Tess Gerritsen: Tappava salaisuus

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Englanninkielinen alkuteos: I know a secret (2017)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 320 s.

Asunnosta löytyy nuoren naisen ruumis, jonka toiselle kämmenelle on asetettu verinen yllätys. Naisen murha on kuin kauhuelokuvasta - sellaisesta, joita uhri on itsekin ohjannut. Jäljet johtavat suuren luokan murhajuttuun, joka ratkaistiin jo vuosia sitten. Onko oikea syyllinen sittenkin edelleen vapaalla jalalla? Yksi ihminen voisi auttaa etsivä Jane Rizzolia ja kuolinsyyntutkija Maura Islesia eteenpäin. Mutta hänen on säilytettävä tappava salaisuutensa.

Oma arvioni: Olipa mukava palata pitkästä aikaa taas tuttujen pariin. Olen lukenut Tess Gerritsenin (s. 1953) Rizzoli / Isles -sarjan teoksia aiemmin heti tuoreeltaan, kirjahyllyistä löytyykin niitä pitkä rivi. Nykyään luen Gerritsenin tuotantoa satunnaisesti. Kirjojen pohjalta tehdystä TV-sarjasta en sen sijaan ole innostunut. 

Tappava salaisuus on tuttua Gerritsenia; hiuksia nostattavaa jännitystä ja päähenkilöiden kamppailua varsinkin menneisyytensä kanssa. Keskeisenä kysymyksenä esiin nousikin mielestäni se, kuinka pitkälle omaan muistiinsa voi luottaa. Tuttuun tapaan kirja oli nopeasti ahmittu. Ihan kelpo dekkari siis, jälleen kerran.

Kristina Ohlsson: Syntitaakka

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2017
Ruotsinkielinen alkuteos: Syndafloder (2017)
Suomentanut: Laura Beck
Sivumäärä: 425 s.

Mies löytyy kuolleena nojatuolistaan, rinnassa ammottava luodinreikä. Mutta miksi ihmeessä hänellä on pikkusormessaan tyttärensä vihkisormus? Toisella puolen Tukholmaa hautausurakoitsija etsii veljeään. Veljeä, jota kukaan muu ei tunnu kaipaavan ja joka pahimmassa tapauksessa on lopullisesti menetetty. Samaan aikaan perheenäiti yrittää pitää tilannetta jotenkin hallinnassa miehensä muuttuessa yhä vaarallisemmaksi. Naisen on päivä päivältä vaikeampaa suojella itseään ja lapsiaan. 

Siviilitutkija Fredrika Bergman ja rikospoliisi Alex Recht oivaltavat tapausten yhteydet ja heidät vedetään mukaan merkillisten tapahtumaketjujen tutkintaan. Joku tahtoo oikaista vääryyksiä ja jättää Alexille nimettömiä viestejä. Mutta kuka? Rikoksentekijä näyttää aina olevan askelien edellä.

Syntitaakka on intensiivinen ja jännittävä rikosromaani, jossa kaikki mikä kerran kätketään palaa vielä päivänvaloon.

Oma arvioni: Perinteinen dekkari, jossa oikeastaan kaikki palaset loksahtivat paikoilleen varsin hyvin. Jännittävät juonenkäänteet koukuttivat vahvasti ja päähenkilöt olivat sympaattisia. Harmi vain, että tämä Fredrika Bergman -sarjan kuudes osa saattaa olla sen päätösosa.

Tätä sarjaa on helppo suositella hyvin kirjoitettujen pohjoismaisten dekkarien ystäville. 

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä

Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2018
Norjankielinen alkuteos: Ute av verden (1998)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivumäärä: 759 s.

Knausgårdin palkittu esikoisteos vihdoinkin suomeksi


26-vuotias opettaja Henrik Vankel ajautuu kohtalokkaaseen suhteeseen 13-vuotiaan oppilaansa Miriamin kanssa. Synkän salaisuuden ahdistamana Henrik pakenee kotikaupunkiinsa. Matka menneisyyteen nostaa pintaan isien synnit ja häpeät, jotka piinaavat mieliä yli sukupolvien.

Oma arvioni: Knausgårdin järkälemäinen esikoisromaani käsittelee kiellettyä rakkautta ja sen salaamista, joten on ymmärrettävää, että kirja herätti kohua heti ilmestyttyään. Kiinnostavaa on, että teoksen suomennos on käsillä vasta nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Olen lukenut aiemmin sekä Karl Ove Knausgårdin kirjoittamaa Taisteluni -sarjaa että Vuodenajat -sarjan ja olen pitänyt niistä molemmista. Siksi tartuin innoissani myös tähän taitavan kertojan esikoisteokseen. 

Kerronta on mestarillista nytkin, mutta jostakin syystä en saanut tästä kirjasta samalla tavalla otetta kuin kirjailijan muista teoksista. Siitäkin huolimatta, että monia Knausgårdin teoksista tuttuja elementtejä, kuten tajunnanvirtaa, toistoa ja liioittelua löytyi tästäkin tiiliskiviromaanista. No, olihan tämä toisaalta myös ihan erilainenkin. Ehkä tarinan lähtökohtana oleva mahdoton rakkaus oli minulle  teemana liian epämukava, itse asiassa todella vastenmielinen, vaikka en kirjaa faktana tietysti lukenutkaan. Mutta siitäkin huolimatta mielessä pyöri monia kysymyksiä, jotka jäävätkin vaille vastauksia. Varmaa on oikeastaan vain se, että kirjan päähenkilö on hyvin epävarma itsestään ja että tämä monenlaisilla tehokeinoilla kyllästetty pakotarina on kaikkine kiemuroineen koukuttavaa luettavaa. Surullisinta tässä on se, että vielä kahden vuosikymmenen jälkeenkin teema on edelleen ajankohtainen.

Michelle Obama: Minun tarinani

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018
Englanninkielinen alkuteos: Becoming (2018)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 510 s.

Yhdysvaltojen entisen ensimmäisen naisen intiimit, vaikuttavat ja inspiroivat muistelmat. 


Vaikutusvaltansa ja saavutustensa johdosta Michelle Obamasta on tullut yksi aikamme ikonisimmista ja kiehtovimmista naisista. Yhdysvaltain presidentin puolisona - ensimmäisenä afroamerikkalaisena - hän kehitti Valkoista taloa aiempaa lämminhenkisemmäksi ja tasapuolisemmaksi. Hän puhui vahvasti myös naisten ja tyttöjen puolesta ja edisti määrätietoisesti perheiden hyvinvointia ja terveyttä. Hän seisoi miehensä rinnalla tämän johtaessa Amerikkaa vaikeina aikoina. Hän jäi monien mieleen Carpool Karaoken eloisana heittäytyjänä ja tanssitaiturina. Hän kasvatti kaksi fiksua, jalat maassa olevaa tytärtä armottoman median valokeilassa.

Pohdiskelevissa ja kiehtovissa muistelmissaan Michelle Obama avaa elämäänsä ja kertoo kehityksestään: lapsuudesta Chicagon eteläosassa, työskentelystään johtotehtävissä ja tasapainoilusta äitiyden ja työn asettamien vaatimusten välillä sekä vuosista maailman kuuluisimmassa talossa. Hän kuvailee rehellisesti, eloisasti ja älykkäästi voittoja ja pettymyksiä, sekä julkisia että yksityisiä. Hän kertoo tarinansa omilla sanoillaan ja omalla tavallaan.

Kirja on lämmin, viisas ja paljastava tilinteko sielukkaalta ja merkittävältä naiselta, joka on vakaasti kulkenut omaa tietään odotusten ristipaineista huolimatta ja joka innostaa kaikkia tekemään samoin.

Oma arvioni: Michelle Obama kertoo kirjassaan avoimesti muun muassa ihmisten tarpeesta lokeroida toisiaan ja siitä, kuinka he turhautuvat, jos etninen lokerointi ei sujukaan helposti. On raskasta olla jatkuvasti erityisen tarkkailun alla ja miettiä, kelpaako sellaisena kuin on. Se vaatii rohkeutta.

"Vaatii voimia olla ainoa musta luentosalissa tai yksi harvoista ei-valkoisista, jotka käyvät koe-esiintymässä näytelmään tai pyrkivät urheilujoukkueeseen. Vaatii ponnistelua ja vahvaa itsetuntoa puhua rohkeasti sellaisessa tilanteessa."

Minun on suhteellisen helppo samaistua kirjassa koskettavasti kuvattuun ulkopuolisuuden tunteeseen, vaikka en ihonväriltäni valtavirrasta poikkeakaan. Michelle Obaman tähänastinen elämä on kuin tosielämän tuhkimotarina - tarina siitä, kuinka orjien jälkeläisestä kasvoi korkeasti koulutettu ja työssään menestyvä nainen, joka kohosi kansakunnan huipulle. Siksi Michelle Obama onkin erinomainen esimerkki siitä, että oman paikkansa löytäminen ja oman äänensä käyttäminen ei ole helppoa, mutta kovalla työllä ja läheisiltä saadun kannustuksen avulla se on mahdollista. Hän haluaakin omalla tarinallaan rohkaista myös muita vähemmistöön kuuluvia uskomaan itseensä ja unelmiinsa. Kenellä muulla kuin yksilöllä itsellään lopulta onkaan oikeutta sanoa, mihin hänen kannattaa pyrkiä. Ei kenelläkään. Niinpä Michellenkin oli lopulta sopeuduttava miehensä presidenttiyden mukana tulleeseen julkisuuteen ja omaan rooliinsa Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena. 


Michelle Obaman muistelmateos oli pääosin mielenkiintoista luettavaa, vaikka vaalikampanjoinnin kuvausta olisi mielestäni voinut olla vähemmänkin. Teosta lukiessa sai aavistuksen siitä, mitä Valkoisen talon komeiden kulissien takana tapahtui ja kuinka isän presidenttiys vaikutti perheen kouluikäisiin tyttäriin. Kirjasta sai sen päähenkilöistä varsin sympaattisen ja lämminsydämisen kuvan, kuten oikeastaan koko Obaman perheestä. Osasyynä tähän on varmasti juuri se, että Michelle ei ole todellakaan saanut elämässään kaikkea ilmaiseksi. Muistan Barak Obaman ollessa presidenttinä ajatelleeni, että ehkä sittenkin on mahdollista, ettei valta aina turmelekaan ihmistä. Tämä käsitys oikeastaan vain vahvistui näitä Michelle Obaman muistelmia lukiessa. Mutta ikävä kyllä tämän päivän uutisia seuratessa asia tuntuu kuitenkin olevan aivan päinvastoin... 

Suosittelen tämän kirjan lukemista kaikille voimaannuttavaa luettavaa etsiville naisille ikään, etniseen taustaan tai muihinkaan ominaisuuksiin katsomatta. Me kaikki olemme riittävän hyviä. 



Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

Kustantaja: Johnny Kniga
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 282 s.

Manga on nuori nainen Hyväniemestä, talosta jossa osataan tehdä taikoja - päästää lapsia maailmaan, parantaa sairauksia ja avittaa kalaonnea. 1600-luvun puolivälissä monet taidot ovat vaarallisia. Eletään maailmanaikaa, jossa paholaisen tekoja nähdään lähes kaikkialla: kun kärpänen lentää papin suuhun kesken siunaamisen, on paholainen vain ottanut kärpäsen muodon. On noitavainojen aika, ja Manga on noidan tytär. Siis varmasti noita itsekin. Sellainen pitää saada oikeuden eteen tuomittavaksi. 

Poltetun miehen tytär on kertomus on yhden lajin hulluuden leviämisestä ihmisten pariin ja sen traagisista seurauksista. Sitä myöten romaani kertoo myös meidän ajastamme; sen ilmiöistä, sen omista noitavainoista. 

Tapio Koivukari luo historiallisen maailman vailla jälkiviisauden häivää. Näiden ihmisten ajatusmaailma on toisenlainen kuin meidän, mutta lopulta he ovat samanlaisia kuin sinä ja minä. Tässä ja nyt. 

Poltetun miehen tytär on edellisestä romaanistaan Unissasaarnaaja Runeberg-palkinnon saaneen Koivukarin uusin romaani.

Oma arvioni: Tulipa pitkästä aikaa luettua historiallinen romaani, joka oli kaiken lisäksi jännittäväkin, olihan 1600-luku monin tavoin synkkää aikaa Euroopassa. Ja tuo tunnelma välittyi Tapio Koivukarin tuoreimmasta romaanista suorastaan kuumottavasti. Noitavainot olivat yleisiä ja ne syntyivät usein naapureiden välisestä kaunasta ja ihmisille ominaisesta kateudesta toisiaan kohtaan. Valitettavasti kyräily ja erilaisuuden huono sietäminen ovat tuttuja myös nyky-yhteiskunnassamme, vaikkei ihmisiä enää sentään rovioilla poltetakaan.

Koivukarin vahvan historiallisen romaanin taustalla on islantilainen tositarina. Elämä on köyhyydessä kovaa, maisema karu, luonto armoton ja pieni ihminen voimaton kirkon valvovavan silmän alla. Kirjailija tuntee hyvin sekä Islannin että teologian ja se näkyykin minusta tarinan syvyydessä erinomaisesti. Eri kertojaäänet toimivat kirjassa hyvin ja vanhahtava kieli on sekin uskottavan tuntuista. Tämä vaiherikas  tarina osoittaa mainiosti sen, ettei ennen kaikki suinkaan ollut paremmin kuin nyt. Hulluja on ollut ennen, on nyt ja tulee olemaan tulevaisuudessakin. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

"Ihmiset syntyvät ja kuolevat, tuuli kääntyy ja nousuvesi laskee. Turha täällä on mistään ruveta varsinaisesti kiukuttelemaan, sillä määräaikansa on kaikella taivaan alla."
Vaikka kirjassa pääosin pimeässä ajassa liikutaankin, oli tarinassa myös ilon ja toivon pilkahduksia. Kirjaa voi suositella lämpimästi huolellisesti taustoitettujen ja hyvin kirjoitettujen historiallisten romaanien ystäville.  

"Traanituikun valo ja toisaalta sana, ääneen luettu tai laulettu, tarinaa eteenpäin vievä tai taitavasti runomuotoon taottu. Kaikki ne lupasivat hengen voittoa aineesta ja valon pimeydestä."

Noël Balen & Vanessa Barrot: Kalmakääryleitä murhakastikkeessa

Kustantaja: Aviador
Julkaisuvuosi: 2018
Ranskankielinen alkuteos: Petits meurtres a´léttouffèe (2014)
Suomentanut: Einari Aaltonen
Sivumäärä: 197 s.

Lyonin gourmet-ravintolapiireissä ruoka maistuu krantummillekin. Gastronomialehden päätoimittaja Laure Grenadier kirjoittaa juttusarjaa Ranskan ruokapääkaupungista lukijoidensa ahmittavaksi. Yksi sarjaan haastatelluista on huippukokki Jérôme Thévenay: haastattelu jää miehen viimeiseksi. Kun tuoni alkaa korjata satoa muidenkin haastateltujen keskuudessa. Grenadier huomaa joutuneensa keskellä murhasarjaa. 

Oma arvioni: Kirja, jonka valitsin luettavaksi puhtaasti sen herkulliselta vaikuttavan nimen perusteella lukematta edes takakannen tekstiä. Dekkarina teos on kuitenkin aika heppoinen ja varsin epäuskottavakin, mutta jotain sympaattista siinä kuitenkin on. Ja Ranskassa ja etenkin ranskalaisessa keittiössä tuntuu olevan aina sitä jotakin, vaikka en ole kyseisessä maassa koskaan itse asiassa käynytkään. Kyllä tämä pieni ja nopealukuinen kirja kaikesta huolimatta ihan  kelpo illallisen minulle tarjosi rikostarinan ollessa oikeastaan mausteena. Tulipa kirjaa lukiessa oikeasti hieman nälkäkin.

Saatan hyvin nauttia sarjan seuraavan osankin, mikäli se suomenkielisenä eteeni jossain vaiheessa tarjoillaan. Ranskassa tätä Crimes gourmands -dekkarisarjaa on nimittäin ilmestynyt jo neljä osaa. 

Stephen King: Herääminen

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2015
Englanninkielinen alkuteos: Revival (2014)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 368 s.

Oletko valmis kohtaamaan sen mikä rajan takana odottaa?

Oma arvioni: Siinä kaikki, mitä Stephen Kingin Herääminen -trillerin takakannessa lukee. Ja, kun kirjan lukemisen jälkeen miettii asiaa, ei olekaan enää ihan selvää, uskaltaako silmänsä sulkea. Sen verran painajaismaisen matkan riippuvuuksien, fanatismin ja tuonpuoleisuuden maailmaan tämä pohdiskelevaa kauhua edustava teos tarjosi. Uskonasioita ei turhia moralisoida, mutta kriittinen ääni kyllä kuuluu selvästi - ja hyvä niin. Pidin siitä, että henkilöhahmot ikään kuin kuoriutuivat kerroksittain ja tarina avautui hitaasti pala palalta. Joskus kaipaan toki nopeatempoisempaa kerrontaa, mutta en tällä hetkellä, jotten hidas tempo osoittautui mielestäni hyväksi ratkaisuksi.

Ihan kelpo Kingiä tämäkin minusta oli, mutta ei  kuitenkaan aivan kauhun mestarin teosten parhaimmasta päästä. 

Magdalena Hai: Kolmas sisar

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 557 s.

Onko uusi suurnoita vihdoin syntynyt? Upea mangahenkinen seikkailu aloittaa sarjan. Lune, mustan noidan tytär valmistautuu valmistautuu juhlimaan ystäväänsä Cieliä, joka on saamassa laulunsa, noitaluontonsa. Ciel paljastuu kuitenkin lauluttomaksi, sanchanteksi, ja kaikki ovat kauhuissaan. Edellinen sanchante oli tuhota valtakunnan. 

Tyttöjen on paettava kotoa. He päätyvät Maahan, missä heitä odottaa Rehtoriksi kutsutun olennon johtama koulu toismaailmallisine asukkeineen. Varsinkin yksi heistä, Niemann, horjuttaa Lunen tasapainoa. Kuka Niemann on, miksi Lune ei voi vastustaa häntä. 

Royamessa valkoinen noita tekee kaikkensa löytääkseen tyttärensä Cielin. Valtakunnan kohtalo on jälleen vaakalaudalla.

Oma arvioni: Nyt hyppäsin kyllä kauas tutusta ja turvallisesta, outoon ja maagiseen todellisuuteen. Vaikka tällainen fantasiakirjallisuus ei ole minua oikeastaan koskaan kiinnostanutkaan, Kolmas sisar on kuitenkin melkoinen paketti, jossa erikoisia paikkoja ja hahmoja riittää. Tämä Magdalena Hain lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi yltänyt uusin romaani käsittelee hienosti muun muassa erilaisuutta ja omien vahvuuksien löytämisen tärkeyttä sekä ystävyyden voimaa. Teemoja, jotka ovat tärkeitä erityisesti kirjan kohderyhmään kuuluville nuorille. 

Hai ei päästä nuoria lukijoitaan helpolla, sillä onhan yli viisisataasivuinen kirja jo sinänsä melkoinen järkäle. Itseäni viehätti aivan erityisesti teoksen hahmojoukon nimigalleria, josta on kuultavissa ranskan kielen vaikutus. Kolmas sisar on kaiken kaikkiaan varmasti hyvä kirja, mutta sen verran kaukana omista mieltymyksistäni, etten todennäköisesti tulee lukemaan kyseistä sarjaa enää enempää. Harry Potterkin taisi minulla jäädä aikanaan vain yhteen kirjaan... Pysyttelen siis mieluummin mahdollisimman realistisessa todellisuudessa.  

Jos taas olet tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävä, uskon tarinan imun tempaavan sinut helposti mukaansa. Kokonaisuus kun on todella huolellisesti rakennettu ja hyvin kirjoitettu. 


Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 422 s.

Lauri Kivi putoaa kohti maata. Ihmisten elementtiä. 

Toimittaja Lauri Kivi on tehnyt pesäeron väkivaltaiseen lapsuuteensa ja tutustunut aikuisiällä viimein tyttäreensä Aavaan, joka luo kansainvälistä uraa poptähtenä. Aavan menestystä edelsi Amanda, laulaja joka katosi jäljettömiin kolme vuotta aikaisemmin. Ryhtyessään tekemään artikkelia ihmisten katoamisista ja etenkin Amandan tapauksesta Kivi kerjää verta nenästään ja pimeyttä horisontista. 

Pian on uhattuna paitsi Aava myös Lauri Kiven oma henkinen tasapaino. Ja kun se järkkyy, kukaan eikä mikään ole turvassa.

Ihmisen kuoressa on kovaksi taottu kaunokirjallinen trilleri, joka kyydittää lukijansa pimeyteen eikä lupaa tuoda takaisin. Se on laskuvarjoton romaani minuudesta, syyllisyydestä ja sisällämme pauhaavista hallitsemattomista voimista.

Oma arvioni: Kuinka paljon syyllisyyttä ja häpeää ihminen voi kätkeä sisimpäänsä murtumatta? Lapsuuden ja nuoruuden traumoista ei ole helppoa päästä eroon, vaan niitä kantaa mukanaan vaikka ei haluaisikaan. Menneisyyden synkät varjot vain pitenevät, kun ahdistus valtaa mielen. Ihmisen kuoressa on varsin tummasävyinen tiukasti otteessaan pitävä psykologinen trilleri. Ja vauhti vain kiihtyy loppua kohden. 

En muista lukeneeni Simo Hiltusen tuotantoa aiemmin. Minua ilahdutti erityisesti Hiltusen kielellinen omintakeisuus, leikittelevyys. Piirre, johon ei ainakaan dekkareissa kovin usein törmää. Seuraava kirjan kanteenkin valittu sitaatti tiivistää kirjan keskeisen sisällön mielestäni erinomaisesti:

"Sovittaa ei saanut, unohtaa ei voinut."

Kaiken kaikkiaan Ihmisen kuoressa tarjoaa laadukasta psykologista jännitystä, joten kyseisen kirjallisuusgenren ystäville tätä kirjaa on helppo suositella.  Toki teosta ei välttämättä kannata avata juuri ennen nukkumaanmenoa...


Antti Heikkinen: Kehveli

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 256 s.

Hatunnosto suomalaisille veijaritarinoille

Antti Heikkisen Kehveli on humoristinen selviytymistarina, joka sikiää sodasta ja syntyy moraalin puutteesta, kärsii rauhan aikana, naulitsee ristiin tai rastiin. Siinä eletään, rakastetaan, kuollaan ja haudataan. sekä ylösnoustaan kerta toisensa jälkeen, koska ei kukaan nouse ylös niin topakasti kuin vähän semmoinen kehveliluonteisempi eläjä.

Antti Heikkinen on suomalaisen romaanikirjallisuuden merkittävimpiä uusia ääniä.

Oma arvioni: Antti Heikkisen tuoreimmassa romaanissa seikkailee Kehveli, tuo hyväntahtoinen ja oikeudentuntoinen koheltaja, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista maamme vaihtoehtoisen historian uskomattomissa ja kiinnostavissa käänteissä.  Kehveli on kirjailijan mielikuvituksen lennokas kudelma. Kyseessä on naurattava veijaritarina, joka kehottaa olemaan stressaamatta turhia ja olemaan vähän semmoinen kuin Kehveli, mutta kepeän pinnan alla käsitellään myös vakavampia kysymyksiä. Minua kirjassa viehättää erityisesti kerronnan omaäänisyys ja kielen eläväisyys. 

Itselleni tuli heti kirjan aloitettuani mieleen Arto Paasilinnan tuotanto - eikä vähiten siksi, että tässäkin romaanissa loikkii jänis... Jos olet vauhdikkaiden ja realistisuuden kahleista vapautuneiden veijaritarinoiden ystävä, lue ihmeessä Kehveli.  

Teemu Potapoff: Luodinkestävä - Heidi Foxellin tarina

Kustantaja: Docendo
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 200 s.

Kirja naisesta, jonka elämä muuttuu sekunnin sadasosassa

"Muistan, että halusin poliisiksi jo kuusivuotiaana."

Hyvinkää 26. toukokuuta vuonna 2012 oli päivä, jolloin nuorempi konstaapeli Heidi Foxellin elämä muuttui pysyvästi. 18-vuotias nuorukainen kapusi aamukahdelta matalan liikerakennuksen katolle ja alkoi ampua hallussaan olleilla kivääreillä kadulla olevia juhlivia nuoria. Samaan aikaan toisaalla 24-vuotias Heidi Foxell istui partioautossa yhdessä parinsa kanssa. Kaksikko kuittasi saamansa hälytyksen ja kiihdytti tapahtumapaikalle. 

Kuusi vuotta myöhemmin Heidi Foxell, entinen maajoukkuetason jalkapallomaalivahti ja poliisikokelas, on pyörätuolinsa vanki. Kuuden menneen vuoden aikana Foxell on leikattu yli 50 kertaa, joutunut elämän muuttaneen hoitovirheen uhriksi ja selättänyt leukemian. 

Luodinkestävä - Heidi Foxellin tarina ei ole kirja Hyvinkään ampumistragediasta. Se on kirja naisesta, joka elämä muuttuu sekunnin sadasosassa. Kuinka selvitä päivästä toiseen, kun kaikki mikä on ollut itsestään selvää, otetaan pois? Kuinka määritellä itsensä ja paikkansa maailmassa uudelleen?

Oma arvioni: 
"Minusta tuntuu kuin olisin jämähtänyt kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään. Elämäni on ollut neljä ja puoli vuotta pysäytyksellä. Nyt taas tuntuu siltä kuin elämäni play-nappia olisi painettu uudestaan ja filmi pyörii jälleen. Olen edelleen katkera hoitovirheestä, sillä se vei minut pyörätuoliin."
Tämän avoimen, rehellisen ja mitään kaunistelemattoman kirjan keskeisin sanoma lienee se, että elämässä mikään ei ole itsestään selvää, eikä huomisesta tiedä meistä kukaan. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, meillä on vain tämä hetki, ei sen enempää. Heidi Foxell on kohdannut elämässään lukuisia vastoinkäymisiä, mutta selvinnyt niistä uskomattomalla tavalla. Apuna ovat olleet niin monet lääketieteen ja kuntoutuksen ammattilaiset kuin tukeaan tarjonneet läheiset ja ystävät. Mutta paljon on kysytty myös nuoren naisen omaa sitkeyttä ja taistelutahtoa.  Heidi Foxell myöntää suoraan, että katkeruus kalvaa ja hän häpeää omaa muuttunutta kehoaan. Eikä ole varmaa, pääseekö hän noista tunteistaan koskaan eroon. Myös elämänhalu on ollut välillä kadoksissa muun muassa kovien kipujen vuoksi, mutta Heidi ei ole kuitenkaan koskaan antanut periksi. Tästä on osoituksena sekin, että hänen unelmansa poliisina työskentelystä elää edelleen - ehkä jopa vahvempana kuin koskaan ennen. On varsin ymmärrettävää, että joutuessaan luopumaan paljosta ihminen haluaa pitää voimakkaasti kiinni edes jostakin, joka kenties vielä on mahdollista.  

Heidi Foxellin selviytymistarina on kaikessa traagisuudessaan uskomaton. Ei siis ihme, että media on ollut todella kiinnostunut "sankaripoliisin" vaiheista jo monen vuoden ajan. Onhan näissä käänteissä ollut draamaa kerrakseen. On kuitenkin hienoa, että nyt äänessä on ennen kaikkea Heidi itse, mutta myös hänen äitinsä, läheiset ystävänsä ja luottolääkärinsä. Näin tapahtumista muodostuva kokonaiskuva on todenmukainen, eikä turhan sensaationhakuinen. Kirjan ajoittainen "sekavuus" ja samojen asioiden tarpeeton toistelu kuitenkin hieman latistivat lukukokemusta. Voi olla, että sanallisten otsikoiden käyttö olisi auttanut pitämään kokonaisuuden paremmin kasassa. No, joka tapauksessa kirja oli mielestäni koskettavaa luettavaa ja Heidi Foxellin tarina ehdottomasti kertomisen arvoinen. Enpä yllättyisi, jos joku kirjan luettuaan arvostaisi enemmän kaikkea sitä, mitä hänellä on.

Itse olen liikkunut pyörätuolilla koko ikäni synnynnäisen liikuntavamman vuoksi eikä vammaisuuteni ole ollut minulle koskaan häpeän aihe tai katkera pala. Enhän ole varsinaisesti menettänyt kävelykykyäni, kun minulla ei ole sitä koskaan ollutkaan. Olen myös aina tarvinnut toisten ihmisten apua arjessani. Näin ollen Heidin tarina on siis varsin erilainen omaani verrattuna. Mutta on meillä jotain yhteistäkin - liikkumisvälineen lisäksi siis. Ihmisten ennakkoluulot ärsyttävät ja vaikeudet sisuunnuttavat jatkamaan eteenpäin ja näyttämään, mihin kaikkeen pystymme. Vain siten voimme saada  ihmiset lopulta toivottavasti ymmärtämään, että järki kyllä juoksee, vaikka jalat eivät edes kävele. Sillä vielä tänään monet vammattomat eivät osaa ajatella niin. Unelmiaan kannattaa tavoitella nyt, sillä huomenna voi olla jo liian myöhäistä.





Niina Repo: Vyöry

Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 220 s.

"Tässä kertomuksessa on veritahra, valheita, toteutuneita haaveita, hulluutta, unelmien talo, mahdoton takkaprojekti, tuhoisia vyöryjä - ja mahdollisesti rikos, ehkä useampikin."

Sylvialla on mainio perhe, uusi koti ja kiinnostava työpaikka. Mutta sitten asiat alkavat mennä pieleen. Yksi kivi voi aiheuttaa vyöryn, yksi viilto hyvän arjen kudelmaan voi purskauttaa esiin pimeässä vaanivat pohjavirrat. 

Naapurissa asuva mies huutaa ja kiroilee päivästä toiseen. Onko hän vaarallinen? Mitä hänelle on tapahtunut? Kuin tyhjästä remonttiavuksi ilmestynyt Takkamestari ei suostu katoamaan, vaan keksii itselleen yhä lisää tekemistä ja liikkuu talossa kuin kotonaan. Karla, perheessä asuva vaihto-oppilas, kertoo mielellään menneisyydestään - mutta tarina muuttuu joka kerta. Entä mikä on totuus Emman tarinasta, tytön, joka poistettiin kaikista sukunsa valokuvista? Missä kulkee normaaliuden ja sairauden raja? Mistä ilmestyy veritahra vastapäisen talon eteen? Ja kuka ajelee valkoisella pakettiautolla pitkin kaupunkia ja pelottelee lapsia?

Niina Revon Vyöry on hurja, hyytävä ja koskettava kertomus siitä, mitä tapahtuu kun toteutuneet unelmat nyrjähtävät sijoiltaan ja todellisuus on yhtäkkiä erilainen kuin eilen. 

Oma arvioni: Kaikki voisi periaatteessa olla ihan hyvin, mutta onkohan mikään oikeastaan niin kuin sen kuvittelee olevan. Tämän syvällisen pohdinnan äärelle Vyöry vie lukijansa. Oudot tapahtumat seuraavat toisiaan, ja yhtäkkiä huomaakin olevansa keskellä piinaavan jännittävää psykologista jännitysromaania, kauhukertomusta, joka pitää tiukasti otteessaan. Ja loppu kohden ote vain tiukkenee entisestään ja vauhti kiihtyy huimaksi - vyöryä on lopulta mahdotonta enää pysäyttää. 

Niina Revon Vyöry on monikerroksinen kuvaus ihmismielen syövereistä; todesta ja kuvitellusta, peloista ja unelmista. Mihin ihminen uskaltaa luottaa ja mikä onkaan normaalia? Näihin suuriin kysymyksiin Vyöryssä etsitään vastauksia omintakeisesti ja koukuttavasti. Jos haluat lukea jotakin ennalta-arvaamatonta, antaudu Vyöryn vietäväksi.

David Mitchell: 27 tutkitusti toimivaa tapaa opettaa

Kustantaja: PS-kustannus
Julkaisuvuosi: 2018
Englanninkielinen alkuteos: What Really Works in Special and Inclusive Education - Using Evidence-Based Teaching Strategies (2014)
Suomentanut: Jussi Korhonen
Sivumäärä: 441 s.

Mistä tiedät, mihin opetus kannattaa perustaa? Mihin seikkoihin opettajan tulee kiinnittää huomiota opettaessaan ja suunnitellessaan opetusta? Mitä taitoja oppijoille on hyvä opettaa? Entä mitä koko kouluun liittyviä ja koulun ulkoisia asioita kannattaa ottaa huomioon? Ota käyttöön 27 tutkitusti toimivaa tapaa opettaa!

Jotta kaikki voisivat oppia, opettajat tarvitsevat tapoja opetuksensa tehostamiseen. Teoksessa esitellään joukko tieteelliseen tutkimukseen perustuvia sovelluksia käytännön opetustyöhön. 

Oma arvioni: Myös meillä Suomessa on tarve kehittää sekä tutkimukseen perustuvaa opetusta että vahvistaa opettajankoulutuksen tutkimusperustaisuutta, kuten professori Hannu Savolainen uusiseelantilaisen dosentti David Mitchellin teokseen kirjoittamissaan saatesanoissa toteaa. 

Mitchellin kirjassa esitellään lähtökohtaisesti erityisopetuksessa käytettyjä ja kansainvälisissä tieteellisissä tutkimuksissa toimiviksi osoittautuneita opetusmenetelmiä, mutta niitä voi käyttää kuitenkin kuka tahansa opettaja. Mielestäni tämän monipuolisen teoksen keskeisin anti onkin juuri siinä, että se auttaa meitä kehittämään kouluissamme ennen kaikkea hyvää yleistä tukea. Toisaalta kirja auttaa pedagogeja sisäistämään myös inklusiivisen kasvatusajattelun ydintä tarjoten monia lähestymistapoja siihen, miten luokan-, aineen- ja erityisopettajat voivat yhdessä huomioida jokaisessa luokassa oppijoiden ja heidän oppimisensa moninaisuutta, oppimisen haasteita ja vaikuttaa siten osaltaan siihen, kuinka yksilöllisiin tuen tarpeisiin voidaan vastata tehokkaan ja laadukkaan yleisopetuksen osana. 

Muun muassa edellä kuvatusta syystä tämä kirja on minusta hyödyllistä luettavaa kaikille opettajille ja muille opetuksesta kiinnostuneille, myös oppijoiden vanhemmille. Uskon teoksen toimivan hyvin myös käsikirjana niille, joita oppimis- ja opetustutkimus kiehtoo. Kukin tutkitusti toimiva tapa opettaa esitellään kirjassa lyhyesti ja keskeisiä asioita painottaen sekä taustalla olevasta tutkimusnäytöstä napakasti kertoen ja riskeistä varoittaen. Jokainen lukija voi sitten lähdekirjallisuuteen tutustumalla perehtyä tarkemmin itseään kiinnostaviin ja oman työnsä kannalta relevantteihin menetelmiin.

Opetustapoja on lukuisia, joten valinnanvaraa taatusti riittää nyt ja tulevaisuudessa. Mistä sitten voi tietää, mikä menetelmä vastaa milloinkin parhaiten oppijoiden tarpeisiin? Tämä teos tarjoaa osaltaan vastauksia tähän visaiseen ikuisuuskysymykseen. Jotta voimme tarjota kaikille oppijoille mahdollisuuksia oppimiseen, tarvitsemme riittävät taidot ja resurssit opettaa heitä. Omien taitojensa kehittämisen voi mainiosti aloittaa tähän inspiroivaan teokseen tutustumalla, mutta ei pidä todellakaan unohtaa niitä resursseja, joita näiden menetelmien onnistunut soveltaminen edellyttää - antakaamme siis oppimiselle riittävästi aikaa.
Tulkaa reunalle. Emme voi. Meitä pelottaa. Tulkaa reunalle. Emme voi. Me putoamme. Tulkaa reunalle. Ja he tulivat. Ja hän työnsi heitä. Ja he lensivät.

Näin David Mitchell siteeraa teoksensa lopussa ranskalaista runoilijaa Guillaume Apollinairea. Mielestäni lainaus kuvaa varsin osuvasti inklusiivisen opetuksen onnistumisen edellytyksiä. Yksin emme pärjää, mutta saadessamme tukea ja kannustusta toinen toisiltamme uskallamme yrittää ja huomaamme lopulta toivottavasti kykenevämme tarjoamaan laadukasta opetusta kaikille parantaen samalla myös erityistä tukea tarvitsevien oppijoiden  elämänlaatua. Yhdessä voimme onnistua, jos uskallamme luottaa siihen, että siivet kyllä kantavat, kunhan hetki on oikea.  


Martha Stout: Sosiopaatti seinän takana

Kustantaja: Scanria
Julkaisuvuosi: 2018
Englanninkielinen alkuteos: The Sociopath Next Door (2005)
Suomentanut: Risto Mikkonen
Sivumäärä: 304 s.

Kuka sinun tuntemistasi ihmisistä on piru?

Onko se valehteleva, petollinen ex-miehesi? Yläasteen sadistinen liikunnanopettajasi? Pomosi, josta on hauskaa nöyryyttää ihmisiä kokouksissa? Kollega, joka varasti ideasi ja esitti sen muille omanaan?
Sosiopaatti seinän takana -kirjaa lukiessa tajuat, ettei eksäsi ollut väärinymmärretty osapuoli, vaan sosiopaatti. Entäpä sitten pomosi, opettajasi ja työtoverisi? Hekin saattavat olla sosiopaatteja.

Olemme tottuneet pitämään sosiopaatteja väkivaltaisina rikollisina, mutta Sosiopaatti seinän takana -kirjassa Harvardissa työskennellyt psykologi Martha Stout paljastaa, että neljällä prosentilla tavallisista kansalaisista - joka kahdennellakymmenennelläviidennellä - on huomaamaton persoonallisuushäiriö, jonka määräävänä piirteenä on se, ettei heillä ole omaatuntoa. Tällainen ihminen ei kykene tuntemaan häpeää, syyllisyyttä eikä katumusta. 

Martha Stout opettaa lukijaa tunnistamaan sosiopaatit ja suojautumaan sellaisilta, mikäli heitä sattuu omassa elämässä kohdalle - ja jotka saattavat olla jo aiheuttamassa kaaosta elämässäsi. 

Oma arvioni: Sosiopaatti seinän takana oli oikeastaan karmivaa luettavaa. On suorastaan hätkähdyttävää ajatella, kuinka paljon tällaisia omaatuntoa vailla olevia ja häikäilemättömästi toimivia ihmisiä keskuudessamme onkaan - lähellä tai kauempana, mutta joukossamme joka tapauksessa. Martha Stout luonnehtii sosiopaatteja jääihmisiksi. 
Kyse ei ole siitä, etteivätkö sosiopaatit tiedostaisi hyvän ja pahan eroa, vaan siitä, ettei tuon eron tiedostaminen millään tavoin rajoita heidän käyttäytymistään. Toisin kuin meissä muissa, oikean ja väärän eron tiedostaminen ei käynnistä heissä tunnepuolella minkäänlaisia hälytyssireeneitä, hätävaloja tai jumalanpelkoa. Yksi ihminen kahdestakymmenestäviidestä kykenee tekemään ilman syyllisyyden tai katumuksen häivääkään aivan mitä tahansa. 
Ja ikävä kyllä he eivät jää teoistaan useinkaan kiinni, toisin kuin rikolliset. Mitä sitten me omaantuntoomme sitoutuneet ihmiset voimme tehdä sellaisten ihmisten varalta, jotka eivät koe lainkaan syyllisyyttä? Stout esittelee trillerimäisessä tietokirjassaan kolmetoista sääntöä, joiden avulla voimme pärjätä sosiopaattien kanssa arkielämässä. Stout kehottaa meitä muun muassa luottamaan vaistoihimme, kyseenalaistamaan auktoriteetteja ja varoittaa manipulointiin tähtäävästä imartelusta. 
Omatunto, velvollisuudentunteemme toinen toisiamme kohtaan, mahdollistaa yhteiselämämme kodeissamme ja tällä planeetalla. Se auttaa merkityksen luomisessa ja estää elämäämme muuttumasta tyhjäksi olemassaoloksi ja tarkoituksettomaksi kilpailuksi muita vastaan.
Tämän kirjan luettuani minun on helppo olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on omatunto. Kuten Stout pahuuden syvintä olemusta esimerkkitapausten avulla kuvaavassa teoksessaan toteaa, juuri omatunto tekee ihmisen elämästä elämisen arvoista - ja elämä vailla omaatuntoa on hänen mukaansa aina jollakin tavalla epäonnistunutta. Onneksi omatunto on kuitenkin useimmille meistä jotakin hyvin luontaista ja spontaania, vaikka emme sitä juuri huomaakaan, sillä niin kauan kuin meillä on omatunto, on meillä myös toivoa ja rakkautta. 

Emme voi pelastaa niitä, jotka eivät ole pelastettavissa, mutta voimme suojella psyykettämme. Uskon tämän ajatuksia herättävän kirjan lukemisen auttavan meitä tärkeämmässä missiossamme - omassa elämässämme. Jos aihe kiinnostaa, tartu tähän pirullisen hyvään teokseen. Jos sosiopatia pelottaa, tarraa kirjaan kiinni kaksin käsin.

Päivi Pihlaja & Riitta Viitala (toim.): Varhaiserityiskasvatus

Kustantaja: PS-kustannus
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 336 s.

Pienet jalat suuntaavat kohti tulevaisuutta. Askeleet ovat välillä varmoja, välillä sellaisia, että lapsi tarvitsee tukea niitä ottaessaan. Mitä varhaisemmin lasten erilaiset tuen tarpeet havaitaan, sitä tehokkaammin voidaan ehkäistä ongelmien syntymistä ja syvenemistä sekä edistää lapsen kokonaisvaltaista hyvinvointia. 

Varhaiserityiskasvatuksen lähtökohtana on kaikille lapsille yhteinen varhaiskasvatus, jossa jokaisella on oikeus osallistua, oppia ja rakentaa sosiaalisia suhteita. Oleellista on perehtyä lapsen tilanteeseen, rakentaa toimiva yhteistyö perheen kanssa ja havainnoida, mikä merkitys ryhmän käytännöillä ja koko varhaiskasvatusympäristöllä on lapsen tuen tarpeen ilmenemiseen.

Lapset tarvitsevat eniten tukea kielen ja sosioemotionaalisen kehityksen pulmien takia. Näiden lisäksi kirjassa ovat esillä muun muassa oppimisen vaikeudet, motoriset ongelmat ja vammaisuus. Kirjassa kerrotaan käytännönläheisesti, miten lapselle järjestetään hänen kehitystään ja oppimistaan edistävä varhaiskasvatusympäristö sekä muu tarvittava tuki.

Oma arvioni: Koko kirjan läpi on kantavana teemana inklusiivinen kasvatusajattelu, jonka mukaan jokainen lapsi on arvokas, oppiva ja osallistuva riippumatta siitä, onko hänet määritelty jotenkin poikkeavaksi tai ei. Näin ajateltaessa kaikenlaiset lapset voivat olla ja toimia samassa päiväkodissa, tarvittava tuki tuodaan kunkin lapsen luo. Kirjan artikkeleissa ei puhuta vammaisista lapsista, vaan lapsista, joilla on esimerkiksi CP-vamma, kuulovamma tai autismi. Tällä sanamuodolla on selkeä viesti. Sillä halutaan korostaa sitä, että ihan jokainen lapsi on ensisijaisesti lapsi. Ja jokainen lapsi, jolla on esimerkiksi näkövamma, on yksilö, jolloin juuri hänelle tarkoituksenmukainen, riittävä ja oikea-aikainen tuki tulee järjestää yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Laadukas varhaiskasvatus on siis jo tänä päivänä parhaimmillaan inklusiivista, myönteisin keinoin toteutettua pedagogista toimintaa, jossa painotetaan jokaisen lapsen yksilöllisiä vahvuuksia. 

Sillä, millä termeillä ja millaisin painotuksin lapsen vammaisuudesta puhutaan, voi olla kauaskantoiset seuraukset hänen minäkuvansa ja itsetuntonsa kehittymiselle. Näin ollen ongelmat on hyvä sijoittaa ympäristön kynnyksiin eikä lapsen erilaiseen tapaan liikkua jne. Tässä tuoreessa ja varhaiserityiskasvatusta monipuolisesti eri näkökulmista valottavassa Päivi Pihlajan ja Riitta Viitalan toimittamassa teoksessa tehdään onneksi juuri näin. Toivottavasti hyväksyvä ja moninaisuutta ymmärtävä ja arvostava ilmapiiri valtaa entistä enemmän alaa varhaiskasvatuksen kentällä, sillä jokainen lapsi ansaitsee kasvun, kehittymisen ja oppimisen mahdollisuuksia ympäristössä, jossa hän voi oikeasti kokea kuuluvansa joukkoon. 

Suosittelen tätä käsikirjanakin hyvin toimivaa teosta lämpimästi ensinnäkin alan opiskelijoille, sillä se tarjoaa arvokasta ja ajantasaista tietoa siitä, kuinka varhaiskasvatuksessa on tultu nykytilanteeseen ja mihin suuntaan varhaiserityiskasvatus on menossa unohtamatta myöskään kirjassa esitettyjä konkreettisia ideoita erilaisten tuen tarpeiden huomiontiin käytännön tilanteissa. Lisäksi kirja antaa eväitä monialaisen yhteistyön toteuttamiseen, jota on tänä päivänä mahdoton ohittaa. Tulevien ja kentällä jo toimivien pedagogien ohella tämän kirjan lukeminen olisi toki erittäin suotavaa myös kaikille päättäjille, sillä heidän käsissään on myös tukea tarvitsevien lasten tulevaisuus, ja huomista rakennetaan yhdessä jo tänään. 


Niina Hakalahti: Syön aamupalaksi Eiffel-torneja - 104 kirjoitusharjoitusta

Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 137 s.

Kirjoittamisen voi aloittaa kuka tahansa, milloin tahansa. Joskus on kuitenkin vaikea päästä alkuun ilman ulkopuolista sysäystä. Niina Hakalahden veikeä ja inspiroiva kirjoittamisopas tarjoaa 104 erilaista harjoitusta - kaksi jokaiselle viikolle - sekä pohdittavaa harjoitusten oheen. Osalle tehtävistä on tarjottu myös vaihtoehtoisia harjoituksia. 

Syön aamupalaksi Eiffel-torneja antaa välineet kirjoittamisesta innostumiseen ja sen hyville vaikutuksille altistumiseen. Hakalahti punoo oppaassa yhteen kokeneiden kirjoittajien vinkit ja omakohtaiset kokemuksensa kirjoittamisen saralla. Helposti lähestyttävä teos sopii kaikentasoisille kirjoittajille.

Oma arvioni: Olen oikeastaan aina kirjoittanut jotakin; päiväkirjaa, runoja, blogeja, kolumneja ja pari kirjaakin. Olen myös aina lukenut paljon - ja laidasta laitaan. Olen lukenut myös monia kirjoitusoppaita. Tämä Niina Hakalahden 104 kirjoitusharjoitusta sisältävä opas on piristävä poikkeus tässä kirjavassa joukossa. Suhtaudun kirjoittamisen ohjeistamiseen yleisesti ottaen hieman skeptisesti, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että tätä harjoitusta on haluan kokeilla, ja tätä ja... Hakalahti luonnehtii kirjaansa matalan kynnyksen kirjoitusoppaaksi ja uskon sen olevan juuri sitä ja vieläpä riippumatta siitä, onko kirjoittamisesta kertynyt paljon tai vähän kokemusta. Ja mikä parasta, kirjoittaa voi kuka vaan, mistä tahansa aiheesta eikä ole olemassa huonoa syytä kirjoittaa. Niina Hakalahti kirjoittaakin alkusanoissa osuvasti näin:

Kirjoittaminen on siitäkin hieno alue, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Mikä tahansa hetki on oikea hetki.
Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että kirjoittaminen tuo elämään lisää mielekkyyttä, sillä se mahdollistaa ajatusten jäsentämisen ja vaikeidenkin tunteiden ilmaisemisen. Kirjoittaminen tuo elämään myös yllätyksellisyyttä; aloittaessaan ei voi koskaan tietää, minne teksti lopulta kuljettaa.  

Tämä kirja kirjoittamaan inspiroivine ja innostavine harjoituksineen on mielestäni mainio "kiitorata" jo nyt, vaikka en ole harjoitusten toimivuutta käytännössä vielä testannutkaan. 
Kirjoittaminen, vaikkapa pienen runosäkeenkin, on maailman hapettamista.
Näin kauniisti on todennut kirjailija Juha Hurme. Sanojen hoitavuuskin on ollut tiedossamme jo kauan. On runsaasti näyttöä siitä, että kirjoittaminen tekee hyvää niin mielelle kuin kehollekin. Oma kirjoitusmatkani jatkuu varmasti niin pitkään kuin kirjaimet muodostavat päässäni mielekkäitä sanoja ja sanat yhdistyvät merkityksellisiksi lauseiksi. Toivottavasti siis elämäni loppuun asti. 

Jos mietit, pitäisikö sinunkin kirjoittaa, lue Syön aamupalaksi Eiffel-torneja ja ala kirjoittaa - se kannattaa, aina. 

P.S. Saattaa olla, että edellä mainitun teoksen innoittamana kirjoittamiani tekstejä tulee löytymään jossain vaiheessa Luen. Koen. Kirjoitan -blogistani...

Jari Sinkkonen: Kiintymyssuhteet elämänkaaressa

Kustantaja: Duodecim
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 212 s.

Jari Sinkkosen uusin teos Kiintymyssuhteet elämänkaaressa vie lukijan kiintymyssuhteiden suurenmoisen kiehtovaan aiheeseen. Mikä on kiintymyssuhteiden merkitys lapsen ja nuoren kehitykselle, vanhemmuudelle ja ystävyys- ja seurustelusuhteille? Miten kiintymyssuhteet kehittyvät elämänkaaressa?
Ihmisen tarve saada läheisyyttä, turvaa ja lohdutusta ei rajoitu vauvaikään eikä edes lapsuuteen vaan jatkuu aina kuolemaan saakka. Vauva suojautuu vaaroilta pysyttelemällä hoivaajan lähellä. Tätä välttämätöntä suhdetta kutsutaan kiintymyssuhteeksi. Psykiatri John Bowlbym ja psykologi Mary Ainsworthin työstä on versonut satoja tutkimuksia, joiden perusteella on ymmärretty erokokemusten kauaskantoisia seurauksia. 

Varhain omaksutut sisäistetyt kiintymyssuhdemallit ovat psyykkisiä rakenteita, joilla on taipumus pysyä samanlaisina silloin, kun olosuhteetkin ovat samanlaiset. Turvallinen kiintymys voi muuttua turvattomaksi, jos elämä muuttuu epävakaaksi. Onneksi päinvastainenkin suunta on mahdollinen: turvattomasti kiintynyt ihminen voi löytää korjaavan suhteen jostakusta läheisestä - tai toisinaan terapeutista. 

Oma arvioni: Kirja kuvaa kiinnostavasti sitä, kuinka kiintymyssuhteet heijastuvat kaikkiin ihmisten välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Kirjassa esitellään uutta tutkimustietoa muun muassa kiintymyssuhteeseen liittyvistä neurobiologisista ilmiöistä ja kiintymyssuhteiden turvattomuuden  yhteyksistä psykopatologiaan. Teoksessaan Sinkkonen kuvaa myös terapian merkitystä ja siinä sivutaan taiteiden, erityisesti musiikin merkitystä turvallisuustekijänä. Johdannossa Jari Sinkkonen luonnehtii tuoreinta teostaan näin:

Ehkä kyseessä on on "eine kurze Einleitung", suppea mutta hiukan venähtänyt johdanto suurenmoisen kiehtovaan aiheeseen.
Aihe on tosiaan varsin kiehtova ja tärkeä, tarvitsemmehan toinen toisiamme läpi elämän. Tämä kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin pitkähkö johdanto. Aiheesta kiinnostuneelle lukijalle se tarjoaa mielenkiintoisen ja monipuolisen matkan kiintymyssuhteiden maailmaan vauva-ajasta vanhuuteen asti. Ja teoksen lähteisiin tutustuessa aiheeseen pääsee käsiksi vieläkin syvällisemmin. Suosittelen. 

Stephen Booth: Umpikuja


Kustantaja: Blue Moon
Julkaisuvuosi: 2018
Englanninkielinen alkuteos: The Murder Road (2015)
Suomentanut: Raimo Salokangas
Sivumäärä: 333 s.

Shawheadin kyläpahaseen johtaa vain yksi, sinne päättyvä tie. Kylään päästäkseen on ajettava rautatien alittavasta holvista, ja sinne Mac Kelsey saa rehunjakelurekkansa jumittumaan. Ohi ei pääse, kuljettajaa ei näy mailla halmeilla, ja rekan ohjaamossa on verta. Komisario Ben Cooperin ja hänen tiiminsä ensimmäinen tehtävä on löytää ehkä rikoksen uhriksi joutunut  Kelsey. Lähistöllä sattuu pian toinenkin kuolemantapaus, ja huomio kiinnittyy myös vuosien takaiseen tuhoisaan liikenneonnettomuuteen. Millaisia salaisuuksia Shawheadin ja läheisen pikkukaupungin asukkailla on?

Oma arvioni: Umpikuja on yhdestoista Stephen Boothilta suomennettu teos. Se vie lukijansa Britannian vanhimmalle luonnonsuojelualueelle, Peak Districtiin. Pieni kylä keskellä ei mitään on miljöönä jotenkin kiehtova, varsinkin kun maisemia kuvaillaan viipyillen, kuten Booth tekee. Sekin, että kaikki tietävät toistensa asioista olematta kuitenkaan aidosti kiinnostuneita toisistaan, on mielenkiintoinen lähtökohta, kun lähdetään selvittämään monimutkaista rikosvyyhtiä. 

Pidän kirjan tunnelmasta,  Boothin tyylistä kertoa ja hänen luomista henkilöhahmoista, joten viihdyin Umpikujan tarjoamien kiemuroiden parissa varsin hyvin. Suosittelen tätä dekkaria niille jännityksen ystäville, jotka etsivät vähemmän raakaa vaihtoehtoa.