31 lokakuuta 2019

Ilari Hetemäki, Hannu Koskinen, Tuija Pulkkinen & Esa Väliverronen (toim.): Kaikenlaista rohkeutta

Kustantaja: Gaudeamus
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 324 s.

Rohkeutta kuvastaa helposti rämäpäinen pelottomuus, jonka siivittämänä muutetaan toiselle puolen maailmaa tai lähdetään tutkimaan maapallon tuntemattomia laitoja maineen ja kunnian toivossa. Antiikissa rohkeus asettui oikeudenmukaisuuden, viisauden ja kohtuullisuuden rinnalle yhdeksi neljästä perushyveestä.

Usein rohkeat teot avartavat tuntemaamme maailmaa ja vavisuttavat ennakkoluuloja. Minkälaista kanttia on vaatinut naiselta ryhtyä asianajajaksi silloin, kun naisten piti vielä anoa vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopistoon? Entä millaista arjen rohkeutta tarvitsee nykyään maahanmuuttaja tai työssäkäyvä köyhä?

Vuoden 2019 Tieteen päivien kirja Kaikenlaista rohkeutta tarkastelee sisukkuuden ja uskalluksen raameja niin yhteiskunnassa, tieteessä kuin yksilöiden välillä. Tutkimuksessa uskalias hyppy tuntemattomaan voi murtaa aiemmat totuudet tai saattaa esimerkiksi avaruusluotaimen turvallisesti kohteeseensa kymmenen vuoden matkaamisen päätteeksi. Toisaalta näennäisen pieni teko saattaa vaatia suunnattoman määrän rohkeutta: läheisen koskettaminen tai oman äänen kuuluville saaminen työyhteisössä.

Oma arvioni: Tässä teoksessa tuodaan hyvin esille rohkeuden monimuotoisuus. Rohkeutta vaaditaan niin tieteen tekemisessä, yhteiskunnan ja normien koettelemisessa kuin rajojen ylittämisessäkin, varsinkin, kun sen tekee ensimmäisenä, on kysymys sitten vaikkapa erivapaustaistelusta, löytöretkistä tai arkeologisista kaivauksista. Mutta rohkeutta vaaditaan myös arkipäiväisimmissä asioissa, kuten esimerkiksi kadulla kävelemisessä, tuen vastaanottamisessa ja rikoksesta ilmoittamisessa. Tämä liittyy oleellisesti siihen, mitä ajassamme ja yhteiskunnassamme pidetään "normaalina" ja millä perusteella. Eipä ole kovin pitkä aika siitä, kun valitsimme maallemme ensimmäisen naispuolisen presidentin. Vaikka muun muassa homoseksuaaleilla, vammaisilla ja maahanmuuttajilla onkin tänään helpompaa elää osana suomalaista yhteiskuntaa kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, heiltä vaaditaan yhä monesti huomattavasti enemmän sisukkuutta kuin enemmistöön kuuluvilta.

Vaikka yksilöllistetty lääketiede onkin merkittävä kehitysaskel, se ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti vain hyvä asia. Iso kysymys kuuluukin: onko tavoitteena tehdä uusi ihminen vailla sairauksia? Tällöin on vaarana se, että sairauksien parantamisen sijaan olemme matkalla ihmisen paranteluun. Teknologian kanssa tulee siis edetä maltillisesti - liittyy se sitten mihin tahansa. Minusta on syytä pitää mielessä, että geenejä muokattaessa liikutaan aina kaltevalla pinnalla.   

Kriittinen ajattelu ja sen myötä myös harkittu asioiden kyseenalaistaminen kuuluu ihmistieteiden tehtäviin. Rohkeutta vaaditaan niin tutkimattomille kentille astuttaessa, tiedevilpistä ilmoitettaessa kuin kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen raja-aitoja kaadettaessa. Ja onhan se niinkin, että tieteellisessä tutkimuksessa vaanii koko ajan epäonnistumisen mahdollisuus. Siitä huolimatta olemme kuitenkin matkalla kohti entistä avoimempaa tiedettä, ja ihan hyvä niin. Yleisesti ottaen totuudenpuhujia pidetään rohkeina ja sitä he toki usein ovatkin. Voisiko systemaattinen epäily olla kansalaishyve? Siinäpä vielä yksi kysymys, jota voi tämän kirjan innoittamana pohtia. 

Tämä tiedekirja herättelee ajattelemaan rohkeuden olemusta ja merkitystä tämän päivän ja huomisen maailmassa niin yksilön, (tiede)yhteisön kuin yhteiskunnankin näkökulmista katsottuna. Suosittelen kirjan lukemista kaikille rohkeudesta kiinnostuneille.  

Reijo Mäki: Tolvana

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 391 s.

Kolme naista sekoittaa Jussi Vareksen pakkaa. Yksi on pettäjä. Toinen on kostaja. Kolmas on utuinen unelma. 

Turuilla ja toreilla liikkuu itäiselle mafialle valansa vannoneita kunniallisia varkaita - ja kunniattomia vieraan vallan asiamiehiä. Hikisessä kesäyössä tähtipistooliaan jynssää huonouninen herrasmies, joka haluaa olla sukunsa kolmas tappaja. Epäluuloinen lätkäpomo pestaa Jussi Vareksen tekemään "luottamuksellisia tutkimuksia". Mukana pelissä on KHL-joukkue HC Tolvanat, entiseltä nimeltään Åbo Nittonhundratolv HC. Ja pelin henki on hard core.

Oma arvioni: Reijo Mäki on kirjoittanut tähän mennessä jo kolmekymmentä Vares-dekkaria. Meno tuntuu kansainvälistyvän ja vauhti sen kun kiihtyy. Tolvanassa sukelletaan kansainvälisten rikollispiirien ytimeen, jossa todellisuus paljastuu vähitellen kaikessa karmeudessaan. Tolvana on siis vahvasti kiinni ajankohtaisissa ilmiöissä, joita kuvataan dekkarissa ironian värittäminä. 

Välillä pyöritään tuttuun tapaan turkulaisissa pubeissa ja pohdiskellaan elämänmenoa, välillä taas liikutaan kaukana Venäjän sydänmailla tai Etelä-Amerikassa. Liikutaan sitten missä päin kaunista palloamme tahansa, väkivalta, urkkiminen sekä vallan- ja rahanhimo näyttävät olevan osa  arkipäivää, ja ikävistä tyypeistä halutaan eroon hinnalla millä hyvänsä. Yllätyksellisiä juonenkäänteitä ei kirjasta puutu, ja vaarallisia tilanteita tuntuu riittävän vähän joka suunnalla. Myös äijähuumori kukkii ajoittain samaan tapaan kuin Vareksella kavereineen aina  ennenkin. Lukiessa minusta oli  jälleen mukavaa ikään kuin tallustella tutuilla kulmilla. Näin talven kynnyksellä aloin tosin jo kaivata Turun kesää, joten pitkä odotus on edessä...  

Tätä kirjaa voi suositella vaikkapa isänpäivälahjaksi miehille, jotka lukevat mielellään kotimaisia dekkareita ja Jussi Vareksen ystäville tietenkin  aivan erityisesti. 

28 lokakuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 104 s.

Arvoituksellinen pienoisromaani miehestä, joka lähtee luostariin tutkimaan Pyhän Adèlen mysteeriä ja ottamaan selvää itsestään.

Mies matkustaa luostariin Pyreneille tutkimaan tarinaa Pyhästä Adèlesta, naisesta, joka putosi jyrkänteeltä alas ja julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Samalla alkaa matka kauas miehen omaan menneisyyteen ja ikiaikaiseen mysteeriin. Adèle esittää kysymyksen yhdeksänsadan vuoden takaa: voiko ihmeitä tapahtua?

Oma arvioni: Adèlen mysteeri johdattaa tutkijan talvisen munkkiluostarin hiljaisuuteen vanhojen dokumenttien äärelle.  Minäkertoja haluaa todella selvittää, voiko ihmeitä oikeasti tapahtua. Vastauksen löytäminen ei ole helppoa, ja tutkiessaan mitä naispyhimykselle tapahtui, tutkija tulee miettineeksi paitsi omaa menneisyyttään ja asennoitumista elämään myös suhdetta poikaansa. Uusimmassa teoksessaan Joel Haahtela (s.1972) kuvaa kiehtovasti arkisen ja hengellisen elämän yhteyksiä. Hiljaisuus ja rauha ovat romaanissa vaikuttavasti läsnä. Siinä on osuutensa paitsi miljööllä niin myös Haahtelan pelkistetyllä kerronnalla. Harmonia on löydettävissä muun muassa munkkien laulamassa vigilian hymnissä  ja kauneutta on taivaalla loistavissa tähdissä, joita kuvataan ihastuttavasti  enkeleiden sydämiksi.

Adèlen kysymys oli kiehtova matka, polku pimeydestä valoon. Sisällöltään suuren kirjan kansikuva on mielestäni todella tyylikäs. Kirjan lukemista voin suositella lämpimästi kaikille elämän ihmeistä kiinnostuneille ja arvoituksellista lukuelämystä etsiville. 




  

27 lokakuuta 2019

Kirja-arvio: A. M. Frostin Näkymätön kuolema & Likaista peliä


Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 442 s.

Näkymätön kuolema (2018) aloittaa majuri Peder Jangista kerovan ja sotavuosiin 1939–1945 sijoittuvan jännärisarjan. Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle marraskuisena iltana vuonna 1939. Tuolloin hyökkäys vaikuttaa todennäköiseltä, mutta kuka sen takana on ja mistä syystä? Jäänviileä ja teräskatseinen Mannerheimin pojaksi huhuttu majuri Jang kohtaa talvisodan näyttämöllä sekä pahimmat viholliset että kauneimmat naiset. Suomen joukkoihin soluttautuu myös petturi ja kuvioita tulee sotkemaan myös puna-armeijan everstiluutnantti Zhdanov apureineen. Tapahtumia ja pirullisia juonia siis riittää. Ensimmäisessä osassa henkilöhahmot – erityisesti majuri Jang – jäivät vielä etäisiksi. Pidin kuitenkin etenkin miehen filosofisista pohdinnoista, jotka loivat hänestä sivistyneen vaikutelman.

”Elämä on niin lyhyt, ettei mistään voi olla pitkä aika.”

Kerronnassa yhdisteltiin ehkä liiankin rohkeasti faktaa ja fiktiota. Ainakin itselleni jäi välillä epäselväksi, mikä on tapahtunut oikeasti ja mikä on puolestaan puhdasta mielikuvituksen tuotetta. No, tätä sarjaa lukiessa kannattaa muistaa, että se edustaa kaunokirjallisuutta. Tilannekuvaukset tempaisevat kuitenkin lukijan mukaansa talvisodan melskeisiin. Näillä jännäreillä on siis poikkeuksellinen taustatarina. Onko kyseessä sitten toimintajännäri- tai sotakirjasarja vai jotakin muuta, sitä voi halutessaan pohtia jokainen lukija itse. Joka tapauksessa Näkymätön kuolema on teoksena monikasvoinen. Minulle se on ennen kaikkea kertomus pienestä ihmisestä sodan kauheuksien keskellä, jossa sodan etenemisen yksityiskohtainen kuvaus on tavallaan vain taustalla. Toimintajännärimäisiä piirteitä olisi mielestäni saanut olla enemmänkin, mutta katsotaan miten jatkossa käy…

Ensimmäisen osan lukemisen perusteella hahmoista kiinnostavin on kenties lähetti Aulis Rasila – ja Adolf on ihana… On mielenkiintoista katsoa, miten tarina heidänkin osaltaan tästä jatkuu. Vaikka kirjat ovatkin itsenäisiä teoksia, eikä niitä siis ole pakko lukea järjestyksessä, toivon kuitenkin palaavani toisessa osassa useiden aloitusosasta tuttujen henkilöiden seuraan. Ja majuri Jangin kuvaukseen kaipaisin ehdottomasti lisää syvyyttä. Nähtäväksi jää sekin, mihin suuntaan käsitykseni miehestä muuttuu sen jälkeen, kun olen lukenut myös sarjan toisen osan Likaista peliä (2019), jonka tapahtumat sijoittuvat talvisodan jälkipuoliskolle kevääseen 1940. 

Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 414 s.

Nyt kaikki alkaa siitä, kun majuri Jang viettää 24 tunnin lomaansa, mutta hänen kaavailemansa seurusteluhetki absinttilasin kanssa keskeytyy kuitenkin ikävästi, kun hän saa tiedon, että haavoittuneita suomalaissotilaita Helsinkiin kuljettanut linja-auto on kadonnut. Se hävisi kuin vodkapullo Siperiaan. Mitä on oikein tapahtunut, onkohan kukaan enää elossa? Vastassa majurilla iskuryhmineen on vihollisen maaperällä ennen näkemätöntä pahuutta. Kylmäverisyyttä vaaditaan, ja kaikki taidot ja oveluus ovat nyt tarpeen. Luvassa on vauhdikkaita ja vaarallisia käänteitä. Peli muuttuu likaistakin likaisemmaksi…

Jännittäviä hetkiä tosiaan riitti aivan kirjan viimeisille sivuille asti. Tarinasta kävi hienosti ilmi se, että menneisyys vaikuttaa ihmiseen monin tavoin. Kokemukset siis muovaavat yksilöistä sellaisia kuin he ovat, eikä kukaan ole sodan jälkeen enää samanlainen kuin ennen sitä. Taistelut jättävät jälkiä niin kehoon kuin mieleenkin, ja valta saattaa helposti myös sokaista. Ja se puolestaan voi johtaa arvaamattomiin tekoihin, joilla on usein karmeita seurauksia. 

Tätä majuri Peder Jangista kertovaa sarjaa voin suositella sujuvasti kirjoitetun fiktiivisen sotakirjallisuuden ystäville. Uskon, että moni isä tai isoisä voisi lukea Jangin ja hänen joukkojensa edesottamuksista mielellään. Tässäpä siis yksi vinkki isänpäivälahjaksi sellaista etsiville. No, toki naisetkin voivat viihtyä Jangin ja kumppaneiden seurassa kuten minäkin. Toisen kirjan lukeminen sujui itselläni huomattavasti jouhevammin kuin ensimmäisen. Osasyynä oli varmaan se, että lukijana tunsin Likaista peliä -kirjan alusta asti olevani jo ikään kuin sisällä tapahtumissa, vaikka en toki tiennyt oikein nytkään, mitä odottaa. No, opin ainakin uusia asioita myös Peder Jangin persoonasta, kuten Näkymättömän kuoleman luettuani toivoinkin. Ja sarjaan on tulossa jatkoa, joten todennäköisesti tästä erikoisesta sankarihahmosta kuoriutuu esiin vielä uusia kerroksia. 

Lopuksi haluan esittää kirjailijoille lämpimät kiitokset kiinnostavan kirjasarjanne vinkkaamisesta, sillä en välttämättä olisi tutustunut siihen ilman yhteydenottoanne. Samalla moni jännittävä kirjallinen hetki talvisodan keskellä olisi jäänyt minulta kokematta. Kiitos siis myös niistä.

P.S. Kirjailijanimen A. M. Frost takana on "kirjaileva kaksikko” eli savonlinnalaiset Anne ja Matti Hakkarainen. He haluavat kertoa sodasta tavanomaisesta poikkeavalla tavalla ja lähestyä sitä toimintajännärin näkökulmasta. Näkymätön kuolema on heidän esikoisromaaninsa.












23 lokakuuta 2019

Kirja-arvio: Martin Österdahlin Rautaenkelit

Martin Österdahlin (s.1973) uusimman Max Anger -dekkarin tapahtumat käynnistyvät 4. syyskuuta vuonna 2001, kun ruotsalainen diplomaatti putoaa jerusalemilaisen loistohotellin parvekkeelta ja kuolee, ja Max Anger saa tehtäväkseen selvittää, mikä ajoi Gustav Barckin äärimmäiseen ratkaisuun. Tämä tapahtuu siis vain viikkoa aiemmin kuin World Trade Centerin kaksoistornit New Yorkissa romahtavat terrori-iskujen seurauksena ja lähes 3000 ihmistä kuolee. Kuinka elävästi Rautaenkelit -kirjan esinäytös  nostikaan mieleen lähes kahdenkymmen vuoden takaiset tv-kuvat, jotka saivat koko maailman hetkessä sekaisin.

Ruotsalaisdiplomaatin epäilyttävää kuolemaa tutkiessaan Anger törmää asioihin, jotka muistuttavat kylmän sodan aikaisia skandaaleja ja aiempia selvittämättömäksi jääneitä kuolemantapauksia - mukaan lukien hänen isänsä tapausta, jota on pidetty tähän asti vain onnettomuutena. Olikohan siinä sittenkin ollut kysymys jostakin muusta? 

Monilonkeroisiin tutkimuksiin liittyy sekä mahdollisuuksia että sudenkuoppia. Lisäksi Maxilla oleva perinnöllinen taipumus on kuin tikittävä pommi, joka odottaa hetkeä voidakseen muuttaa hänet, joten on varsin  ymmärrettävää, että mies tuntee olevansa kuin marionetti, jonka naruista joku vetelee. Mutta kuka? Avoimia kysymyksiä tuntuu riittävän loputtomasti, mutta selvitystyön edetessä käy kuitenkin selväksi, että kyseessä täytyy olla jokin huomattavasti suurempi asia kuin kaksi itsensä tappamaan pakotettua ruotsalaista virkamiestä. Ollaan kansainvälisen salaliiton jäljillä, mutta kuka jahtaa ketäkin, entä  tuleeko metsästäjästä lopulta metsästetty? 

Österdahl avaa taitavasti punomaansa "kaikki on poissa" -vyyhtiä lukijalle ikään kuin langanpätkä kerrallaan säilyttäen sekä tapahtumarikkauden että jännitteen mainiosti loppuun asti. Camilla Läckberg onkin luonnehtinut Martin Österdahlia salaliittoteorioiden mestariksi, ja viimeistään nyt tämän kovaotteisen dekkarisarjan kolmannen osan luettuani minun on helppo olla hänen kanssaan samaa mieltä. 

Rautaenkelit piti minua monitasoisuudellaan ja sujuvuudellaan tiukasti otteessaan ja luulenpa, että niin saattaa käydä sinullekin. Vaikka Max Anger ristiriitaisia tunteita herättävä hahmo onkin, lukisin hänestä mielelläni lisää. Ilmaan kun jäi leijumaan kiinnostavia kysymyksiä...  

Kustantaja: Aula & Co
Julkaisuvuosi: 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Järnänglar (2019)
Suomentanut: Aki Räsänen
Sivumäärä: 459 s. 

P.S. Kiitän kustantajaa saamastani arvostelukappaleesta.

Max Anger -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Armoton todellisuus (2017) ja
Kymmenen on kuoltava (2018).




22 lokakuuta 2019

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 207 s.

Täräyttävä kuvaus ihmisyyden olemuksesta

Yksityistä ja yleistä tyylitajulla sekoittaen Enqvist tutkii kuoleman edessä ihmisyyden ydintä. Mikään logiikka ei kiellä maailmaa ilman merkityksiä. 

Kun ihminen kuolee nuorena, sanomme hänen menneen liian varhain. Mitä tarkoitamme? Onko luonnonjärjestystä sorkittu, entä kuka on vastuussa? Jumala se ei ainakaan ole, toteaa Enqvist ja laskee syyn sattuman niskoille. Yksityistä ja yleistä tyylillä sekoittaen teoksessa tutkitaan kuoleman, ihmisyyden ja uskonnon ydintä. Suru vanhempien rakkaudettomaksi kokemastaan elämästä saa tutkijan ihmettelemään, mikä saa ihmisen lähelle katsomisen sijasta haikailemaan kuoleman taa uskomuksiin ja mysteereihin. Enqvist ei kuitenkaan jätä meitä tyhjän päälle. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat havahduttaa mysteereistä todellisuuteen ja kehottaa arvostamaan sitä, mitä varmasti - ja vielä - on olemassa. 

Oma arvioni: 

Kosmologian professori Kari Enqvist (s. 1954) valottaa kirjassaan kiinnostavasti sitä, miten uskonnoton henkilö suhtautuu kuolemaan, mutta osansa saavat myös niin atomipommit kuin Alzheimerin tautikin. Enqvist tarkastelee laajoja kysymyksiä maltillisen humoristisesti ja ennen kaikkea pohdiskelevalla otteella. 

Hänen mukaansa elämä koostuu sirpaleista, joiden välillä on vain heikko yhteys. Näin ollen elämän mieltä tulee etsiä osista eikä kokonaissummasta. Meidän tulisi siis tarttua hetkeen, kuten itse asiassa luonnontieteetkin meille opettavat. Mitä kaikkea meille voisikaan tapahtua, jos kykenisimme rakastamaan ja saamaan tunteellemme myös vastakaikua, Enqvist pohtii omien vanhempiensa kokemuksiin peilaten.

Uskon kirjan tarjoavan ajattelemisen aiheita kaikille uskontoon tai uskonnottomuuteen katsomatta, mutta toki tähän teokseen tarttuminen vaatii lukijalta ainakin jonkin verran avarakatseisuutta. 

21 lokakuuta 2019

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika - Runoja

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 84 s.

”Kultapoika, kuplapoika,
David Vetter,
vain muovin läpi voit koskettaa,
aurinko välähtää sairaalan ikkunoissa
kuin jedimiekka; jos Darth Vaderilta
ottaa maskin pois, se kuolee.
Miksi te, riskeistä huolimatta, halusitte lisää lapsia, äiti?
Onko kaksitoista vuotta laboratorioelämää
parempi kuin ei elämää ollenkaan?"

Silene Lehdon kolmannen runokokoelman kertovat mutta silti monitasoiset runot tutkivat yhtä lailla kuplassa kasvaneen ja kuolleen David Vetterin kuin korkeimmalle kurottaneen vuorikiipeilijä Alison Hargreavesin elämää ja sielunmaisemaa. Ja on niissä oma paikkansa myös Tyyris Tylleröllä ja Winston Churchillilla, Julian Lennonilla ja berliiniläiseen vauvaluukkuun hylätyllä lapsella.

Lehdon edellinen kokoelma oli Lumikin sydän (2014).

Oma arvioni. Silene Lehdon (s. 1979) uusimman kokoelman teemallisissa proosarunoissa ovat vahvasti läsnä sekä syntymä että kuolema, joten lukijana tulee temmatuksi suurten kysymysten äärelle: kenen elämä on arvokasta, mitä yksilöllä on oikeus tehdä, mitä onnellisuus on? 

”onnellisuushan on vain keväiden jatkumo,
silloin kun kaikki on aluillaan, kaikki on mahdollisuuksia täynnä.”

Kuplapojasta kertovia runoja lukiessani en voinut olla miettimättä, kuinka kamalaa olisi, jos ilma olisi hengenvaarallista, ja vauvaluukkuun hylätyn lapsen kohtalo kosketti myös. 

”Toivoa on, koska sitä on pakko olla.”

Kultapoika, kuplapoika kestää mielestäni kokonaisuutena mainiosti useammankin lukukerran. Sen rikas ja monitasoinen tematiikka herättää runsaasti ajatuksia. Siksi tätä teosta onkin helppo suositella pohdiskelevan runouden ystäville. 

P.S. Kultapoika, kuplapoika oli ehdolla Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi.





Kirja-arvio: Jere Vartiaisen Minuus | Miinus

”Mun sydämen takana asuu lapsi ja se odottaa”
 
Minuus | Miinus on intiimi pojan kasvutarina ja maskuliinisuuden raadollisuutta kuvaava runoteos. Vartiainen kuvaa moni-ilmeisissä runoissaan miehenä olemisen vaikeutta ja rakkaudettomuuden haikeutta. Hän pohtii lakkaamatta, kuinka pystyisi lunastamaan kaikki ne odotukset ja olla ja elää kuin MIES. Elämä on kuin ohuen narun päässä oleva pieni olemassaolon kupla. Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, vaikka juuri mikään muu ei tunnu kestävän. Kivusta, kaipuusta ja epäonnistumisen pelosta huolimatta on vain jatkettava eteenpäin. 

”Oleminen on ylösnousun ja häviämisen toistoa.”

Kaikki me olemme keskeneräisiä ja tunnemme aika ajoin riittämättömyyttä, mutta tunne siitä, että ihan vääränlainen kuin pitäisi, on yksilön minuutta kadottavaa. Mutta runoissa on mukana myös lohdullisia ja humoristisia elementtejä. Ne toiminevat kirjan kertojan eli tutkittavan defensseinä ja antavat lukijalle lupauksen siitä, että vielä on toivoa.

Tämä Jere Vartiaisen (s. 1983) kolmas teos on  teemaansa sopien omistettu ahdistuneille pojille. Kirjan kansikuva tiivistää teoksen sanoman kerrassaan erinomaisesti. Pidin erityisesti siitä, että kokoelman runoissa leikitellään psykologisilla termeillä. Minua ja psykologitaustaista oululaisrunoilijaa kun yhdistää selvästi kiinnostus ihmisyyttä ja sen rakentumista kohtaan. Vartiainen on lavarunouden Suomen mestari vuodelta 2014. Ei siis ihme, että minulle tuli hänen runojaan lukiessa tunne, että ne voisivat sopia mainiosti myös lavalle. 

Kustantaja: Kolera
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 81 s.

Marianna Stolbow: Surua se tyttö kantaa

Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 199 s. 

Vankilaan tuodaan nainen, jolla on poikkeuksellinen profiili ja liian heiveröinen olemus kantaakseen koko sitä raskasta menneisyyttä, josta häntä syytetään. Kuulustelijoiden mukaan hän on ampunut niin monet polvilumpiot hajalle, ettei häntä voi päästää vapauteen. Mutta ne, jotka ovat kohdanneet hänet, ovat lumoutuneet hänen läsnäolostaan ja viattomuudestaan. Voiko hän olla tekojen takana, ja jos on, miksi?

Surua se tyttö kantaa on sadunhohtoinen tarina väkivallaksi kasvavasta idealismista. Se kertoo halusta muuttaa yhteiskuntaa ja haluttomuudesta unohtaa, kyvystä kuvitella parempi maailma ja kyvyttömyydestä puhua totta.

Oma arvioni: Marianna Stolbow (s. 1965) tarkastelee esikoisromaanissaan moraalin perustuksia, kun kaivellaan verisen menneisyyden pohjamutia. Eriarvoisuuden muisto ei unohdu koskaan, ja keho kyllä muistaa. Mutta kuka lopulta valehtelee ja kenelle?

Kerronnan vahva mytologinen ote teki lukukokemuksesta kutkuttavalla tavalla hämmentävän. Jos haluat lukea tarinan, joka ei päästä lukijaansa helpolla, Surua se tyttö kantaa on mielestäni oiva valinta. 


20 lokakuuta 2019

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 304 s.

Jotain olisi tehtävä ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken aikaa voi muistella entistä poikaystävää ja maata parvekkeella, jonne kantautuu ihmisten kiljunta Linnanmäeltä. Kohta on kesä, ja on aika päästä erosta yli. Täytyy nousta murheen alhosta, täytyy löytää työpaikka, täytyy rakastua, täytyy käynnistää positiivisuuden kierre. Mutta pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa? Niin paljon kysymyksiä, ja usein houkuttelevimmalta tuntuu huonekasvien pintamullan tarkkailu, ystäville tekstaaminen, sipsidipin sekoittaminen ja makuuasento hintavan vuokra-asunnon parvekkeella. 

Oma arvioni: Sisko Savonlahden esikoisromaanissa on melankolinen pohjavire, mutta se kuvaa noin kolmekymppisten kaupunkilaisten arkea ja elämää ulkopuolelta asetettujen paineiden keskellä kuitenkin lämminhenkiseen huumoriin dipattuna. Vaikka elämän saaminen hallintaan on vaikeaa - ja usein jopa epätoivoista Tinder-treffeineen ja suorasanaisine sukulaisineen, hyviä asioitakin toki tapahtuu. 

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin kirjoitettu ja sujuvasti etenevä romaani, jonka parissa sunnuntai kului varsin leppoisasti, vaikka en juurikaan kirjan kertojaan samaistukaan. Ihan hyvä niin, sillä olisi kurjaa olla elämässä kaikin puolin niin pahasti eksyksissä. Mutta sipseistä tykkään minäkin, tosin yleensä ilman dippiä. Luulenpa kuitenkin, että huonon itsetunnon omaavia ja masentuneita  nuoria ihmisiä  tässä maassa kyllä riittää - ja heitä eivät "otat vain itseäsi niskasta kiinni" -kehotukset juurikaan auta.  


19 lokakuuta 2019

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2019
Ranskankielinen alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule (2014)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivumäärä: 190 s.

Ranskan viime vuosien kohutuin romaani on sekä vangitseva kasvutarina että tarkkanäköinen kuvaus länsimaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Kipeän ajankohtainen omaelämäkerrallinen romaani nousee lähes julman niukkaa kerrontaansa suuremmaksi kuvaksi eriarvoisuudesta, suvaitsemattomuudesta sekä ihmisistä, jotka poliitikot ovat unohtaneet. 

Oma arvioni: Édouard Louis:(s.1992) aiemmalta nimeltään Eddy Bellegueule oli vasta 21-vuotias kirjoittaessaan tämän esikoiskirjansa. Kun romaani lopulta julkaistiin, siitä tuli arvostelumenestys ja se aiheutti vilkasta poliittista keskustelua. Suomessa Ei enää Eddy sai kunnian olla 65-vuotiaan Tammen Keltaisen kirjaston 500. teos. 

Kaikki tietävät, että Eddy on erilainen kuin muut pojat ja Eddy joutuu kiusatuksi ja hyljeksityksi viallisuutensa vuoksi. Hän kokee vahvasti, ettei kuulu joukkoon ja yrittää kaikkensa, jotta hänestä tulisi samanlainen kuin muut. Tämä romaani on tarina paitsi Eddystä ja hänen yrityksistään löytää oma paikkansa maailmassa, niin myös tarina köyhyydestä ja sen aiheuttamasta näköalattomuudesta. Kirjaa lukiessa välillä unohtuu, ettei kysymys olekaan historiallisesta romaanista, vaan kirjasta, jonka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lopulle ja 2000-luvun alkuun. Sen kuvaama todellisuus on siis läsnä monien ihmisten elämässä tänäänkin eri puolilla maailmaa. Tämä hätkähdyttää - ja hyvä niin. Ei enää Eddy onkin mielestäni erinomainen osoitus siitä, että kirjallisuudella voidaan ravistella ajattelua. Ehkä vielä joskus ymmärrämme, kuinka järjetöntä suvaitsemattomuus on...

Vaikka kerronta onkin niukkaa, kirjassa sanotaan kuitenkin todella paljon. Tämä piirre viehättää minua kovasti ja on osoitus kirjoittajan taitavuudesta. Ei siis ihme, että Louisia on kuvailtu oman sukupolvensa merkittäväksi kirjalliseksi ääneksi. Minuun tämä hänen omaelämäkerrallinen romaaninsa teki vaikutuksen. Suosittelen sen lukemista lämpimästi sinullekin. 


18 lokakuuta 2019

Kirja-arvio: Eivor Lindgårdin ja Satu Zwerverin Cucu & Bosmina

Tässä uudessa lastenkirjassa esitellään pienille ja hieman isoimmillekin lukijoille kaksi pientä vesikirppua - tai siis oikeastaan pikkuruista rapueläintä -  Cucu ja Bosmina. Emme voi tietää, mitä ne keskenään juttelevat, tai tuntevatko ja ajattelevatko ne jotakin. Mutta onneksi me voimme kuvitella. Nyt on siis vesikirpuista kertovan tarinan aika. Ja kerrottakoon jo tässä vaiheessa, että näiden veikeiden sinileväsopan sankareiden tarina tulee vielä jatkumaan.

Cucu ja Bosmina kamppailevat puhtaampien vesien puolesta. Tämä tarina vie kolmevuotiaat ja sitä vanhemmat lapset seikkailuun, jonka lomassa he saavat tietoa planktonmaailmasta. Tarina muistuttaa lukijoita puhtaan veden tärkeydestä  Kirja sopii mainiosti ääneen luettavaksi joko kodeissa, päiväkodeissa tai kouluissa.  Uskon sen herättävän lasten mielissä kysymyksiä ympäristön suojelemisesta laajemminkin. Kirjan keskeinen sanoma on mielestäni siinä, että jokainen meistä voi tehdä oman osansa ympäristön pelastamiseksi ja yhdessä toimien saamme enemmän aikaan. Tämäkin kirja on siitä hyvä osoitus, sillä se on muun muassa näytelmiä ja lastenlauluja kirjoittaneen Eivor Lindgårdin ja planktonasiantuntija Satu Zwerverin yhteistyön tulos. Sen parissa vaikkapa koko perhe voi yhdessä viettää mukavia lukuhetkiä näin Satupäivän kunniaksi.

Kiitän kustantajaa saamastani lukuvinkistä, jonka jaan nyt mielelläni eteenpäin tämän postauksen muodossa.

P.S. Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan 20 senttiä vesiensuojelutyöhön
Jos haluat tietää planktoneista lisää, sinun kannattaa vierailla monipuolisella Planktonia -sivustolla.

Kustantaja: Tmi Zwerver
Julkaisuvuosi: 2019
Ruotsin kielestä suomentanut: Sami Siitojoki
Valokuvat & piirrokset: Satu Zwerver
Sivumäärä: 41 s.


17 lokakuuta 2019

Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus

Kustantaja: Into
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 216 s.

Tunnetun psykiatrin matka ihmismieleen


Kun jokin traaginen tapahtuma ylittää uutiskynnyksen, Hannu Lauermalta pyydetään asiantuntijan lausuntoa. Päivätyössään hän hoitaa akuutisti sairaita vankeja ja tekee mielentilatutkimuksia, joilla selvitetään rikoksen tekijän syyntakeellisuutta. 

Kirjassa Lauerma kertoo kokemuksiaan Suomen pahimpien vankien kanssa työskentelystä, hypnoosista, itsetuhoisuudesta, psyykenlääkkeistä ja tappouhan käsittelystä. Mukana on myös tarinoita Lauerman omasta elämästä ja hänen ajatuksiaan julkisuudesta.

Oma arvioni: Kirjan kiinnostavinta antia olivat ehdottomasti Lauerman kuvaukset työstään psykiatrisessa vankisairaalassa. Hän näkee siinä yhtymäkohtia salapoliisin työhön. Kirjassa lukijalle avataan vakavampiem mielenterveysongelmien taustoja ja hoitokeinoja. yhteiskunnan kehittymiseen peilaten. Lauerma todellakin tuntee rikollisen ja sairaan ihmismielen liikkeitä. Hänen näkemyksensä ovat punnittuja ja lukijan omaa ajattelua herätteleviä. Teoksen muistelmallinen puoli kertoo puolestaan varsin maltillisesti myös tämän psykiatristen asiantuntijalausuntojen takana olevan miehen persoonasta. Jotain hänestä paljastaa mielestäni myös seuraava sitaatti:

"Osuipa sitten kohdalle asosiaalinen tyyppi tai psykopaatti, niin yrittämättä ei jätetä."

Vaikeista teemoista huolimatta lukukokemus ei ollut mielestäni mitenkään raskas, ehkä hieman yllättävästikin jopa päinvastoin. Monin paikoin tuntui vahvasti siltä, että kertoja olisi jutellut lukijan kanssa. Tähän vaikutti osaltaan varmasti se, että kirja toteutettiin haastattelujen avulla. Suosittelen kirjaa kaikille mielenterveyden kysymyksistä ja psykiatriasta kiinnostuneille.

P.S. Kannattaa lukea myös Hannu Lauerman teos Hyvän kääntöpuoli


16 lokakuuta 2019

Henri Tuomilehto & Jouni Vornanen: Nukkumalla menestykseen

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 196 s.

Odotettu teos Suomen johtavalta unilääkäriltä

Uni vaikuttaa terveyteemme enemmän kuin haluamme uskoa. Unihäiriöt ovat nykyisin jo kansansairaus: nukumme vähemmän ja huonommin kuin koskaan aikaisemmin. Mutta ei hätää - on olemassa keinoja, joilla voi lisätä laadukkaan unen määrää. Nukkumalla menestykseen on systemaattinen opas kohti parempaa nukkumista. Teos lisää tietoisuutta oikeanlaisesta, riittävästä unesta, ja se saa lukijansa pohtimaan omia yöuniaan. 

Unilääkäri Henri Tuomilehdon opein parannat untasi ja terveyttäsi ja menestyt paremmin arjessasi.

Oma arvioni: Näin paljon "luvataan" tämän tuoreen tietokirjan takakansitekstissä. No, ainakin kirjan lukemisen jälkeen olen vakuuttunut siitä, kuinka tärkeää riittävä ja laadukas uni terveydelle ja hyvinvoinnille on - se on suorastaan elinehto. Hyvä uni on tärkein yksittäinen palautumisen ja jaksamisen lähde. Kirjassa avataan monipuolisesti pyhää kolmiyhteyttä eli unen, ravinnon ja liikunnan vaikutusta terveyteen. Siinä tarkastellaan myös palautumisen ja nukkumisen erityishaasteita sekä erilaisia unihäiriöitä ja niiden hoitokeinoja - unohtamatta myöskään unen anatomiaa. 

Tuomilehdon mukaan unilääke ei ole paras unilääke ja siksi hän onkin huolissaan suomalaisten kemiallisesta nukkumiskulttuurista. On selvää, että jokainen meistä nukkuu silloin tällöin huonosti, sillä elämässä tapahtuu väistämättä mullistuksia, jotka vaikuttavat myös uneen. Tuomilehto kehottaa hakemaan apua, jos uniongelmat jatkuvat pidempään tai unettomuuskaudet toistuvat. Apua on saatavilla, kunhan saadaan selville, mistä huono uni milloinkin johtuu. 

Kirjaa voi suositella etenkin kaikille niille, jotka haluaisivat nukkua ja sitä kautta myös voida paremmin. Teoksessa annetaan hyviä vinkkejä virkistävän unen saamiseksi, mutta siinä korostetaan kuitenkin unen yksilöllisyyttä. Näin ollen esimerkiksi sama nukahtamiskeino ei sovi kaikille. Itselleni toimivin "nukahtamislääke" on yleensä joko kirjan lukeminen tai puheohjelman kuunteleminen. Sen sijaan päivittäinen huolihetki ei minua juurikaan rentouta eikä myöskään edistä nukahtamistani. 



15 lokakuuta 2019

Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella - Mielikuvista ja niiden voimasta

Kustantaja: Vastapaino
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 228 s.

"Päivä on tehnyt kierroksensa. Niinpä tämä jää myös viimeiseksi kirjakseni."


Arvostettu ajattelija Antti Eskola pohtii elämän ja tunnetilojen merkitystä kauniissa kirjassaan Vanhanakin voi ajatella. Eskola puntaroi samalla rohkeasti satavuotiasta Suomea ja sen yhteiskuntaa. Tunnelmaa värittää Kaarlo Sarkian runon sanat "On ehtoo hämäräinen, ja saunat sauhuaa". 

"Kohta 85 vuotta täyttävä yksin asuva vanha mies, sosiaalipsykologian professorina työnsä tehnyt, istuu nojatuolissaan, seuraa sanomalehdistä maailman menoa ja kommentoi sitä ajatuksissaan. Tällaisen mielikuvan kirja lukijassa ehkä synnyttää. Vaikka liikkuminen tulee vaikeaksi ja elämänpiiri supistuu, voi kuitenkin ajatella. Mielikuvien avulla voi myös ohjailla elämäänsä ja tunnetilojaan."

Eskola tarjoaa elämänmakuisia työkaluja ja vinkkejä mielikuvien työstämiseen. Miten mielikuvat ohjaavat meitä? Miten ohjata mielikuvia? Ihmisellä on niitä varastossa useita, mutta yksi voi olla tärkein ja salaisin. 

Antti Eskola (1934-2018) oli sosiaalipsykologian professori, yhteiskunnallinen keskustelija ja suomalaisen yhteiskuntatieteen tärkeimpiä kehittäjiä. Eskolan edellinen kirja Vanhuus oli omakohtaisuudessaan puhutteleva saaden lämpimän vastaanoton ja laajan lukijakunnan.

Oma arvioni: Olipa hieno viisaan miehen viimeiseksi jäänyt kirja. Sitä lukiessani mietin, kuinka upeaa olisi saada säilyttää ajatuksensa kirkkaina ja mielensä avoimena loppuun asti... Tätä ajattelua avartavaa teosta voin suositella kaikille elämää ja vanhenemista pohdiskeleville lukijoille ikään, sukupuoleen ja koulutustaustaan katsomatta. Antti Eskolan edellisen teoksen tavoin tässäkin  kirjassa yhdistyvät oivallisesti sekä tiede että pitkän elämän eläneen miehen henkilökohtaiset  kokemukset. Juuri tämä piirre teki lukukokemuksesta mielestäni erityisen kiinnostavan ja moniaineksisen. Eipä sen inspiroimana  voi oikeastaan muuta kuin todeta, että vanhanakin voi todellakin ajatella... 

14 lokakuuta 2019

Kirja-arvio: Pia Olssonin Kaikki vähä erilaisii - Yläkoulun sosiaaliset suhteet

Kuten tiedämme, nuoret viettävät suuren osan ajastaan koulussa. Koulussa opitaan tietojen lisäksi sosiaalisia taitoja, vuorovaikutusta ja tänä päivänä aiempaa enemmän myös erilaisuuden kohtaamista. Etninen monikulttuurisuus, sukupuolikysymykset, harrastukset ja oppimistaidot sekä yhdistävät että erottavat nuoria toisistaan arjen kohtaamisissaan kouluyhteisössä. Kaikki vähä erilaisii - teos pohjautuu Olssonin etnografiseen tutkimukseen, jossa tarkasteltiin nuorten keskinäisiä vuorovaikutussuhteita yläkoulussa heitä haastatellen ja havainnoiden. 

Ääneen pääsevät kirjassa vahvasti nuoret itse. He rikkovat aktiivisesti erilaisia rajoja - niin kulttuurisia, kansallisia kuin etnisiäkin. Kiinnostavaa on se, että vaikka eroista keskusteltaisiin kiivaasti, arkisissa tilanteissa niitä sen sijaan opitaan ohittamaan ja ylittämään. Koulu erilaisia ihmisiä kokoavana yhteisönä  mahdollistaa parhaimmillaan sen, että siellä opitut käytännöt siirtyvät myös koulun ulkopuolelle, jolloin sekä  asenteet, puhe että käyttäytyminen muuttuvat laajemminkin. 

Kaikki vähä erilaisii sopii mielestäni varsin hyvin oppikirjaksi yliopistoihin ja korkeakouluihin. Opiskelijoille teos valottaa selkeästi ihmistutkimuksen tekemisen perusasioita ja nuorten parissa työskenteleville se tarjoaa puolestaan kiinnostavan ikkunan erilaisten nuorten maailmaan ja etenkin heidän tapaansa olla vuorovaikutuksessa ikätovereidensa kanssa. Tällaisten lainalaisuuksien tunnistaminen auttaa aikuisia toimimaan positiivisten kohtaamistilanteiden mahdollistajina ja tukijoina. Monikulttuurisuus ja inklusiivinen kasvatusajattelu asettavat tähän omat haasteensa, joita tulevaisuuteen katsovassa koulussa ei voida enää ohittaa.    

Kustantaja: Gaudeamus
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 326 s.


12 lokakuuta 2019

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2019
Englanninkielinen alkuteos: The Unconsoled (1995)
Suomentanut: Helene Butzow
Sivumäärä: 664 s.

Nobelistin ennen suomentamaton kohuromaani on psykologinen mysteeri, kirjallinen komediahelmi ja päistikkainen syöksy pimeyteen, sinne missä on muistettava itsensä uudeksi - tai kadottava.

Oma arvioni. Kuuluisa pianisti Ryder saapuu keskieurooppalaiseen kaupunkiin elämänsä tärkeimpään esitykseen, mutta joutuukin keskelle painajaismaisten tehtävien verkkoa. Ishiguron luoma kudelma on samanaikaisesti sekä vakava että humoristinen, mutta ennen kaikkea luonnehtisin sitä kuitenkin omintakeiseksi. Ilmestyessään vuonna 1995 teos herätti sekä ihastusta että pahennusta.

Surullinen pianisti tarjosi monikerroksisen ja vaihtuvatunnelmaisen lukuelämyksen. Viihdyin Ishiguron taiturimaisen kerronnan parissa erinomaisesti. Tätä kirjaa on kuvailtu vuoden 2017 nobelistin virtuoosimaiseksi esitykseksi, eikä syyttä. Suosittelen tämän suuren romaanin lukemista kaikille niille, joille monisataasivuisen teoksen lukeminen voi olla nautinto. 














11 lokakuuta 2019

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2018
Ruotsinkielinen alkuteos: Sjuka själar (2016)
Suomentanut: Outi Menna
Sivumäärä: 396 s.

Lukas katoaa jäljettömiin vähän ennen ylioppilaskirjoituksia. Kolmen viikon kuluttua hän palaa, mutta pahoin runneltuna, muistinsa menettäneenä ja henkitoreissaan. Kukaan ei tiedä mitä kahdelle muulle kadonneelle on tapahtunut. 

Kymmenen vuoden poissaolon jälkeen Lukas palaa Kristianstadin pikkukaupunkiin. Äitiä ja isää jännittää poikansa paluu ja naapuristossakin näkyy hermostunutta liikehdintää - mitä katoamisen aikaan oikeasti tapahtui? Lukas ei muista. Sitä ei usko naapurin Gunnar, jonka tytär katosi juuri samalla tavalla kuin Lukas, Fanny vain ei koskaan palannut. Lukas on yrittänyt olla ajattelematta menneisyyttä, mutta nyt on tullut aika ottaa selvää siitä mitä todella tapahtui.

Samaan aikaan Lukaksen kanssa palaa entisille kotikulmille David nuorikkonsa Annan kanssa. Anna ja David ovat ostaneet vanhan pappilan kodikseen ja kunnostavat sitä innoissaan uutta elämää varten. Annalle tapahtuu talossa varsin outoja asioita, jotka David panee väsymyksen ja herkän mielialan tiliin - mutta palava puu pihamaalla on merkki, joka on pakko ottaa tosissaan. Nimetön paha on odottanut varjoissa mutta nyt se on palannut.

Oma arvioni: Saa nähdä, tuleeko uni silmään ensi yönä - ei välttämättä ainakaan ihan heti. Tämä dekkarimuotoiseksi kauhuromaaniksi kuvattu kirja piti tiukasti otteessaan. Se tarjosi kerrassaan karmaisevan lukuelämyksen palavine puineen ja itsestään lukkiutuvine ovineen. Vaikka olen useaan otteeseen todennut, etten ole kauhukirjallisuuden ystävä, tästä kirjasta kaikkine kauheuksineen ja pelottavine pahuuksineen tykkäsin. Kyllä Ohlsson tietää, kuinka lukija koukutetaan. Aika osuva kirjavalinta pimeisiin syysiltoihin... Kovin herkille ja yksin asuville kirjojen kuluttajille en tätä teosta kuitenkaan suosittele. 



09 lokakuuta 2019

Emilia Saloranta: Päin punaista - Anne Kukkohovin kyydissä 24/7

Kustantaja: Docendo
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 215 s., 8 kuvasivua
Kuvittanut: Miska Kukkohovi



Hätkähdyttävä elämäkerta naisesta, jonka tragediat tekivät lopulta lujaksi.

Anne Kukkohovi saatetaan tuntea tv-tähtenä, huippumallina tai naisena, joka toisen lapsen sijaan synnytti kansainvälisen kosmetiikkamerkin. Todellisuudessa pohjalaissyntyinen Anne on myös perhetragedian läpi­käynyt lapsi, joka kasvatti perheen kriisien keskellä itse itsensä aikuiseksi.

Oma arvioni: Annen tarina on kertomus lapsuuden liian varhaisesta loppumisesta, jatkuvasta miellyttämisen halusta ja pärjäämisen pakosta ja suurista menetyksistä. Mutta se on myös tarina rakkauden voimasta, rohkeudesta ja supervoimaksi kasvaneesta herkkyydestä. Avoimella elämäkerrallaan Anne Kukkohovi haluaa rohkaista lukijoita kohtaamaan oman menneisyytensä kipupisteet ja puhumaan niistä ilman häpeää, kuten seuraava katkelma osoittaa:

"On tärkeää ymmärtää, että vaikka tulisi rikkinäisistä ja rankoistakin olosuhteista, minuuttaan voi muuttaa vielä aikuisena. Ihminen kehittyy koko ajan. Minulle tärkein keino on ollut avoimuus. En halua viedä salaisuuksia mukanani hautaan äitini tavoin, vaan jos jollekin tarinani jakamisesta on apua, avoimuus on kannattanut."

Vaikka Annen tarina on paikoin rankkaa luettavaa, rehellisen ja kaunistelemattoman elämäkerran tarkoituksena on myös osoittaa, että lähes kaikesta on mahdollista selvitä. En vielä tämän tekstin yhteydessä tartu kirjassa esitettyyn haasteeseen ja kerro omista vaikeista kokemuksistani, mutta sen voin kuitenkin "paljastaa" jo nyt, että oma supervoimani on sinnikkyys.  

08 lokakuuta 2019

Hannele Törrönen: Väärin rakastettu? - Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista

Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 187 s.

Välit vinksallaan

Vanhemman ja aikuisen lapsen suhteen solmuista ja selkkauksista ei ole puhuttu - ennen kuin nyt Mitä kohtaamisissa tapahtuu, kun kanssakäymistä varjostavat toistuvat riidat, viileä etäisyyden pito tai tukkoinen riippuvuus?

Psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen pohtii teoksessaan vanhemman ja aikuisen lapsen suhteen vaikeuksia. Kantaako vanhempi vastuuta lapsestaan koko elämän? Onko hän ikuisesti Suuri Syyllinen? Voiko loukkaantumisen ja väärinymmärryksen kierteen katkaista?

Oma arvioni: Vanhemman ja aikuisen lapsen suhteen vaikeudet ovat edelleen kipeä asia, josta ei edelleenkään usein puhuta. On selvää, että jokainen lastaan rakastava vanhempi haluaa toimia tämän parhaaksi. Mutta aina kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin on odotettu ja toivottu. Vanhemmuuteen liittyy aina myös huolia ja murheita, se on ihan normaalia. Kun aikuisen lapsen ja vanhemman välillä on jatkuvasti pahoja ristiriitoja ja välit ovat viileät - elleivät peräti katkenneet - vanhempi kysyy usein itseltään: Mitä tein väärin, rakastinko lastani riittävästi? Tällaiset kysymykset kertovat mieltä kalvavasta ja sydäntä raastavasta syyllisyydentunteesta. Vanhempi ikään kuin tuomitsee itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi vanhemmaksi. Ei ole helppoa elää haavoittamatta ja haavoittumatta. 

Kirjassa kuvatut esimerkit elävästä elämästä olivat surullista luettavaa. Samalla tunsin valtavaa onnellisuutta ja  kiitollisuutta siitä, että itselläni on ollut aina läheiset suhteet vanhempiini. Minua on kannustettu tekemään omia valintoja ja tuettu vaikeissa tilanteissa. - niin lapsena kuin aikuisenakin. Minut on hyväksytty juuri sellaisena kuin olen.  On kurjaa, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. On lohdullista, että Hannele Törrösen mukaan suurista vaikeuksistakin huolimatta matka kohti vanhemman ja aikuisen lapsen välistä ymmärrystä on kuitenkin mahdollinen.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille sellaisille vanhemmille, joilla on vaikeita ristiriitoja aikuisten lastensa kanssa. Kirjan tarinat voivat antaa heille voimaa yrittää korjata tilannetta ja vähentää heidän tuntemaansa syyllisyyttä.  

Kirja-arvio: Minna Horowitzin ja Hannu Niemisen toimittama Viestintä kuuluu kaikille - Kansalaisten viestinnälliset oikeudet ja mahdollisuudet Suomessa

Aktiiviset ja asioista perillä olevat kansalaiset muodostavat demokratian perustan, joten viestinnälliset taidot ovat nyky-yhteiskunnassa keskeisiä kansalaistaitoja. Digitaalinen yhteiskunta mahdollistaa lähes rajattomat mahdollisuudet tuottaa ja kuluttaa erilaisia sisältöjä paikasta ja ajasta riippumatta kenelle tahansa. Tai niin ainakin tulisi olla, sillä meillä jokaisella on ominaisuuksiimme katsomatta myös viestinnällisiä oikeuksia. Meillä tulee olla pääsy tiedon äärelle ja tehdä sen pohjalta vapaasti omia valintojamme. Nämä oikeudet yhteiskunnan on meille turvattava. Viestinnällisten oikeuksiemme toteutuminen on kuitenkin riippuvaista yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevista valtasuhteista ja laajemminkin tasa-arvoisuudesta. Siksi niihin ei pidä suhtautua itsestäänselvyyksinä. Niiden toteutumisen eteen on tehtävä koko ajan lujasti töitä. Digitalisaatioon liittyviltä uhilta ja epätasa-arvoisuuskysymyksiltä emme saa sulkea silmiämme.


Tässä monipuolisessa ja tuoreessa tietokirjassa viestinnällisiä oikeuksia lähestytään neljän keskeisen ulottuvuuden: pääsyn, saatavuuden, yksityisyyden ja dialogisuuden kautta. Asiantuntijoiden kirjoituksissa pohditaan muun muassa sitä, pääsevätkö ihmiset tasavertaisesti informaation äärelle ja onko heillä yhdenvertaiset mahdollisuudet käyttää sitä, kuinka vuorovaikutus viestinnässä toteutuu ja miten kansalaisten yksityisyyttä suojellaan. Teemoja tarkastellaan niin lainsäädännön, viranomaistoiminnan, kaupallisten toimijoiden kuin median käytön näkökulmistakin. Kirja osoittaa mainiosti, kuinka moninaisia ilmiöitä sekä viestintä että viestinnälliset oikeudet ovat. Ja yhteiskunnan jatkuva teknologinen kehitys pitää osaltaan huolen siitä, että kokonaisuus monimuotoistuu entisestään.

Minna Horowitzin ja Hannu Niemisen toimittama Viestintä kuuluu kaikille -teos on ensimmäinen kokonaisesitys viestinnällisistä oikeuksista ja niiden toteutumisesta maassamme. Kenties teoksen suurin kysymys kuuluukin: onko tietotiyhteiskunnaksi kutsuttu Suomi sittenkään näissä asioissa mallimaa? Ikävä kyllä maamme media- ja viestintäpoliittisissa ratkaisuissa näyttää korostuneen taloudelliset intressit kansalaisten viestinnällisen hyvinvoinnin kustannuksella. Aito vuoropuhelu kansalaisten ja päätöksentekijöiden välillä on paitsi dialogisuuden niin myös kansanvallan ytimessä. Sitä toivoisi esiintyvän nykyistä enemmän.

Tämä tärkeästä aiheesta kirjoitettu uutuuskirja on mielestäni suositeltavaa ja hyödyllistä luettavaa kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita viestinnällisistä oikeuksistaan ja haluavat olla mukana edistämässä niiden toteutumista yhteiskunnassamme. Viestinnän tulee kuulua kaikille – tulevaisuudessakin. 


Kustantaja: Gaudeamus
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 216 s.

06 lokakuuta 2019

Kirja-arvio: Tiina Hokkanen-Ojan Norsu rullatuolissa

Ruut Hurtti ei ole ihan tavallinen nainen, ja Norsu rullatuolissa on hänen fiktiivinen elämäkertansa. Kerrottakoon nyt heti aluksi, että kirjan nimessä oleva rullatuoli ei viittaa Ruutin liikkumisvälineeseen, pyörätuoliin. Luepa kirja loppuun asti, niin tiedät, millainen esine rullatuoli oikein on.

Tiina Hokkanen-Ojan esikoisteos on kantaa ottava ja yhteiskunnallinen romaani, josta ei hurttia huumoriakaan puutu. Kaltaiselleni vamman kanssa elävälle lukijalle Ruutin kokemuksissa on runsaasti samaistumispintaa. Seuraava sitaatti on siitä yksi hyvä esimerkki:

"Hän lähes kuulee virkailijan kiljuvan: Eihän se nyt käy! Kaikilla vammaisilla täytyy mennä toisiinsa verrattuna yhtä huonosti!" Sitä on yhdenvertaisuus. Ruutin tekisi mieli kiljua takaisin ja vaatia vammaisille oikeutta elää omaa elämäänsä tasa-arvoisena toisten ihmisten kanssa, tehdä virheitä ja kantaa itse mahdollisesti tekemiensä virheiden seuraukset."

Mutta tasa-arvoinen yhteiskunta on vielä kaukana, kun esteettömyys ei toteudu läheskään joka paikassa. Vaikka vammaisuus sinänsä ei häkkiin meitä sulkisikaan, riittämättömät ja huonosti toimivat vammaispalvelut voivat sen kyllä tehdä. Kaikkiin paikkoihin ei pyörätuolilla liikkuvan ole mahdollista päästä, eikä monia esiintymislavoja ja katsomoja ole vieläkään välttämättä suunniteltu kaikenlaisille ihmisille. Siksi Ruutkin on joutunut  välillä "kanakoppiin". Voihan olla, etteivät kaikki "terveet" ole vieläkään sisäistäneet ajatusta siitä, ettei vammaisuus tartu. Emme myöskään ole potilaita kuin lääkäreillemme, muistakaa se!

Norsu rullatuolissa on mainio kirja ja viihdyin sen parissa erinomaisesti. Suosittelen Ruutin elämään tutustumista lämpimästi kaikille niille, joille vammaisuus on joko tuttua tai vierasta. Se tarjoaa ajattelemisen aiheita ihan jokaiselle.  Itse nyökkäilin ja nauroin lukiessani usein.

P.S. Ajoitin tämän kirja-arvion julkaisemisen tarkoituksella juuri tähän päivään, sillä tänään vietetään maailman CP-päivää. Kiitos Tiina, että kirjoitit tämän kirjan. 

Kustantaja: Kustannus Aarni
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 118 s.




05 lokakuuta 2019

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 205 s.

Mielikuvituspoikaystävä kertoo kaiken, mitä olet aina halunnut tietää sinkkuelämästä sekä paljon sellaista, mitä et olisi välttämättä halunnut tietää. Henriikka Rönkkösen tarina etenee säädöstä toiseen ja sydänsurusta uuteen ihastumiseen. Matkalla tavataan nännikarvamies, steriili mies ja pienimunainen mies ja pohditaan sinkkuelämän peruskysymyksiä: Mitä iloa dildosta voi olla? Miksi flippaaminen on suomen kielen tärkein sana? Minkälaisia ovat seurustelevien neuvot sinkuille? Miksi ei koskaan saa stalkata?

Hervottoman ronski opus karistaa sinkkuelämästä glitterin ja muistuttaa, että jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla oma mielikuvituspoikaystävä.

Oma arvioni: No, tulipahan nyt sitten luettua tämäkin kirja, josta on puhuttu paljon ja pitkään. Kirjan ilmestymisestä onkin vierähtänyt jo peräti kolme vuotta. Pari kertaa nauroin, mutta siinä se. Hyvin tämä kirja on kuitenkin lukijansa löytänyt. Minua Rönkkösen ronskius lähinnä ärsytti. Kirjassa etsitään sekä itseä että poikaystävää - ja löydytään milloin kenenkin vierestä ja noloja tilanteita riittää. Olen viihtynyt aikoinaan kuitenkin huomattavasti paremmin Bridget Jonesin sinkkukohellusten parissa. 

04 lokakuuta 2019

Maaretta Tukiainen: Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän

Kustantaja: Tuuma-kustannus
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 143 s.

Tänään on hyvä päivä, juuri tänään. Ei huomenna tai ylihuomenna vaan tänään. Tänään on se päivä, jota olet odottanut.

Tärkeintä tänään on kirja, jossa elämää tarkastellaan kolmesta eri näkökulmasta: koko elämän, yksittäisen viikon sekä päivittäisen toiminnan tasolta. Kirja tuo esiin näiden kolmen näkökulman taustalla olevan ajattelumallin, minimalismin, jonka avulla omaa elämää on mahdollista jäsentää niin, että siihen tulee lisää selkeyttä, tuloksellisuutta ja merkitystä.

Koska suurimmalla osalla ihmisistä on liikaa kaikkea, minimalismin soveltaminen elämään auttaa lisäämään siihen selkeyttä ja rauhaa. Kun karsii pois sen, millä ei ole merkitystä, jää tilaa ja aikaa sille, millä on merkitystä.

Minimalismin perusajatuksen mukaan vähemmän on enemmän. Kirja valottaa minimalistisen ajattelun syntyhistoriaa sekä esittää kymmenkohtaisen toimintamallin, jonka avulla kuka tahansa voi soveltaa minimalismia omaan elämäänsä. Mallin vaiheisiin kuuluvat pienentäminen, vähentäminen, keskittäminen, ryhmitteleminen, järjestäminen, kontrastointi, nivominen, yhteyden luominen, etäännyttäminen ja luopuminen.

Oma arvioni: Maaretta Tukiainen vie lukijansa minimalistisen ajattelun lähteille ja esittelee kiinnostavan toimintamallin, jota soveltamalla on mahdollista saada enemmän vähemmällä. Kyseisessä mallissa elämää tarkastellaan kolmesta pisteestä. Tarkennuksen tasolla huomio on päivässä ja sen tuloksellisuudessa, lähikuvan tasolla puolestaan viikossa ja sen selkeydessä. Kun tarkastellaan kokonaiskuvaa, huomio on elämässä ja ennen kaikkea sen merkityksessä. Kun fokus on selvillä, on helpompi tehdä viisaita valintoja; sanoa oikeille sanoille kyllä ja toisille ei. Kuulostaa helpommalta kuin onkaan, mutta silti harjoittelemisen arvoiselta.

Tukiainen rohkaisee ottamaan ohjat omiin käsiin, sillä kukaan muu ei tiedä paremmin, mitä kukin meistä haluaa. Ei, vaikka usein meille niin uskotellaankin. Elämässä tärkeintä on merkitys eli se mikä meille itsellemme on tärkeää ja merkityksellistä. Sitä ei kukaan ulkopuolinen voi meille kertoa, vaan meidän tulee oivaltaa se ihan itse. 

"Elämä on läpikulkumatka ja maailma näytäntösali. Tullaan sisään, katsotaan ja lähdetään."

Näin toteaa Demokritos. Voi olla, että Tänään -työkalun avulla voisi oikeasti nähdä enemmän.  Tärkeintä tänään -kirja kehottaa kysymään suuria kysymyksiä. Niiden äärelle pysähtymistä voi suositella kiireen keskellä eläville, jotta he pääsisivät irti sitku-, mutku tai eiku -elämästä ja kulkisivat askel kerrallaan  kohti onnellista, itsensä näköistä nytku-elämää - elämää, jolla on merkitys. 
 


03 lokakuuta 2019

Kyösti Mäkimattila: Valoina toisillemme - Runoja

Julkaisija: Brand ID Oy
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 72 s. 

Tämän ajan henki
vetää sinua kauemmas
kaikesta kauniista,
pysähtyneistä,
valoisista hetkistä
kastanjapuun katveessa.

Kaikkihan Mäkimattilan Kyöstin tuntevat! Köpin, Kyästin, runopojan, sydänten laulajan, tähden-tähden, tangokuninkaan, ko on tarvittaes vai tankokuninkas. Vai tunteeko, jokaisenko puolen tuntee?

Valoina toisillemme - Kyöstin neljäs runokokoelma - pyytää lukijaltaan aikaa: hetkeä vain meille. 

Oma arvioni: Kyösti Mäkimattilan uusimmassa runokirjassa rakastaan, kärsitään ja unhoitetaan, aivan kuin vanhassa suomalaisessa iskelmässä. Runoissa soiva kieli on vivahteikasta ja klassisen kaunista. Kun Kyösti sanailee muun muassa saatil pääsemisest ja mukuloist, runoissa kuuluu lounaismurre. Se tuo riimeihin ripauksen lisää riemukkuutta. 

Kirjan teksteissä on vahvasti läsnä sekä vuodenkierto että ihmisen elämänkaari. Kokoelman keskeinen sanoma on mielestäni siinä, että elämä on ikään kuin jatkuvaa etsimistä, mutta välillä onneksi myös löytämistä. Elämä on kasvamista ja kehittymistä - ja lopulta aina myös luopumista. On ymmärrettävää, että pieni lapsi katselee maailmaa eri tavalla kuin elämän kolhuja kohdannut aikuinen. Mutta eihän meillä kenellekään ole oikeastaan muuta kuin juuri tämä hetki: 

"Siinä elon mysteeri,
sen sanaton, ajaton viesti:
elämäsi on se,
mitä elämäsi on nyt." 

Jos syksyn harmaus saa mielen haikeaksi, voi Kyöstin runoja lukien saada tunnelman hetkessä valoisaksi. Suosittelen. 
 

02 lokakuuta 2019

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 286 s.

Tuhoavan rakkauden tarina

Nuori, kunnianhimoinen ja elämännälkäinen viulisti lähtee Berliiniin rakentaakseen soittotekniikkansa uusiksi. Viulunsoiton lisäksi mullistuu koko elämä.

Hylättyään lapsuutensa ahtaan uskonnollisen piirin, klassisen musiikin ehdottomuuden ja poikaystävänsä, hän ahmii kokemuksia ja elämää. Sitten tapahtuu se, mitä ei koskaan pitänyt tapahtua: raskaus. Alkaa syöksykierre ihmissuhteeseen, joka vaikuttaa alkuun unelmalta, vie Berliinistä Beniniin, mutta vähitellen nakertaa itsekunnioituksen ja itsemääräämisoikeuden. Hyväily muuttuu väkivallaksi ja halu häpeäksi.

Seikkailunhaluinen, peloton mieli murtuu ja lopulta on helpointa hylätä itsensä.

Oma arvioni: Älä sano että rakastat on Raakel Lignellin (s.1966) omaelämäkerrallinen kirja nuoren naisen rohkeasta irtiotosta. Matkasta, jonka aikana unelma muuttuu parisuhdeväkivallan myötä painajaiseksi.  Kirja on koskettava kuvaus häpeästä ja syyllisyydestä - tunteista, jota väkivallan uhrien ei pitäisi koskaan tuntea, mutta joiden alle he ovat usein musertua. Jos ylipäätään edes jäävät eloon. 

Raakelin tarina on lopulta myös kertomus selviytymisestä. Uskon vahvasti siihen, että vaikeista kokemuksista kertominen joko puhumalla tai kirjoittamalla on hyvä tapa käsitellä niitä ja lopulta päästä niistä yli. Kipeistäkin asioista kertominen on voimaannuttavaa. Kirjaa voi suositella lämpimästi etenkin niille, jotka ovat kokeneet itse väkivaltaa lähisuhteissaan. On hyvä tietää, ettei ole ongelmansa kanssa yksin. Älä sano että rakastat rohkaisee lähtemään tuhoisasta suhteesta ennen kuin on liian myöhäistä. 

01 lokakuuta 2019

Anna Perho: Suorat sanat - Miten puhun asioista, joista mieluiten vaikenisin?

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 183 s.

Käytännön manuaali murjotuksen purkamiseen

Onko mielessäsi käymätön keskustelu? Pitäisi uskaltaa olla eri mieltä, sanoa suorat sanat? Antaa kriittistä palautetta tai vielä pahempaa vastaanottaa sitä? Pahoitella omaa käytöstä? Vaikeaa mutta ei mahdotonta.

Kirja opastaa miten ilma kotona ja työpaikoilla raikastuu, kun vaikeista asioista ei enää vaieta.

Anna Perho on toimittaja ja yritysvalmentaja, sekä yksi Suomen suosituimmista inspiraatiopuhujista. Hänen edelliset kirjansa Superarkea (2015) ja Antisäätäjä (2017) ovat muuttaneet jo tuhansien suomalaisten arkea parempaan suuntaan. 

Oma arvioni: Anna Perho pohtii uutuuskirjassaan, miksi meidän on niin vaikeaa puhua ongelmista ja usein vain toivomme niiden ratkeavan jotenkin itsestään. Me pelkäämme hankalia keskusteluja ja niihin liittyviä tunteita. Tämä käytännönläheinen ja selkeä manuaali opastaa meitä sanomaan suorat sanat silloin, kun niitä tarvitaan. Monelle on varmasti tuttua, että hankalissa vuorovaikutustilanteissa tuntee ikään kuin kutistuvansa, ja oma kelpaaminen askarruttaa. Pahimmillaan tämä johtaa itsemme ja omien tarpeidemme jatkuvaan vähättelyyn. Perho kuitenkin rohkaisee meitä kehittämään vuorovaikutustaitojamme. Tähän liittyen hän toteaa osuvasti näin:

"Ei kukaan ole ihmisihminen, kun pitäisi puhua jostain epämiellyttävästä, mutta fiksut opettelevat sellaisiksi. Antautuminen konfliktille ja vaikeille tunteille vie energiaa, mutta paljon vähemmän kuin niiden välttely."

Palautteen antaminen ja sen vastaanottaminen on taitolaji. On varsin todennäköistä, että vaikka sanansa asettelisi kuinka huolellisesti tahansa, ne tullaan tulkitsemaan syytöksiksi. Perhon mukaan tähän voisi auttaa ratkaisukeskeinen ajatus siitä, että jokaiseen ongelmaan sisältyy toive muutoksesta. Kirjan luettuani jäin miettimään, pitäisikö sittenkin luopua "hampurilaisten" tarjoilemisesta opiskelijoille. Ehkä kokeilen jatkossa myös jotakin muuta. Vaikka en voikaan olla varma, kuinka hyvin palaute lopulta menee perille. Toiset meistä omaavat kasvun asenteen ja toiset taas pitävät tiukasti kiinni muuttumattomuuden asenteesta. 

"Valittava asiakas on parhaimmillaan merkittäviä summia säästävä kehityskonsultti." 

Kunpa olisikin, mutta tunne on yleensä varsin kaukana siitä. Silloinkin, vaikka epäkohdista kertominen olisikin täysin asiallista ja oikeutettua. Vähätteleminen on tullut itselleni viime aikoina jälleen valitettavan tutuksi - ja vieläpä usealta taholta samaan aikaan.. Lisäksi myös erilaiset stereotypiat näyttävät "kukoistavan" sielläkin, missä niitä ei kuvittelisi olevan. Ole siinä sitten jämäkkä, kun puolustat omia oikeuksiasi, joita muut eivät edes näe. Olisi myös todella tärkeää oppia sanomaan entistä useammin ei. Miten tuon pienen sanan sanominen voikaan olla niin vaikeaa...

Haasteita siis riittää, mutta uskon, että tämän kirjan opeilla voin kehittyä entistä paremmaksi suorien sanojen sanojaksi - pienin askelin, mutta kuitenkin.  Kiitos Anna, että kirjoitit Suorat sanat.