lukijan piinaavassa jännityksessä aivan kirjan viimeisille sivuille saakka.

Kun varjot pitenevät on kolmas romaani, jossa KRP:n Rovaniemen yksikön rikoskomisario Markus Edelmann, saksalaisen sotilaan poika, ja suomenruotsalainen rikosylikonstaapeli Sonja Friman ratkovat lappilaisia rikoksia. Sarjan aiemmat teokset ovat Kun pimeys peittää valkeat yöt (2012) sekä Kun kesä ei tullutkaan (2013).

Oma arvioni: Olen lukenut kaikki edellä mainitut sarjan teokset, joten lisäsin takakansitekstiin linkit postauksiini aiemmista osista. Pidän Lindellin dekkareissa erityisesti huolellisesti rakennetusta ajankuvasta ja lappilaisesta tunnelmasta. Pidän myös poliisikaksikosta, josta en toki vieläkään tiedä kovin paljon. Jännittävät juonikuviot veivät minut jälleen kerran mennessään. Lindellin teoksia voi suositella laadukkaan kotimaisen jännityksen ystäville. 

29 toukokuuta 2018

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Kustantaja: Aula & Co
Julkaisuvuosi: 2018
Englanninkielinen alkuteos: How to Stop Time (2017)
Suomentanut: Sarianna Silvonen
Sivumäärä: 304 s.

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää.

Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka saavuttaa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa. 

Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittuja tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen. 

Oma arvioni: Matt Haigin (s.1975) uusin romaani vei lukijansa kiehtovalle aikamatkalle eri puolille maailmaa vuosisatojen halki. Aluksi olin hieman hämilläni, mutta vähitellen tämä monitasoinen tarina imaisi minut mukaansa niin, että sivuja oli pakko kääntää kiihtyvään tahtiin. Ajantajuni katosi välillä täysin, niin hyvin tämän teoksen parissa viihdyin.

Aika, kuinka kiehtova asia se onkaan. Muistelemme mennyttä ja mietimme tulevaa, vaikka itse asiassa tässä hetkessä on kaikki, mitä meillä on. Jos emme saisi rakastaa, mitä meillä silloin olisi? Entä, keitä me itse olisimme ilman meille tärkeitä ihmisiä? Tällaisten suurten kysymysten äärelle identiteettiään tiheään vaihtava päähenkilö värikkäällä matkallaan ajautui. Onneksi rakkauttaan voi osoittaa muihinkin kohteisiin kuin toisiin ihmisiin, kuten seuraava sitaatti osoittaa:

"Saat rakastaa vesiputousten katselua ja vanhojen kirjojen tuoksua, mutta ihmisten rakastaminen on kiellettyä. Ymmärrätkö? Älä kiinny kehenkään ja yritä tuntea mahdollisimman vähän tapaamiasi ihmisiä kohtaan. Muuten menetät vähitellen järkesi..."

Vaikka ikuinen elämä ovat  ajatuksena absurdi  - pelottaviakin, olisi kyllä todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan välillä entisiin aikoihin ja miksei tuleviinkin. Ai niin, onhan se mahdollista nytkin - kirjoja lukemalla. 

Jos etsit itsellesi hieman erilaista luettavaa, Kuinka aika pysäytetään on hyvä valinta. Sekä teoksen kansikuva että suomennos ovat mielestäni varsin onnistuneita. Täytyypä tutustua kyseisen kirjailijan muuhunkin tuotantoon. 



28 toukokuuta 2018

Daniel Tammet: Sinisenä päivänä syntynyt

Kustantaja: Scanria oy
Julkaisuvuosi: 2018
Englanninkielinen alkuteos: Born on a Blue Day (2006)
Suomentanut: Risto Mikkonen
Sivumäärä: 240 s.

Asperger-henkilön muistelmat, jotka paljastavat täysin poikkeuksellisen luonteen ja lahjakkuuden

Daniel näkee luvut muotoina, väreinä ja pintoina ja kykenee suorittamaan päässään täysin käsittämättömiä laskutoimituksia. Lisäksi hän oppii viikossa puhumaan ventovierasta kieltä sujuvasti. Hän on savant, jolla on Aspergerin oireyhtymä, mikä tarkoittaa hänen kohdallaan sen verran poikkeuksellisia mentaalisia kykyjä, että häntä voi aivan hyvin verrata Dustin Hoffmanin näyttelemään Sademieheen. Autismin kirjon henkilönä hän on siinä mielessä harvinaislaatuinen, että hän kykenee elämään lähes täysin itsenäisesti. 

Koskettava ja valaiseva Sinisenä päivänä syntynyt pureutuu siihen, millaista on olla erilainen, ja samalla kirja luotaa syvällisesti sitä, mikä tekee meistä kaikista ihmisiä - ihmismieltä. 

Oma arvioni: Ilahdun aina kovasti, kun erilaiset ihmiset kirjoittavat rohkeasti ja elämänmakuisesti omista kokemuksistaan. Olen lukenut aika paljon autismin kirjoon liittyvää tutkimus- ja muuta kirjallisuutta, mutta siitä huolimatta tämä kirja tarjosi paljon uutta ja hämmästyttävääkin tietoa. Etenkin synestesia on ollut itselleni varsin vieras ilmiö. Mutta Daniel Tammetin havainnollisten kuvailujen ja esimerkkien  myötä sekin tuli tutummaksi. 

Koskettavinta oli lukea yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta sekä toiveesta olla samanlainen kuin muut, joista Tammet kirjoittaa muun muassa näin:
"En muista kokeneeni oloani yksinäiseksi päiväkodissa kenties siksi, että uppouduin niin täydellisesti kirjojen, helmien ja ympyröiden maailmaan. Minusta tuntuu, että pikkuhiljaa mieleeni alkoi nousta tunne, että olin toisenlainen kuin muut lapset, mutta jostain syystä se ei vaivannut minua. Minussa ei ollut vielä syntynyt ystävien kaipuuta; olin riittävän onnellinen saadessani leikkiä itsekseni."
"Harjoittelu oli minulle tärkeää, koska toivoin ennen kaikkea, että olisin normaali ja että minulla olisi kavereita niin kuin muillakin lapsilla. Aina, kun opin uuden taidon - esimerkiksi ylläpitämään katsekontaktia - olin innoissani, sillä kyse oli jostakin sellaisesta, minkä eteen minun oli pitänyt nähdä toden teolla vaivaa, ja sitä seurannut tunne onnistumisesta oli aina uskomattoman voimakas." 
Tammet korostaa sitä, että ilman vanhempiensa tukea, apua ja ehdotonta rakkautta hän ei olisi sellainen kuin hän on nyt. Tähän näkemykseen minun on helppo yhtyä myös henkilökohtaisten kokemusteni valossa.  Minulla on vahva tunne siitä, että vammaisten lasten vanhempien taistelutahdolla on edelleen suuri vaikutus siihen, millaiseksi vammaisen lapsen tulevaisuus muodostuu. 

Mielestäni tämän raikkaalla tavalla erilaisen ja erityisen muistelmateoksen tarkoituksena onkin herätellä ns. normaaleja ihmisiä miettimään, mikä oikeastaan onkaan normaalia ja mikä ei.  Onko poikkeavuus sittenkään aina huonommuutta? Ei, kunhan oppisimme yleisemmin näkemään sen vahvuutena. Erilaisuus on ihmiskunnan suuri voimavara, jos vain osaamme hyödyntää sitä jokaisen yksilön ainutkertaisuutta kunnioittaen. Kuinka tylsä maailmamme olisikaan, jos jokainen meistä hahmottaisi sen samalla tavalla. 

Tätä hämmästyttävää  ja ajattelua avartavaa kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille ihmismielen ihmeellisyyksistä kiinnostuneille. 


27 toukokuuta 2018

Jussi Lehtomäki: Kerrostalosusi

Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 285 s.

Kerrostalosusi on psykologinen trilleri äidistä, jonka lapsi katoaa. Elokuvaohjaajana toimivan esikoiskirjailijan vahvan visuaalinen, monitasoinen kerronta leikittelee maagisen realismin piirteillä. Terävä jännite pureutuu syvälle lukijan mieleen ja sydämeen. 

Uuden kodin piti olla perheelle uusi alku, kunnes yhtenä aamuna esikoistytärtä ei löydy hänen huoneestaan. Kun 6-vuotiaan Idan etsinnät jatkuvat tuloksettomina, epäilyksen alaiseksi päätyy jokainen vuorollaan. Vernan ja Aaron tuska riuhtoo pitkin syksyisiä polkuja ja kyräileviä ihmisiä. Ja korkealla ikkunansa takana katsovat kaikkitietävät silmät. 

Oma arvioni: Jussi Lehtomäen (s. 1981) kirjoittamassa trillerissä sadut ovat vahvasti läsnä, sillä tarinassa on niin noitia, susia, peikkoja kuin prinsessojakin. Pelko ja kaatuneet unelmat ovat keskeisiä aineksia, joista punotaan jatkuvasti tihenevää jännitystä. Tämä trilleri ei päästä lukijaansa helpolla, joten kovin väsyneenä ei tätä järkyttävää perhedraamaa ainakaan kannata lukea. Eipä silti, ei kaikki ole välttämättä selvää, vaikka tätä kirjaa lukisi pirteänä kuin peipponen. Niinpä tämä kirja jättikin  minulle lopulta hieman hämmentyneen olon. 

Mutta kaiken kaikkiaan Kerrostalosusi on omintakeista ja monitasoista jännitystä vahvalla visuaalisella otteella tarjoava yllätyksellinen esikoisromaani. Jos tällainen kirjallisuus kiinnostaa, kannattaa Kerrostalosusi ehdottomasti lukea. Varoituksena sanottakoon kuitenkin, että pienten lasten vanhemmille tämä kirja saattaa olla liian ahdistavaa luettavaa. 

25 toukokuuta 2018

Elisa Heilala: Heikki Kinnunen - Tarinankertojan elämät

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 335 s.

Näyttämöiden ja tv-viihteen legenda lähikuvassa


Koko Suomi tuntee Heikki Kinnusen, mutta mitä me tiedämme hänestä? Televisiosta ja elokuvista tuttujen hahmojen ja lukemattomien teatteriroolien takaa paljastuu näyttelijä, jolle näytteleminen on työ, intohimo ja elämä.

70-vuotispäivänsä kunniaksi ilmestyvässä elämäkerrassa Heikki Kinnunen avautuu elämästään: lapsuuden isosta, alituiseen muuttaneesta rautatieläisperheestä, nuoren pojan tiestä Teatterikouluun ja sieltä Suomen arvostetuimmille näyttämöille, mm. Kansallisteatteriin, Turun kaupunginteatteriin, Helsingin kaupunginteatteriin ja Tampereen teatteriin, unohtamatta mittavaa uraa elokuva- ja tv-viihteen maailmassa tai kärhämiä verottajan kanssa.

Omia kokemuksiaan ja näkemyksiään näyttelijälegendasta kertovat kirjassa myös perhe, ystävät ja lukuisat työtoverit vuosien varrelta.

Oma arvioni: Tarinankertojan elämät piirtää lukijalle kuvaa monipuolisesta ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvasta taiteilijasta, oman alansa huippuammattilaisesta. Itselleni Heikki Kinnunen on näyttäytynyt ennen kaikkea koomikkona, jonka esittämät hahmot ovat naurattaneet sekä sketsisarjoissa että viihde-elokuvissa. Toki olen tiennyt hänen esiintyneen jo vuosikymmeniä myös teattereissa, mutta lavalla en ole häntä koskaan nähnyt - valitettavasti. Kirjaa lukiessa minulle tulikin moneen otteeseen tunne, että olisipa ollut varmasti näkemisen arvoinen teatteriesitys tämäkin. Näyttelijäntyön kuvaukset osoittivat mainiosti sen, kuinka monien tekijöiden summasta onnistunut esitys koostuu. Siinä on kysymys ennen kaikkea toimivasta vuorovaikutuksesta ohjaajan, näyttelijöiden ja yleisön välillä. 

Minua kiinnostavat elämäkerroissa yleensä erityisesti päähenkilöiden lapsuus- ja nuoruusvuodet. Ja mielenkiintoista tietoa ne tarjosivat nytkin. Kuinka määrätietoisesti Heikki Kinnunen onkaan jo pikkupojasta lähtien pyrkinyt näyttelijäksi ja tehnyt aina itseään kiinnostavia töitä. Hänellä on ollut rohkeutta kulkea kohti unelmiaan.  Hän on siis pitänyt oman päänsä - ja hyvä niin. Tähän liittyen hän toteaakin osuvasti näin:
"Kyllä täytyy itse tehdä, mitä haluaa, ja mennä just sinne minne huvittaa eikä kuunnella niitä, jotka muka tietää sinua paremmin. On tietysti hyviäkin ohjeita, mutta yleensä ne on kuitenkin semmoisia demppaavia, älä tee, älä tee, sen sijaan että tee!"
Elisa Heilalan Heikki Kinnusesta kertova elämäkerta on mielestäni kohteensa oloinen kokonaisuus. Teoksessa ei sorruta asioiden luettelomaiseen esittämiseen eikä sen parissa tylsiä hetkiäkään ole. Voin suositella kirjaa kaikille elämänmakuisten kirjojen ystäville ja luonnollisesti myös kaikille näyttelijäksi haluaville.









24 toukokuuta 2018

Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja

Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 96 s.

"Olen aina halunnut uskoa,
että maailma on hyvä paikka asua,
mutta eihän se ole."

Mitä tapahtuu, kun perheen unelma-asunto paljastuu painajaiseksi? Kestääkö miehen mieli vai syövyttääkö kosteus hänen sisuksensa ja elämänsä?

Tositapahtumiin perustuva Homepäiväkirja on riipivä kertomus perheen kamppailusta homeloukon kurimuksessa. Lauri Ahtinen yhdistää kuvaa ja tekstiä aivan omalla tavallaan, ja lopputuloksena on sarjakuvaromaani, jossa sekä kerronta että sisältö tekevät lukijaan lähtemättömän vaikutuksen.

Oma arvioni: Kaikessa kaunistelemattomuudessaan karu kuvaus homehelvetistä. Omakohtaisuus tekee kertomuksesta uskottavan ja sellaisen, johon todella moni perhe voi samaistua - ikävä kyllä. Kun unelmatalo osoittautuu homeen kyllästämäksi, usko elämän hyvyyteen ja ihmisten oikeudenmukaisuuteen joutuu väistämättä kovalle koetukselle. Onko enää olemassa pienintäkään toivoa?

Tunnustan, etten ole suuri sarjakuvien ystävä, joten genre on minulle suhteellisen vieras.   Ilokseni voin kuitenkin sanoa, että tämä riipaisevan rehellinen tarina teki vaikutuksen. Ehkä tällaisia arjessa voimallisesti kiinni olevia sarjakuvaromaaneja voisi lukea enemmänkin.

Pirjo Maijala: Terveyskeskusosasto

Kustantaja: Mediapinta
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 86 s.

"Se on minun
tuo tuolla, joka makaa
jota te käännätte ja väännätte

tuskailette
riesa, vaiva, ei osaa itse vessaan
puhumattakaan muusta
edes ruokailusta.

Se on minun
jolle te äyskitte ja tiuskitte
turhautuneena ja väsyneenä
pudotatte sängystä
annatte vääriä lääkkeitä.

Se on minun
jonka sydämen särjette harva se päivä
se ymmärtää kaiken
vaikka ei kuule tai näe.

Se on minun
jonka te jätätte tuntikausiksi yksin huoneeseen
yön pimeään

otatte kellon, että se ei häiritse kahvitaukoanne
nyrpistätte nenää, kun pesette tai vaihdatte vaippoja aamulla
käännytte pois.

Se on minun."

Oma arvioni: Pirjo Maijalan terveyskeskuksen vuodeosastolle sijoittuvissa runoissa puhutaan suoraan ja kaunistelematta siitä todellisuudesta, jossa monet sairaat vanhukset joutuvat elämänsä loppuaikoja viettämään ja kiireen uuvuttamat hoitajat työtään tekemään. Runot herättivät myös henkilökohtaisia muistoja ajalta, jonka jouduin vuodeosastolla mummojen keskellä viettämään. Voi, kuinka vihasinkaan niitä ylisuuria vaaleanpunaisia pyjamia ja käytävällä kolisevia lääke- ja ruokakärryjä. 

Riipaisevat säkeet saivat minut miettimään, miksi ikäihmisiä ei arvosteta yhteiskunnassamme riittävästi. Jos niin tehtäisiin, heille kaikille taattaisiin oikeus inhimilliseen, hyvään ja mahdollisimman onnelliseen vanhuuteen. Silloin myös heidän omaisensa voisivat paremmin ja pystyisivät nukkumaan yönsä levollisemmin. Kysymys on paitsi resursseista niin ennen kaikkea myös arvoista. Jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi ja kohdatuksi arvokkaana yksilönä ikään ja muihin ominaisuuksiin katsomatta. Kunpa päättäjätkin ymmärtäisivät sen. Muussa tapauksessa tulevaisuus näyttää kyllä aika synkältä. Varsinkin silloin, jos edes humppa ja konjakki eivät "maistu".

Olli Sarpo: Olemisen tapaluokkia

Kustantaja: Reuna
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 143 s.

Onko Jumalalla verkkopankkitunnuksia? Mitä tapahtuu, jos pikkupoika mantelin joulupuurosta saatuaan toivoo maailmanloppua? Löytyykö nimimerkki Rouvan onni sokkotreffeiltä? Olemisen tapaluokkia on kokoelma lyhytproosaa. Tarinat eivät vastaa kysymyksiin, ne kysyvät vastauksia. 

Kirjan pienet ja vielä pienemmät tarinat käyvät läpi meidän ihmisten elämää. Arkiselta ja usein niin vähäpätöiseltä tuntuvaa elämää, joka on kuin onkin suurta seikkailua. Ei ainaista ruusuilla tanssimista, mutta sittenkin niin kaunista ja kiehtovaa. 

Oma Olli Sarpon novellit ovat oivaltavia tuokiokuvia ihmisistä ja elämästä. Myös yhteiskunta saa niissä osansa muun muassa vähäosaisten ja syrjittyjen asemaa kritisoivissa näkemyksissä. Sarpon novelleja kannattaisi sulatella hitaasti nautiskellen yksi kerrallaan, mutta minun piti suorastaan ahmia koko soppa. No, tämä kiehtovan maukas keitos maistuisi kyllä toistekin. 

Tämä konstailematon kokoelma sai välillä hymyilemään ja seuraavassa hetkessä jälleen vakavoitumaan. Siis vähän samoin kuin arjessa mukana olemisen kanssakin usein käy. Oleminen kun ei ole niin yksinkertaista kuin sen voisi kuvitella olevan. 

"Todellisuus, maailma ja ihmisten aikaansaannokset ovat niin käsittämättömän pähkähulluja, että mitkään sanat tai taitavinkaan kirjoittaja eivät milloinkaan kykene niitä sellaisinaan loihtimaan näkyviksi. Kaikki on joka tapauksessa vielä pähkähullumpaa. Ei tästä tämän enempää. Oleminen ei ole ensinkään niin yksinkertaista. Yksiselitteistä kuin lauseenjäsennys. Tai voi se ollakin. Mutta onko se?"

Tämäkin kysymys jää loppujen lopuksi roikkumaan ilmaan samoin kuin oikeastaan kaikki muutkin, mutta tärkeintä lieneekin asioiden pohtiminen - ja oleminen. Suosittelen Olemisen tapaluokkia -teokseen tutustumista kaikille laadukkaan kotimaisen lyhytproosan ystäville. Se on kirja, jonka lukee nopeasti, mutta jonka sisältö säilyy todennäköisesti mielessä vielä tovin lukemisen jälkeenkin. 


22 toukokuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2018
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Sivumäärä: 200 s.

Absurdi ja haikea kirjallinen helmi

Tsukiko on 38-vuotias, hän työskentelee toimistossa Tokion keskustassa, asuu yksin, töiden jälkeen käy baarissa yksin. Sitten eräänä iltana kantapaikassa on hänen entinen opettajansa. Sensei on ainakin 30 vuotta vanhempi, eläkkeellä, varmaan jo leski. Tuon ensimmäisen illan jälkeen he tapaavat uudelleen, ja taas uudelleen. He jakavat annoksen edamamea, kimchiä, sashimia, mustekalaa. He juovat kannuittain sakea ja olutta, kirjoittavat haikuja, keräävät metsäsieniä kukkuloilla. Hyvin hitaasti ja empien suhde kasvaa rakkaudeksi, jota kuitenkin varjostaa se minkä molemmat tietävät mutteivät voi sanoa. Sensein aika täällä on paljon lyhyempi kuin Tsukikon. 

Sensein salkku on suloisen surumielinen, oikullinen rakkaustarina, joka sijoittuu 2000-luvun Tokioon.

Oma arvioni: Sensein salkku on hitaasti etenevä ja tunnelmaltaan seesteinen romaani, vaikka pinnan alla selvästi kuohuukin, eikä kirjoittaja kerro lukijalle läheskään kaikkea. Tarina on herkkä kuvaus ihmissuhteesta, joka on kaukana tavanomaisesta - mitä se nyt sitten onkaan. En yleensä pidä absurdeista elementeistä, mutta tässä paikoin jopa runollisessa teoksessa, outoudet viehättivät, samoin kirjan vähäeleisyydessään kaunis kuvitus. 

Suosittelen tätä hienoa kirjaa kaikille japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Japanilainen ruoka ei ole itselleni tuttua muuta kuin "puhtaan" riisin muodossa, mutta haikujen kirjoittamista voisin kyllä kokeilla pitkästä aikaa...

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää

Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 232 s.

Hieno ja koskettava romaani isästä ja tyttärestä - ja dementian heiltä hiljalleen riistävästä vaimosta ja äidistä


Voi mikä ilon päivä. Marjatta - Tapion oma rakas Maru - puhkeaa monisanaisiin lausahduksiin kuullessaan, että heillä on rahaa ruokaan. Ja että oma kotikin heillä on, ei tarvitse muuttaa minnekään. Vähitellen ilon päivät kuitenkin vähenevät, taidot kuihtuvat ja sanat katoavat. Muuttokin on lopulta edessä, kun ikääntyvä aviomies ja loputtoman huolen stressaama tytär eivät enää jaksa hoitaa dementiaan yhä syvemmälle vajoavaa äitiä. 

Sairauden rinnalla välkkyy romaanin toinen taso, jolla nuoret Marjatta ja Tapio tapaavat ja jonka ihanana väriläikkänä heilahtelevat 1950-luvun viskoosimekkojen ja pönkkäalushameiden helmat. Marjatta on nimittäin sairautensa kynnykselle saakka ollut näppärä ompelija, joka on vaatettanut käden käänteessä itsensä ja tyttärensä. 

Oma arvioni: Heti kirjan nimen luettuani aloin miettiä, miksi se tuntuu jotenkin tutulta. Ja selvisihän se, sanat ovat vanhasta tutusta laulusta. Anneli Suusaareen esikoisromaani on koskettava tarina rakkaudesta ja muistojen lohdullisesta voimasta. Se on todella riipaiseva kuvaus sairauden armottomuudesta ja luopumisen vaikeudesta ja surun musertavuudesta.

"Äidin silmät kirkastuvat ja hän unohtaa osaamattomuutensa. Surettaa. Äidin kaikki elämänsä aikana opitut tiedot ja taidot ovat häviämässä. Ne putoavat yksitellen, samalla tavalla kuin syksyn lehdet puusta. Tuuli yltyy. Äiti kuolee minulta taas kerran, vähän."

Kirjassa tunteet ovat läsnä niin vahvasti, että ne eivät ole vaikuttamatta myös lukijaan. Päällimmäisenä itselläni oli ja on kiitollisuus siitä, että  omilla vanhemmillani muisti on vielä tallella. Mutta samalla mieleen hiipii kuitenkin huoli, mitä sitten, jos jonain päivänä niin ei enää olekaan. Kuinka silloin jaksamme ja mistä löydämme riittävästi apua ja hyvää hoitoa, kun sen aika koittaa? No, tärkeintä on kuitenkin elää ja nauttia juuri tästä hetkestä, elämä kun on kaikessa arvaamattomuudessaan sellainen, että huomisesta ei kukaan tiedä. 

Suosittelen tätä lämminhenkistä ja haikean kaunista kirjaa etenkin kaikille niille, joille (läheisten) ihmisten muistiongelmat ovat syystä tai toisesta ajankohtaisia. Yksin ei huolineen kannata jäädä, ja kirjastakin voi saada vertaistukea. Ainakin minulle tuli lukiessa vahva tunne siitä, että kirjoittaja tietää, mistä romaanissaan puhuu. 

Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni - Potilasrunoja

Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2016


ALKU

Tulee raskausvoiteen vuoksi.
Panon seuranta neuvolassa.
Oikea ovario hiukan levoton.

DIAGNOOSI

Nykysairaus: lomalla saaristossa.
Töitä ei oikein jaksa tehdä.
Asetetaan potilas beach-asentoon.

Lyriikkaa elämästä, lääkäreiltä potilaille.

Oma arvioni: Luin ja nauroin, entä sinä?

Tämä hauska ja nopealukuinen "välipalakirja" on 100. tänä vuonna lukemani ja bloggaamani kirja. Ei muuta kuin ilolla seuraavaa satalukua kohti. Lukutahti on pysynyt aika mukavasti raiteillaan kaikista mutkista ja haasteista huolimatta. 

21 toukokuuta 2018

Saku Tuominen & Annamari Heikkilä: Uskonko

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä:144 s.

Uskonko siihen, että se mihin uskon, vaikuttaa elämääni enemmän kuin uskonkaan?

Oma arvioni: Oletko joskus miettinyt, mitä yhteistä on vaikkapa joulupukilla, onnellisuudella, kiireellä, lentopelolla ja itseluottamuksella. No, niiden kaikkien taustalta on löydettävissä erilaisia uskomuksia. Tässä kirjassa pohditaan, mitä uskomukset oikeastaan ovat, miten ne syntyvät ja vahvistuvat. Teoksessa käsitellään myös sitä, kuinka uskomuksia olisi mahdollista muuttaa. 

"Myönteiset uskomukset auttavat meitä etenemään elämässä kohti toivomiamme asioita ja hyödyntämään potentiaaliamme. Kielteiset toimivat usein päinvastoin. Joskus ne suojaavat meitä ei-toivotulta, mutta usein ne syövät uskoa itseemme ja mahdollisuuksiimme."
Uskonko hämmentää ja yllättää. Mutta ennen kaikkea se saa lukijansa haastamaan omia aiempia ajatuksiaan. Se on erinomainen väline matkalla omien uskomustensa tunnistamiseen ja niiden muuttamiseen, mikäli se tuntuu tarpeelliselta. Jos ihmismielen mutkikkuus kiehtoo, kannattaa tämä kirja ehdottomasti lukea.

Stephen Booth: Kirstujen silta

Kustantaja: Blue Moon
Julkaisuvuosi: 2017
Englanninkielinen alkuteos: The Corpse Bridge (2014)
Suomentanut: Raimo Salokangas
Sivumäärä: 320 s.

Peak District -sarjan 10. suomennos


Ben Cooper on taas jaloillaan ja jälleen töissä. Diane Fry on muuttamassa Edendalesta ja harmissaan joutuessaan suurkaupungin valoista vielä kerran alueelle, jossa liikennemerkeissä varoitetaan lammaslaumoista. Gavin Murfin pähkäilee eläkkeellelähtöä. Poliisivoimat ovat murroksessa säästötoimien ja uudistusten alla. 

Halloweenyönä pieneltä kivisillalta putoaa nainen. Parin päivän päästä löytyy toinenkin ruumis. Onnettomuuksia vai jotain pahempaa? Aluetta aiemmin hallinnut kartano joutuu ilkitöiden kohteeksi, tulee myös uhkauskirje. Kartanosta edelleen riippuvaiset alustalaiskylän ja muiden kylien asukkaat kipuilevat muutosten kourissa. Onko tapahtuneilla asioilla yhteyksiä? Vastauksia alkaa löytyä, ja tilanne kulminoituu marraskuun kokkoyön ilotulituksen räiskeessä.

Oma arvioni: Kirstujen silta on dekkari, jossa jännitys tiivistyy tapahtumien edetessä. Tapausten selvittämiseen tarvitaan jälleen kerran sekä hyvää paikallistuntemusta että kaupunkilaisen kyseenalaistavaa suhtautumista asioihin. Keskeisten henkilöhahmojen erilaisuus on siis edelleen yksi kirjan kiehtovimmista elementeistä, miljöötä myöskään unohtamatta. Booth jatkaa tutulla tyylillään, joten laatu on taattu myös tässä Peak District -sarjan kymmenennessä osassa. 

Olen lukenut ja arvioinut aiemmin Peak District -sarjan osat Henkäys vain (5.), Kadonnut joki (7.) sekä Nummi palaa (8. osa). Ja lisää on tulossa, kunhan kirjoja käsiini saan. Suosittelen tätä hyvin kirjoitettua ja suomennettua sarjaa lämpimästi kaikille brittijännityksen ystäville. 

20 toukokuuta 2018

Kirja-arvio: Jussi Marttisen Palvelukseen halutaan robotti - Tekoäly ja tulevaisuuden työelämä

Kustantaja: Aula & Co
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 256 s.

Tuleeko ihmisten tekemästä työstä tekoälyn lisääntymisen myötä tarpeetonta? Aiheuttaako automatisaatio massatyöttömyyden? Muun muassa näihin kiperiin kysymyksiin etsii vastauksia Jussi Marttinen Palvelukseen halutaan robotti -teoksessaan. Tekoälyyn, robotisaatioon ja automatisaatioon on kautta historian liitetty sekä kauniita utopioita että karmeita uhkakuvia - ja niin tehdään edelleen. Joillekin nämä monimutkaiset ilmiöt ovat täynnä uhkia, samalla kun toiset näkevät niissä pelkkiä mahdollisuuksia. Varmaa on oikeastaan vain se, että työelämä on suurien muutosten edessä ja ihmisten on sopeuduttava kehityksen mukanaan tuomiin haasteisiin. 

Jussi Marttinen pyrkii tuoreessa kirjassaan valottamaan tutkimustulosten ja esimerkkien avulla mahdollisimman kattavasti sitä, millaisten muutosten edessä työpaikoilla ollaan, kun automatisoituminen oikeasti etenee ja ketä pitäisi uskoa, kun arvioidaan sen vaikutuksia huomisen työelämään ja työtehtäviin. Tavoitteena on siis aiheeseen liittyvien väärinkäsitysten korjaaminen ja turhien pelkojen poistaminen. Tämä onkin tarpeen, sillä teknologian on uskottu johtavan massatyöttömyyteen eri puolilla maailmaa  jo kahdensadan vuoden ajan - onneksi kuitenkin turhaan.  Historian valossa se ei näytä kovin todennäköiseltä lähitulevaisuudessakaan. 

Periaatteessa suhtaudun myönteisesti tekniikkaan ja teknologian kehittymiseen, sillä tietotekniikka on ollut kaverinani jo 1980-luvulta lähtien, ja esimerkiksi robotti-imuri olisi kotiini tervetullut arkiaskareita helpottamaan, mutta henkilökohtaista avustajaani en sen sijaan haluaisi koneella korvata, enkä myöskään istuisi levollisesti ilman kuljettajaa liikkuvan auton kyydissä. Niin kauan kuin tekniikka toimii ihmisten palveluksessa yhdessä yksilöiden kanssa, en olisi ainakaan kovin huolissani työpaikkojemme puolesta, mutta myönnettävä on, että tekoälyyn liittyy lukuisia pelottaviakin elementtejä ja suuria eettisiä kysymyksiä. Kenen on vastuu vaikkapa silloin, jos robotti annostelee virheellisesti lääkkeitä?

Tulevaisuutta ei kannata ennustaa, mutta on tärkeää pitää kaikki aistit ja mieli avoimina kehityksen edessä jatkuvasti uutta oppien ja itseään kehittäen. Näin on helpompaa sopeutua myös työelämän muutoksiin, jotka ovat väistämättömiä. Jos tekoäly, robotit ja automatisoituminen kiinnostavat, kannattaa lukea tämä asioita eri näkökulmista analyyttisesti tarkasteleva tietokirja. 




19 toukokuuta 2018

Turo Kuningas: Välityö

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 416 s.

Työ on nykyihmisen jumala. Ken uskoo työhön, pelastuu. Ken tekee työtä, pelastuu. Hallitusten tehtävä on muistuttaa ihmisiä toimeentulon menettämisen mahdollisuudesta, riiputtaa miekkaa pään päällä. Kilpenä on yhteiskuntasopimus. Työ on jumala, ja työpaikka on taivaspaikka. 

Oma arvioni: Valitsin tämän kirjan luettavaksi yllä olevan takakansitekstin perusteella, joka vaikutti kiinnostavalta. Turo Kuninkaan esikoisromaani Välityö paljastui kaleidoskooppimaiseksi tarinaksi ennen kaikkea työstä, mutta osansa saavat myös terrorismi, fasismi, rakkaus ja tennis - vain joitakin teemoja mainitakseni. Välityö kuvaa häikäilemättömästi totalitaristisen valtion nousua ja tuhoa sekä yksilöiden uhoa yhteiskunnan keikkuvilla rattailla tasapainoillessaan. 

Romaani on varsin moniääninen ja -ilmeinen. Erilaisista näkökulmista ei siis ole pulaa. Kirjan sivuilla vilisevät voimasanat ovat sekä ymmärrettäviä että ärsyttäviä. Lukukokemuksena Välityö oli minulle ennen kaikkea hämmentävä. Tätä kirjaa lukiessa mietin usein, että vähemmän voisi todellakin olla enemmän. No, kaikesta huolimatta tämä monista aineksista kasattu paketti pysyy kuitenkin koossa suhteellisen hyvin.
Jos olet kiinnostunut työelämästä ja tenniksestä, saatat hyvinkin pitää tästä kirjasta. Voin suositella romaania sellaisille lukijoille, jotka eivät hengästy helposti... 



18 toukokuuta 2018

Elly Griffiths: Januksen kivi

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2017
Englanninkielinen alkuteos: The Janus Stone (2010)
Suomentanut: Anna Lönnroth
Sivumäärä: 335 s.

Särmikäs suosikkiarkeologi uuden mysteerin äärellä

Hurmaavan brittidekkarisarjan toisessa osassa arkeologi Ruth Galloway tempautuu mukaan harvinaisen kiperään rikostutkintaan. Norwichilaisen talon purkutyömaalta on löytynyt lapsen luita, ja vieläpä kynnyksen alle haudattuina. Luita tutkiva Ruth tietää vallan mainiosti, että muinaiset roomalaiset hautasivat uhrinsa seinien ja kynnysten alle lepyttääkseen Janusta, kaksikasvoista jumalaa. Mutta talossa on toiminut myös katolinen lastenkoti, joten kuinka vanhoja luut ovatkaan?

Ruth Gallowayn vastaparilla, komisario Harry Nelsonilla, on oma näkemyksensä syyllisestä - niin kuin monista muistakin asioista. Pakkaa sekoittaa entisestään salaisuus, jota Ruth ei haluaisi paljastaa. 

Oma arvioni: Elly Griffiths jatkaa Ruth Galloway -mysteerien sarjaa erinomaisesti, joten aloitusosan herättämät odotukset tämä toinen kirja täytti mielestäni mainiosti. Näissä jännäreissä itseäni viehättää etenkin tunnelmallisuus, joka syntyy vaikuttavista miljöökuvauksista. Kun ne yhdistyvät kiehtovaan mysteeriin, kiinnostavan monisärmäisiin henkilöhahmoihin ja kuivakkaaseen huumoriin, ei laadukkaaseen dekkariin minusta juuri muuta tarvitakaan. Suosittelen sarjaa siis lämpimästi kaikille, joita edellä mainitut ominaispiirteet miellyttävät. 

Olen todella iloinen siitä, että Ruth Galloway -jännäreiden suomennokset ovat jo saaneet jatkoa. Tänä vuonna sarjan kolmantena osana on nimittäin ilmestynyt Jyrkänteen reunalla. Arvio tästä uutuudesta on tulossa blogiin jossain vaiheessa. 

17 toukokuuta 2018

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Ruotsinkielinen alkuteos: Den svavelgula himlen
Suomentanut: Laura Beck
Sivumäärä: 459 s.

Alex ja Stella Rabellilta ei puutu mitään. Ainakin siltä kertojasta tuntuu kesällä 1969, jolloin hän saa kutsun sisarusten kesäparatiisiin. Hänestä tulee Alexin läheinen ystävä mutta Stellaan hän rakastuu. Poikavuosina solmittu ystävyys Alexiin kantaa halki nuoruuden myrskyjen aina kultaisiin menestyksen vuosiin ja niiden kääntöpuolelle. Stella on huumaava ensirakkaus, mutta hänen kanssaan on lopulta mahdotonta olla - ja yhtä mahdotonta päästä irti. Vähitellen kertoja joutuu vedetyksi suvun tummiin kuvioihin ja alkaa tuntea yhä suurempaa vierautta. Kuka petti kenet?

Oma arvioni: Rikinkeltainen taivas on polveileva lähihistoriallinen aikalaisromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulta tähän päivään. Kirjan keskeisenä sanomana on mielestäni se, että elämä ei ole yksinkertaista eikä omien muistojen hyväksyminen onnistu helposti. Mutta sovinnon tekeminen menneisyyden kanssa on asia, johon kannattaa kuitenkin pyrkiä.  Tarinan alun dekkarimaisuus miellytti erityisesti unohtamatta myöskään kirjailijalle tyypillistä huolellista ajankuvausta ja herkkiä tuokiokuvia. 

"Se oli lumoava ilta, ilmassa leijui jo loppukesän makea tuoksu, avomerellä vesi lepäsi peilityynenä ja viimeisten auringonsäteiden hohde viipyili kuin punertava muisto mäntyjen latvoissa vaikka ilta tummui jo."

Myös kirjailijan työn kaunistelematon kuvaus kiehtoi. Sen sijaan seksiä oli tässä teoksessa minun mielestäni liikaa. Rikinkeltainen taivas on niin moniaineksinen kokonaisuus, että helpoksi lukukokemusta ei oikein voi luonnehtia, mutta kaikkiaan varsin viihdyttäväksi kylläkin. Jos lähihistoria kiinnostaa ja olet laadukkaan kasvukertomuksen ystävä, tämä Kjell Westön uusin romaani on hyvä valinta.

09 toukokuuta 2018

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 272 s.

Hyrisemme päät yhdessä. Se tapa alkoi silloin, kun odotimme poikaa. Uskoimme, että hän kuuli hyrinän ja tunsi itsensä tervetulleeksi maailmaan. Kun hellimme, hyrisemme. Tämän lempeämpiä emme osaa olla.

Kati Tervo kirjoittaa hauskasti ja osuvasti niin parisuhteesta, lapsuusmuistoista kuin kuntosalitreeneistä. Hän luotaa keski-ikäisen naisen elämää lämmöllä ja huumorilla. Hormonit horisevat, vuodet tuovat poimuja, vaivoja ja vakavampiakin juttuja. Tolkun antaa armelias asenne unohtamatta elämän suolaa - iloista lempimistä ja erotiikkaa. 

Oma arvioni: Kati Tervon kolumnit ovat elämänmakuisia. Pidän siitä, että asioista kerrotaan sellaisina kuin ne on koettu. Elämään kuuluu sekä valoja että varjoja, joten maailmaa ei näissä napakoissa kirjoituksissa katsella vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Ja mikä mukavinta, ei myöskään liian vakavasti, vaan lempeällä huumorilla höystettynä. Minun oli varsin vaivatonta viihtyä tämän hyväntuulisen kirjan parissa. Jos haluat tietää, miksi naista syytetään nalkutuksesta, vaikka hän omasta mielestään antaa vain hyviä neuvoja, lue ihmeessä Kati Tervon uusin kirja. Uskon siitä löytyvän paljon sellaista, johon keski-ikäinen suomalainen nainen voi samaistua. Itse olisin voinut kirjoittaa, siis teoriassa,  vaikkapa seuraavat lauseet: 
"Itsenäisen maan itsenäisenä naisena saan nyt puhua ja kirjoittaa rakastamallani äidinkielellä. Jollekin isänmaa on talvisota, jollekin siniristilippu, jollekin rajat, jollekin metsä. Kirjailijan isänmaa on äidinkieli."
Todella osuvasti  sanottu. Onneksi meillä on kaunis kielemme ja paljon hienoa kotimaista kirjallisuutta, jota voi ahmia lisäkiloja pelkäämättä eikä mahdollisista uusista naurunrypyistäkään tarvitse välittää. 

P.S. Jos äitienpäivälahja on vielä hankkimatta, tässä voisi olla yksi hyvä vaihtoehto.  





08 toukokuuta 2018

Ari Lahdenmäki: Osasto G1

Kustantaja: Long Play
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 20 s.


Turun vanhuspsykiatrian osastolla G1 potilaita on kohdeltu epäasiallisesti: heitä on uhkailtu, pahoinpidelty ja lääkitty laittomasti. Psyykkisesti sairaiden vanhusten hoito ei siis ole ollut eettistä ja ihmisarvoa kunnioittavaa - vaan varsin kaukana siitä. Tätä pöyristyttävää tositarinaa lukiessani en voinut olla miettimättä, miten tällainen toiminta on ollut mitenkään mahdollista. Miksei kukaan  puuttunut siihen aiemmin? 

Onneksi vuosia jatkuneet väärinkäytösepäilyt paljastuivat viimein sen jälkeen, kun Turun Sanomissa julkaistiin aiheesta useita juttuja. Kaksi Kupittaan sairaalan entistä työntekijää kertoi Long Playn toimittajalle siitä, kuinka heidän työpaikkansa moraali vähitellen mureni. Ja lopulta romahti kokonaan. Potilaiden kaltoinkohtelusta oli tullut tapa, joihin työntekijöiden ei suvaittu puuttua. Jos niin teki, joutui kiusatuksi ja savustetuksi työpaikalta ulos. Jutusta tulee selkeästi ilmi myös kaupungin edustajien välinpitämättömyys tätä varsin vakavaa ongelmaa kohtaan.

Jos haluat tietää, miten natsit ja juutalaiset liittyivät osasto G 1:n toimintaan, lue tämä Ari Lahdenmäen kirjoittama ajatuksia herättävä single numero 47. Vaikka juttu onkin näennäisesti nopeasti luettu, sen vaikutukset tunnetasolla tulevat todennäköisesti olemaan huomattavasti pidempikestoiset. 



Emilia Karjula & Tiina Mahlamäki (toim.): Kurinalaisuutta ja kuvittelua - Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen

Kustantaja: Kustantamo Tarke
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 204 s.

Kirjoittamisessa on aina mukana kuvittelua, oli tekeillä sitten fiktiivinen teksti tai faktoihin perustuva tietokirja. Kurinalaisuutta puolestaan tarvitaan, että aihe pysyy kasassa ja työ tulee valmiiksi. Luovassa tietokirjoittamisessa molemmat korostuvat - faktoissa on pysyttävä, mutta tekstin ei tarvitse olla tylsää.

Kurinalaisuutta ja kuvittelua antaa kymmenen näkökulmaa siihen, mitä luova tietokirjoittaminen voi olla: aloittamisen taitoa, inspiraation vaalimista, eläytymistä ja kuvittelua, yhteisöllistä esseen kirjoittamista, monimuotoista tiedeviestintää, kritiikin kirjoittamista ja kirjallisuuslehtityötä sekä taiteellista tutkimusta ja kokeilevaa tieteellistä kirjoittamista. Kirjoittajat edustavat useita aloja, kuten taidehistoriaa, Suomen historiaa, esitystaidetta ja -tutkimusta, uskontotiedettä, kasvatustiedettä, kirjallisuutta ja kirjallisuudentutkimusta. Tekijät käsittelevät aiheitaan oman työnsä ja persoonansa avulla.

Kirjan tausta on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineessa. Jokaiseen artikkeliin sisältyy kirjoitusharjoitus. Teos soveltuu oppikirjaksi ja itsenäisen kirjoittamisen tueksi.

Oma arvioni: Kirja on monipuolinen kattaus luovaa tietokirjoittamista käsitteleviä tuoreita artikkeleita. Ne inspiroivat ja innostavat kokeilemaan erilaisia tyylejä, sillä kirjoittamiseen ei ole olemassa yhtä tyyliä ja tapaa - ja hyvä niin.

"Käytännön kirjoittamisessa tietokirja ja romaani eivät välttämättä erkane kovin kauas toisistaan. Minusta hyvä rakenne ja hyvä kieli toimivat kaikissa teksteissä ja huono rakenne ja huono kieli taas upottavat minkä hyvänsä yritelmän."
Tähän historioitsija Teemu Keskisarjan esittämään näkemykseen on helppo yhtyä. Koko teoksen keskeisen sanoman voisi tiivistää oikeastaan saman kirjoittajan yhteen lauseeseen:

"Tositarinan kirjoittaminen suurehkolle yleisölle on sekä tiedettä että luovaa taidetta."
Keskisarja kehottaa lukijaa kirjoittamaan niin kirkasta suomea ja niin tosia tarinoita kuin mahdollista ja katsomaan, mihin se riittää. Tätä oivallista ohjetta pyrin noudattamaan parhaani mukaan. Minäkin haluan uskoa siihen, että hyvin kerrotuille tarinoille on paikkansa myös tulevaisuudessa.

Tämä teos valaa sekä lukijoihin että kirjoittajiin uskoa tarinoiden voimaan. Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille erilaisia tietotekstejä kirjoittaville. Olet sitten aloitteleva tai kokenut kirjoittaja, artikkelit ja harjoitukset antavat jokaiselle jotakin. 
 

Katariina Heilala (toim.): Pikku Myy

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2017
Kuvat ja sitaatit: Tove Jansson
Sivumäärä: 61 s.

Kummallista, miten kätevästi sitä aina selviää, jos on Myy!

Tove Janssonin sitaatit ja kuvat rakastetuista muumikirjoista kertovat pippurisesta pikku Myystä. Myyn oivaltavat havainnot ja nokkela viisaus antavat elämän eväitä kaikille, joilla on myymäisiä taipumuksia. 

Oma arvioni: Olen aina tykännyt erityisesti pikku Myystä, joka on ihanan itsenäinen, itsepäinen ja suorasanainen hahmo. Hän kulkee rohkeasti omaa tietään ja suhtautuu uteliaasti elämään. Saattaapa meissä jotakin samaa olla...

Myyn pelottomuus ilmenee hyvin esimerkiksi seuraavasta sitaatista Muumipappa ja meri -kirjasta:

"Mitä sinä pelkäät? Eikö ole hauskaa, kun kokonainen maisema joutuu pois tolaltaan ja pötkii tiehensä? Minua se kiinnostaa aivan valtavasti."
Tämä pieni kirjanen mainioine sitaatteineen ja värikkäine kuvineen on ilahduttavaa luettavaa kaikille pikku Myyn faneille ikään ja kokoon katsomatta. Tätä kirjaa lukiessa hymy on herkässä.  Myyn seurassa  kun ei taatusti ole tylsää, onhan hän tunnettu myös kujeistaan. 

P.S. Kirja on osa pientä muumikirjastoa, josta löytyvät myös Muumipeikon ja Muumimamman kirjat

07 toukokuuta 2018

Kirja-arvio: Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja

Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2018
Tanskankielinen alkuteos: Har döden taget noget fra dig så giv det tilbage - Carls bog
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivumäärä: 159 s.

Naja Marie Aidtin romaani pysähdyttää. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka kenelläkään meistä ei ole varmuudella kuin tämä hetki. Ei, vaikka olisimme nuoria ja täynnä unelmia. Carlin kirja on ennen kaikkea kertomus yllättävästä luopumisesta ja musertavasta surusta. Mutta samalla se on kuitenkin tarina nuoren miehen ja hänen läheistensä elämästä - sekä rakkaudesta. Tummien sävyjen rinnalla kirjassa on myös selviytymisen kajastus. Elämän on jatkuttava kaikesta huolimatta. Koska kelloja ei saa käännettyä taaksepäin eikä tapahtunutta saa enää pyyhittyä pois, on vain  jatkettava eteenpäin.

Teos viehätti minua erityisesti monimuotoisuudellaan ja -äänisyydellään. Kirja on todella surullinen, joten tekstiä oli vaikea lukea kuivin silmin, mutta muistojen runolliset säkeet toivat tavallaan lohtua lukijallekin. Kirja tarjosi ainakin itselleni varsin vaikuttavan lukuelämyksen, jonka jäljet eivät ihan heti häviäkään. 

Jos et pelkää tarttua riipaisevaan kirjaan, kannattaa tämä tunteiden kirjoon rohkeasti sukeltava romaani ehdottomasti lukea. 


Shari Lapena: Vieras talossa

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018
Englanninkielinen alkuteos: A Stranger in the House (2017)
Suomentanut: Antti Saarilahti
Sivumäärä: 298 s.

Karen ei muista, mitä eilisiltana tapahtui. Mutta olipa se mitä hyvänsä, se oli kauheaa ja uhkaa häntä edelleen.

Karen Krupp herää sairaalassa ja kuulee joutuneensa auto-onnettomuuteen. Hän on kaahannut kuin tuli hännän alla päin punaista ja romuttanut autonsa sähkötolppaan. Aivotärähdyksestä kärsivä Karen ei itse muista onnettomuudesta mitään.

Sitten poliisi alkaa tutkia murhaa, joka on tapahtunut samassa kaupunginosassa ja samoihin aikoihin onnettomuuden kanssa. Onko tapausten välillä yhteys? Näkikö Karen murhan, vai onko kyse jostakin vielä pahemmasta? 

Oma arvioni: Shari Lapena on jälleen punonut tiheän tapahtumien verkon. Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä näyttää. Ihminen ei voi aina luottaa edes omaan muistiinsa. Mitä tehdä, jos menneisyys piinaa, nykyisyys hämmentää ja tulevaisuus pelottaa...

Lapenan edellisen kirjan tavoin tämä uutuuskin koukutti aika vahvasti. Oli suorastaan pakko ahmia kirjaa saadakseen lopulta tietää, mitä kaikkea oikein tapahtuikaan ja miksi. Vahva suositus tällekin kirjalle kaikille laadukkaasta psykologisesta jännityksestä pitäville. 


06 toukokuuta 2018

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Englanninkielinen alkuteos: The Couple Next Door (2016)
Suomentanut: Oona Nyström
Sivumäärä: 216 s.

Kuinka hyvin tunnet naapurisi? Entä puolisosi? Nuoren pariskunnan onni muuttuu painajaiseksi, kun heidän vauvansa katoaa jäljettömiin päivälliskutsujen aikana.

Oma arvioni: Shari Lapenan ensimmäinen trilleri oli todella koukuttava, sillä en malttanut laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. En enää todellakaan ihmettele, että kirjaa on kuvattu muun muassa vuoden 2017 puhutuimmaksi trilleriksi. Yllättäviä käänteitä, vaihtuvia epäiltyjä ja mutkikkaita motiiveja, sitä kaikkea tarjosi Hyvä naapuri. Parasta oli, kun jännitys tiivistyi loppua kohden saavuttaen huippunsa vasta kirjan viimeisillä riveillä. Kaikki ihmiset - ne tutuimmatkin saattavat osoittautua toisenlaisiksi kuin olemme kuvitelleet. Mihin uskallammekaan enää luottaa... Jos et ole enne tullut miettineeksi kaapeissa lymyäviä luurankoja, tämän jännitysromaanin luettuasi saatat hyvinkin tehdä niin. 

Hyvä naapuri on psykologista jännitystä parhaimmillaan. Tämän lajityypin ystäville siis erinomaista luettavaa. Suosittelen. 

Minna Koskela & Heli Sutela: Kumman kaa - Perusasiat haltuun

Kustantaja: Nemo
Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 64 s.

Kumman kaa -sarjasta tutut Anne ja Ellu ovat vauhdissa taas - ja on menossa mukana myös Vesa, vaikka hän ei aina tajuakaan. Nämä räväkät vauhtimimmit lintsaavat töistä aina halutessaan, eksyvät tarkoituksella ilmaisen viinan bileisiin, kiusaavat niin Vesaa kuin työkavereitaankin - niin ja metsästävät miehiä. Osa treffiseurasta päätyy kännykän älä vastaa -osastoon, osa ehkä jonnekin muualle...

Tämän kirjan avulla voit testata, miten selviäisit ilmaisen viinan labyrintistä tai sijoittuisit Ellun psykokaavioilla. Saat perusasiat haltuun. Mainio kirja naisille, jotka haluavat hetkeksi laittaa aivonsa narikkaan :D

05 toukokuuta 2018

KIRJA-ARVIO: Riina Mattilan Järistyksiä

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 111 s.

Riina Mattilan (s. 1991) esikoisromaani Järistyksiä sijoittui toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa. Järistyksiä on vahva ja vaikuttava, ihon alle menevä tarina tytöstä, joka kokee olevansa sukupuoleton. Asiaa ei kuitenkaan pikkukaupungissa ymmärretä eikä perheessä hyväksytä. Järistyksiä onkin koskettava kuvaus siitä, miltä tuntuu elää vuosikausia vääränlaisena - niin sanotun normaalin ulkopuolella. 

"Kun kaikki keinut ovat varattuja ja sitä huomaa seisovansa yksin eri puolella pihaa kuin muut, ymmärtää maanpinnalla kaikessa olevan kyse rajoista. Kahlitsevista, muiden määräämistä rajoista, joihin minä en saanut itseäni mahtumaan, vaikka yritin kuinka."


Vapaamassa ilmapiirissä  ja suvaitsevassa ympäristössä Eelia löytää kuitenkin vähitellen itsensä juuri sellaisena kuin hän on. Hän oppii rakastamaan ja kokee tulevansa vihdoin nähdyksi ja rakastetuksi omana itsenään. Kun rooli riisutaan, maa järisee, ja elämään astuvat värit ja ilo kaiken kipuilun ja kelpaamattomuuden jälkeen. 

"Mä en oo teidän tyttö, en kenenkään tyttö, enkä koskaan tuu olemaankaan. Kuuletteko!"

Mattilan nuorille (12+) kirjoittama romaani on täynnä vahvoja tunteita ja kaikessa koskettavuudessaan se sai ainakin minut ajattelemaan, että kirjoittaja tosiaankin tietää, mistä kirjoittaa. Uskon Eelian tarinan olevan erityisen järisyttävä kokemus sellaisille nuorille, jotka kokevat olevansa jotakin muuta kuin heidän oletetaan olevan. Vaikka aihe onkin rankka, tarjoaa tämä teos onneksi esimerkin, jonka toivoisi antavan nuorille rohkeutta olla juuri sellaisia kuin ovat. Kirja ravistelee käsityksiämme siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttävää. Ja sitä yhteiskunnassamme tosiaan tarvitaan.

Tämän kirjan pohjalta syntyisi monissa koululuokissa varmasti kiinnostavia keskusteluja. Suosittelen kirjaa paitsi kohderyhmään kuuluville nuorille, niin myös heidän opettajilleen ja vanhemmilleen. Ymmärryksen lisääntyminen erilaisuutta kohtaan on aina hyvä asia. 

P.S. Edellä mainitun kirjoituskilpailun voitti Jukka Behmin romaani Pehmolelutyttö, jonka arvioin blogissa jo aiemmin. Voit lukea postaukseni täältä


Kirja-arvio: Eläköön erilaisuus, eläköön eriyttäminen

Anssi Roihan ja Jerker Polson kirjoittama (ja uskoisin, että monien opettajien jo kauan odottama) uutuuskirja Onnistu eriyttämisessä - Toimivan opetuksen opas, valottaa lukijalle sekä teoreettisesti että käytännön esimerkkien kautta, mistä eriyttämisessä oikein on kysymys, ja miten sitä on mahdollista toteuttaa tämän päivän kouluissa kaikkien oppilaiden parhaaksi. 

Eriyttäminen ei ole mikään uusi asia, mutta tämän päivän aiempaa heterogeenisemmät oppilasryhmät, kasvavat luokkakoot ja paljon puhuttu inkluusio, ovat tehneet eriyttämisestä entistä tarpeellisempaa, jotta kaikki voisivat viihtyä koulussa mahdollisimman hyvin. Ei ole kuitenkaan yksinkertaista määritellä, mitä kaikkea eriyttäminen oikeastaan on. Roihan ja Polson (2018) mukaan kysymys on ennen kaikkea opetuksen lähestymistavasta, joka ottaa huomioon jokaisen oppilaan yksilöllisyyden ja mahdolliset erityistarpeet. Tavoitteena on, että oppiminen mahdollistuu ja kaikki saisivat kokea oppimisen iloa. Toteutustapoja on kirjoittajien mielestä yhtä monta kuin toteuttajiakin.  Kirjan lukemisen jälkeen on helppo yhtyä kirjoittajien näkemykseen siitä, että eriyttämisen tulisi olla keskeinen osa koulujen jokapäiväistä toimintakulttuuria ja oleellinen osa opetusfilosofiaa. 

Uskon siihen, että tämän käytännönläheisen ja konkreettisia esimerkkejä tarjoavan teoksen luettuaan moni muukin opettaja ajattelee samoin ja uskaltaa entistä rohkeammin lähteä toteuttamaan eriyttämistä joko alas- tai ylöspäin omassa työssään sitä mukaa, kun tarvetta ilmenee. Kirjassa esitelty Viiden O:n malli on mielestäni oivallinen osoitus siitä, että ollakseen kattavaa eriyttävän opetuksen tulee ulottua seuraaviin koulunkäynnin osa-alueisiin: opetusjärjestelyt, oppimisympäristö, opetusmenetelmät, oppimisen tukimateriaali ja oppimisen arviointi, ja vieläpä juuri tässä järjestyksessä.  Liikkeelle voi lähteä pienistä asioista ja vaikkapa yhdestä osa-alueesta kerrallaan. Mutta lopputulos on luonnollisesti sitä parempi, mitä kokonaisvaltaisempaa ja systemaattisempaa eriyttäminen on.

Yhä kuulee kuitenkin opettajien vetoavan siihen, ettei eriyttämiseen ole aikaa, tilaa eikä materiaaleja. Onneksi tämä rohkaiseva ja inspiroiva kirja näyttää, että näihin haasteisiin on mahdollista vastata monin tavoin - eivätkä kaikki ratkaisut suinkaan ole monimutkaisia, kalliita ja aikaa vieviä. Päinvastoin. Ei voi kuitenkaan kieltää sitä, etteikö kysymys olisi myös resursseista.

Onnistuneessa eriyttämisessä oleellisinta on, että opettajat tuntevat oppilaansa mahdollisimman hyvin niin oppimistyylien, kykyprofiilien, kiinnostuksenkohteiden kuin motivaationkin osalta. Tämä edellyttää myös yhteistyötä sekä kollegoiden että oppilaiden vanhempien kanssa. Näin voidaan löytää jokaiselle oppilaalle juuri hänen oppimistaan parhaiten tukevat keinot ja sopivantasoiset tehtävät.  Helppoa se ei toki aina ole, mutta voidaan myös kysyä, onko meillä oikeutta jättää kehittymässä olevaa kapasiteettia käyttämättä ja varaa olla tarttumatta eriyttämisen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Minusta ei, joten antakaamme tilaa yksilöllisyydelle ja erilaisille tavoille oppia. Eriyttäkäämme. 

Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille opettajille ja opettajaksi opiskeleville. Mielestäni myös kouluikäisten lasten ja nuorten vanhemmat voivat saada tästä teoksesta arvokasta tietoa siitä, miten oppimista on mahdollista tukea sekä koulussa että kotona. 

P.S. Kirjan kansikuva on kerrassaan mainio. Se kiteyttää teoksen keskeisen sanoman todella osuvasti. 

Kustantaja: PS-kustannus
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 279 s.



Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä - Muistiinpanoja

Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 206 s.

Nuori ihminen rakentaa elämäänsä ja samalla tarinaa itsestään. On löydettävä vastauksia tärkeisiin kysymyksiin: kuka minä olen, mitä tahdon, mihin kuulun? Suurista elämänvalinnoista rakentuvat kertomuksen koukuttavat käänteet. Kunnes jonain päivänä huomaa, että ratkaisut on tehty. 

Punainen lanka katkeaa.
Sen pituinen se, niinkö?

Tarinan päätyttyä alkaa toinen elämä. Rohkealle päättäväisyydelle, impulsiivisuudelle ja haaveilulle ei ehkä ole enää tilaa. Mistä aikuinen voi vielä unelmoida? Kuinka löytää olemassaololle suunta arjen rutiinien keskellä? Saako keski-ikäisestä ja -luokkaisesta perheenäidistä kiinnostavan päähenkilön? Onko myöhäistä oppia elämään ilman juonta? 

Pauliina Vanhatalo havainnoi ja kuvaa avoimesti ja tarkkanäköisesti vakiintuneen aikuisuuden ja arjen mukanaan tuomia haasteita, iloja ja suruja.

Oma arvioni: Vanhatalon kirjoissa minua viehättää erityisesti niiden omaelämäkerrallisuus. Pidän myös kerronnan avoimuudesta ja kielellisen ilmaisun sujuvuudesta, joka on paikoin lähes runollista. Itse ajattelen, että jokaisella meistä on kiinnostava tarina kerrottavaksi. Siis tavallisuuskin kiehtoo, mitä se sitten ikinä onkaan. Tässä kirjassa kirjailijan pohdinnat keski-ikäistymisestä, ajan kulumisesta ja elämän suunnasta haastavat myös lukijaa miettimään itseään ja omaa elämäänsä. Suuria kysymyksiä riittää, mutta varmat vastaukset puuttuvat. Vaikka vanhemmuuteen ja parisuhteeseen liittyvät kipuilut ovat minulle vieraita, löysin kirjasta kuitenkin mukavasti samaistumispintaa, olenhan nelikymppinen kirjoittava nainen. Kirjan luettuani toivon entistä hartaammin, että uskallan unelmoida ja saan kirjoittaa aina. 

Minun on helppo yhtyä Pauliina Vanhatalon ajatukseen: 

"Varjelen minulle jääneitä avoimia kysymyksiä halulta löytää nopeat ja lopulliset vastaukset. Tahdon pysyä joustavana ja vastaanottavaisena."

P.S. Arvioni Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi -kirjasta voit lukea täältä 

04 toukokuuta 2018

Kirja-arvio: Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect

Imperfect on kaukana perinteisestä kirjasta, mutta samalla se on kuitenkin myös varsin perinteinen. Kirja on yhdistelmä postikorttitaidetta ja sarjakuvaa. Kokonaisuus, jonka jokainen yksityiskohta vaikuttaa tarkkaan harkitulta. Kysymyksessä on erilainen matkapäiväkirja, joka tarjoaa tunnelmia ja tuokiokuvia Auntie Kaisan ja Uncle Toffen kesällä 2016 toteutuneesta pyöräilymatkasta New Yorkista San Franciscoon. Suomeen lähettämissään postikorteissa matkalaiset kertovat ylä- ja alamäistä sekä myötä- ja vastatuulista, joita reissullaan kohtasivat. Helppoa ei matkanteko aina ollut, mutta eipä sitä ole elämäkään. Kirja onkin mielestäni lukijalle erinomainen muistutus elämän arvaamattomuudesta ja ihmisen epätäydellisyydestä. Postikorttien piirrokset puhuvat vahvasti myös yhteisöllisyyden puolesta, sillä yksin ei meistä pärjää kukaan, vaikka yksinoloa välillä kaipaisimmekin. Apua kannattaa pyytää silloin, kun sitä tarvitsee. Mutta kaikkia saamiaan neuvoja ei välttämättä kannata noudattaa. 

Kenties kirjan tärkein "opetus" on se, että paikalleen ei ole hyvä jäädä - ainakaan kovin pitkäksi aikaa, mutta välillä on myös syytä pysähtyä, hengähtää hetki. Näin voimme nähdä tämän hetken kauneuden ja ymmärtää sen ainutkertaisuuden. Emme koskaan tiedä, mikä meitä juuri nurkan takana, huomenna tai ensi vuonna odottaa, mutta kaikki selviää kuitenkin aikanaan. Elämä on suuri seikkailu iloineen ja suruineen, pelkoineen ja toiveineen. Kun luotamme mahdollisuuksiimme, uskallamme unelmoida ja toteuttaa haaveitamme. Tällöin matkamme on varmasti ikimuistoinen. 

Tämä kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen taiteellisen työn tulos on voittanut vuoden 2018 Sarjakuva-Finlandian ja se on valittu myös vuoden 2017 kauneimmaksi kirjaksi. Jos kaipaat omaperäistä ja poikkeuksellista katseltavaa ja luettavaa, tartu veitseen ja lue Imperfect. Lukumatka saattaa tosin osoittautua hieman vaivalloiseksi, mutta ehdottomasti kuitenkin kaiken "askartelun" arvoiseksi. Kirja ikään kuin pakottaa lukijansa etenemään kiireettömästi. Kun avaat laatikon, ymmärrät kyllä mitä tarkoitan. Have a pleasant journey. 

Teos: Imperfect - Travel diary in the form of postcards
Kustantaja: Absolute Truth Press
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 288 s.

P.S. Kuva ei ole kirjan kansikuva, vaan yhden postikortin kuvitus. Valitsin kyseisen kuvan, koska se kertoo mielestäni hyvin siitä, mistä tässä kirjassa on kysymys.  

03 toukokuuta 2018

Jenni Pääskysaari: Poika, sinä olet...

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2016
Lukija: Jenni Pääskysaari
Äänikirjan kesto: 3 h 17 min

Koetko joskus olevasi vääränlainen? Liian suuri, pieni, lyhyt, pitkä, karvainen, karvaton, tumma, vaalea? On monta tapaa olla poika, ja ne kaikki ovat yhtä oikein!

Poika, sinä olet mahtava tyyppi. Ansaitset tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kuuntele sydäntäsi, älä muiden mielipidettä. Älä anna kenenkään kohdella sinua huonosti. Kehu, kannusta ja auta kavereita. Taltuta pelko ja uskalla unelmoida.

Oma arvioni: Jenni Pääskysaaren kirjoittama rohkaiseva voimakirja pojille jatkaa Tyttö, sinä olet... -kirjan (2015) viitoittamalla tiellä kannustaen lapsia ja nuoria uskomaan itseensä ja löytämään omat vahvuutensa. Matka ei välttämättä ole kuitenkaan niin mutkaton ja helppo, kuin tämä ylioptimismiin paikoin "kompastuva" kirja antaa välillä ymmärtää, mutta koskaan ei kannata antaa periksi. Ja omalla toiminnallaan voi onneksi vaikuttaa osaltaan siihen, mihin elämä vie.

Näiden voimaannuttavien kirjojen keskeisin viesti on se, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Kunpa se vielä joskus olisikin ihan oikeasti totta. 

02 toukokuuta 2018

Kirja-arvio: Hannu Mäkelän Voimalla seitsemän pöllön

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2017
Kuvittanut: Elina Warsta
Sivumäärä: 128 s.
"Huhuu, huhuu, isopöllö puh-huu!"

Hannu Mäkelän oivallisessa lastenkirjassa liitelevät Suurkorven pöllöt ja muutkin siivekkäät. Pääosassa - ainakin omasta mielestään on pöllöistä suurin eli huuhkaja, jota myös Isopöllöksi kutsutaan. Hän pitää itseään metsän valtiaana eikä itsekkyydessään juurikaan piittaa lajitovereistaan, korven muista asukkaista nyt puhumattakaan. Kirjassa käsitellään kepeällä otteella isoja teemoja: vallanhalua, pelkoja ja ennakkoluuloja. Teos on siis hyvin kiinni tässä ajassa, jolloin sosiaalisten taitojen merkitys tuntuu entisestään kasvavan. Kirja sopisi mielestäni lasten tunnekasvatuksen materiaaliksi.

Vaikka Voimalla seitsemän pöllön on lastenkirja, voivat sitä lukea hyvin aikuisetkin. Monille meistä tämä Mäkelän teos tuo varmasti mieleen Aleksis Kiven tarinan seitsemästä Jukolan jukuripäästä. Itselleni kyseinen mielleyhtymä ei ollut syy tämän pöllökirjan lukemiseen. Pidän pöllöistä, joten ihastuin kirjan kansikuvaan. Enkä suotta, sillä koko kirjan kuvitus osoittautui kauniiksi ja tarinaa hyvin tukevaksi.

Minusta tarina oli ihan hauska. En voinut olla hymyilemättä, kun mietin erilaisia "pöllöjä", joita tuntemieni ihmisten joukosta löytyy. Kovin paljon kirjassa ei kuitenkaan tapahtunut, joten vauhtia kaipaavat saattavat sen parissa kyllä pitkästyäkin. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin sitä mieltä, että pöllömäisempää kirjaa on vaikea löytää, eikä kirja todellakaan ole lainkaan pöllömpi, joten se kannattaa lukea, löytyy perheestä sitten kohderyhmään (5+) kuuluvia lapsia tai ei.  

Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus - Miksi akateemista elämää tarvitaan?

Kustantaja: Gaudeamus
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 248 s.

Tutkitun tiedon arvosta ja merkityksestä yhteiskunnassa keskustellaan kiivaasti. Sivistyksen puolustus selvittää, miksi tieteellistä tutkimusta ylipäänsä harjoitetaan, mitä tarkoittavat sivistysyliopisto ja akateeminen vapaus ja miksi sivistys ja oppineisuus ovat nykymaailmassa ehkä tärkeämpiä kuin koskaan.

Teoksessa pohditaan lukemisen ja kirjastojen ratkaisevaa merkitystä niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin. Samalla pureudutaan tiedon metaforiin: millä eri tavoin tiedosta on puhuttu eri aikoina antiikista nykypäivään? 

Sivistyksen puolustus osoittaa, että kapeakatseinen ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta johtaa vakaviin sivistystä ja jopa koko kansakuntaa rappeuttaviin seurauksiin. Yhdessä tieto, tutkimus ja asiantuntijuus osoittautuvat ihmisen koko olemassaoloa koskevaksi asiaksi.

Oma arvioni: Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti tieteellisen tiedon arvosta, yliopistojen asemasta ja kehittämisestä sekä yliopistomaailmaan kohdistuvista leikkauksista. Nämä kysymykset ovat toki puhuttaneet jo huomattavasti aiemminkin, mutta nyt keskustelut ovat ikään kuin nousseet ihan uudelle tasolle.

Kivistö ja Pihlström pohtivat uudessa kirjassaan sivistyksen merkitystä ja akateemisen vapauden luonnetta monenlaisista näkökulmista. Kirjan luettuani olen entistäkin ylpeämpi siitä, että olen saanut akateemisen koulutuksen ja voin tänä päivänäkin nauttia akateemisen elämän vapaudesta. Ja iso kiitollisuuden aihe ovat myös kirjastojen aineistot, joiden ääreen pääsee nykyään myös omalla tietokoneella. Näin monografiamuotoisen väitöstutkimuksen kirjoittaminen sujuu mukavammin kuin gradun tekeminen 1990-luvun lopulla. 

Tutkitun tiedon merkitys kasvaa jatkuvasti, joten kauan eläköön avarakatseinen tieteellinen sivistys ja yksilöiden monimuotoisuutta kunnioittava akateeminen vapaus!