 |
Kustantaja: Otava Julkaisuvuosi: 2020
Kuvittanut: Anja Reponen Sivumäärä: 111 s. |
50 inspiroivaa ja rohkaisevaa tarinaa erityisistä lapsista, joista tuli erityisiä aikuisia.
Mikä yhdistää Palefacea ja Deataa, prinsessa Viktoriaa ja Leo Messiä, Agatha Christietä ja Julia Robertsia? He kaikki ovat lapsena ja nuorena kohdanneet erityisiä vaikeuksia ja ennakkoluuloja. Niistä huolimatta tai juuri niiden ansiosta he ovat myös eläneet erityisen elämän.
Leijonatarinat tarjoavat inspiroivia esikuvia ja samastuttavia vertaistarinoita ihan jokaiselle lähtökohdista riippumatta. Erilaisuus voi olla myös supervoima. Tärkeintä on olla rohkeasti oma itsensä ja tavoitella unelmiaan.
Oma arvioni: Tässä se nyt on, kirja kaikille erityisille lapsille ja nuorille. Jo Sankaritarinoita tytöille -kirjaa lukiessani nimittäin ajattelin, kunpa vastaavanlainen kirja olisi joskus myös niille lapsille ja nuorille. joilla on diagnosoitu jokin erityispiirre. Itse synnynnäisen liikuntavamman kanssa eläneenä 1970-luvun lapsena koen, että tällaiselle teokselle olisi varmaan ollut kysyntää jo huomattavasti aiemminkin. Tosielämän "esikuvat" ovat ainakin minulta jääneet lapsena kirjallisuudesta puuttumaan ja luulenpa, etten ole suinkaan ainoa.
Kirjassa oleva henkilökuvien kirjo on moninainen, sillä mukana on sekä historiallisia merkkihenkilöitä että tämän päivän menestyjiä monilta aloilta niin Suomesta kuin maailmalta. Myös teoksessa läsnä oleva erityisyyksien skaala on laaja ADHD:sta änkytykseen ja liikuntavammasta lukivaikeuteen. Vaikka tiesinkin monien henkilöiden erityisyydestä jo ennestään, oli joukossa muutama yllätysnimi minullekin. Tämä lienee ainakin osittain osoitus siitä, ettei erityisyydestä ole aina puhuttu avoimesti, onhan esimerkiksi lukivaikeutta pidetty aiemmin virheellisesti oppilaan laiskuuden tai tyhmyyden merkkinä, vaikka kyse on ihan jostakin muusta. Ja osa saa oman diagnoosinsa vasta aikuisena.
Onneksi tänään monet erityisyyden muodot tunnetaan kuitenkin jo huomattavasti paremmin kuin ennen. Silti paine mahtua "normaali-ihmisen muottiin" on edelleen usein kova, ja varsinkin koulumaailmassa pienikin erilaisuus voi altistaa kiusaamiselle ja itsetunto-ongelmille. Tähän liittyen entinen huippu-uimari Hanna-Maria Seppälä kysyykin tärkeän kysymyksen ja antaa samalla hyvän neuvon:
”Kuka määrittelee mikä tai kuka on normaali? Eikös me kaikki olla uniikkeja yksilöitä omine vivahteinemme? Löydä omat vahvuutesi, asiat joista nautit ja joissa olet hyvä, ja vie elämääsi eteenpäin niiden kautta.”
Ja mitä normaaliin tulee, näyttelijä Whoopi Goldbergin lausahdus on minusta kerrassaan loistava:
”Normaali ei tarkoita mitään muuta kuin pesukoneen pesuohjelmaa.”
Kirjan monissa tarinoissa toistuu sama viesti: normaalin esittäminen ei kannata. On parempi olla rohkeasti juuri sellainen kuin oikeasti on, vaikka se ei aina helppoa varmasti olekaan, koska ennakkoluuloja riittää. Totuus on, että tukea tarvitsee jokainen lapsi ja nuori riippumatta siitä, onko hänen persoonansa osana jokin erityispiirre tai ei. Yhteistä näille elämässään pärjänneille erityislapsille on kirjan tarinoiden perusteella ollut se, että he eivät ole antaneet rajoitteidensa tai toisten ihmisten mielipiteiden kaventaa ajatteluaan ja itseään. He ovat löytäneet ns. omat juttunsa ja uskoneet unelmiinsa. Tämän voimakirjan tarinoilla halutaankin "tartuttaa" tuota rohkeutta niin erityisiin lapsiin, nuoriin kuin heidän läheisiinsäkin. Erityisyyden ei siis todellakaan tarvitse olla este onnellisuudelle ja hyvälle elämälle. Se voi olla jopa yksilön supervoima, jos se sellaisena halutaan ja osataan nähdä.
Yhteiskunta tarvitsee erilaisia ihmisiä, ja erilaisuutta tulee arvostaa, mutta todellisuus on yhä kuitenkin valitettavan usein kaukana tästä kauniista ajatuksesta. Kirjan kirjoittaja toimittaja, tietokirjailija ja erityislapsen äiti, Mia Malmi, haluaakin muistuttaa siitä, että ihan jokainen ihminen on erityinen. Ja jokainen ihminen voi muuttaa maailmaa – pala kerrallaan.
Teoksen inspiroivat tarinat voisivat mielestäni toimia kouluissa erinomaisena materiaalina käsiteltäessä muun muassa erilaisuuden kohtaamista, suvaitsevaisuuden tärkeyttä ja kiusaamisen järjettömyyttä.
P.S. Yhdessä tarinassa käytetty "kääpiökasvuisuus" -termi kiinnitti ikävästi huomioni. Korrektimpaa olisi puhua lyhytkasvuisuudesta.
