Antti Ervasti & Matti Pikkujämsä; Tunti tunnilta tuntien – 100 havaintoa työelämästä

 

Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 221 numeroimatonta sivua


Tämä kirja on tekijöidensä näköinen luomus alati ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta, työn ja vapaa-ajan tasapainosta. Se on kuin väkevä karhunhalaus, jolla suuri sanoma: On normaalia kohdata vastoinkäymisiä ja ongelmia, ja olemme tärkeitä sellaisena kuin olemme, karvoinemme kaikkinemme. 

Miten paljon tunteita yhteen päivään mahtuukaan! Tunti tunnilta tuntien on osuvasti kuvitettu ja sanoitettu työyhteisökirja kansainvälisen suosion saavuttaneen CupOfTherapy-ilmiön tekijöiltä.

Oma arvioni: Kirjan sympaattiset Matti Pikkujämsän luomat eläinhahmot avaavat meille hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta tärkeitä teemoja ja auttavat kohtaamaan arkisia haasteita, joita elämä väistämättä eteemme välillä tuo – olemme usein kiireisiä ja stressaantuneita. 

Lempeästi opastaen tämä voimaannuttava kirja kehottaa meitä olemaan armollisempia itsellemme ja empaattisia toinen toisillemme. Kukaan ei ole täydellinen, ja parhaansa tekeminen riittää. Kirjassa muistutetaan siitä, että vahvinkin voi väsyä, ja jokainen työ kuormittaa ja vaatii siksi myös palautumista. Välillä väsyttää ja mieli on maassa - sekin on ihan ok. Mutta parhaimmillaan meidän on hyvä olla sekä yksin että yhdessä.


”Hyvä vuorovaikutus on kaksisuuntainen tie.”


Kirjassa tuodaan mielestäni hienosti esille hyvän työilmapiirin ja yleisemminkin toimivan vuorovaikutuksen tärkeyttä. Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja oikeus vaikuttaa asioihin, mutta asioiden sanominen ääneen ei ole aina helppoa.  On tärkeää osata kuunnella sekä itseään että muita. 


”Noudata sisäistä ääntäsi ja uskalla kohdata pelkosi ja epävarmuutesi, niin löydät voimavaroja ja kasvat ihmisenä.”


Jokainen meistä seilaa elämän merellä omalla tavallaan ja kohtaa myös vastoinkäymiset yksilöllisesti, mutta on lohdullista tietää, että ongelmanratkaisukykymme, joustavuutemme ja optimismimme voi kehittyä läpi elämän. 

 

”Onnellisuus on kokonaisuuden näkemistä positiivisuutta painottaen. Tunteet ovat kuin aallokko, niille on luonnollista vaihtelevuus. Huterallakin paatilla voi päästä perille asti, ja taitava purjehtija on optimisti.”


Tunti tunnilta tuntien -kirjan   osuvia oivalluksia lukiessa ja puhuttelevia piirroksia katsoessa on helppo ymmärtää CupOfTherapy -ilmiön suosio eri puolilla maailmaa. Jos aamusi tuntuu ankealta, kaipaat päivääsi piristystä tai iltaasi rauhoittavan hetken, tartu tähän kirjaan.

 


Tiitu Takalo: Memento mori

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 228 s. 

Sinulla on aivoverenvuoto.
           
                     Kuulostaa vakavalta

                                                    Se on vakavaa.


Joulukuisena yönä Tiitu Takalo havahtuu äkilliseen, lamauttavaan päänsärkyyn. Ensiapupäivystyksessä selviää, että kyse on sairaudesta, joka vaatii pikaisen leikkauksen. 

Memento Mori on Takalon omiin kokemuksiin perustuva tarina siitä, kuinka ihmisen elämä mullistuu odottamatta yhdessä yössä. Se on kertomus sairastumisesta, toipumisesta ja siitä, mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä.

Tiitu Takalo (s. 1976) on Sarjakuva-Finlandialla ja Puupäähatulla palkittu tamperelainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja.

Oma arvio: Memento mori eli muista kuolevaisuutesi, kuinka osuva nimi tälle koskettavalle omaelämäkerralliselle sarjakuvateokselle. Se kuvaa vaikuttavasti niin sairastumista, hoidon kohteena olemista kuin toipumistakin. Teos osoittaa hienosti sen, kuinka vakavasta ja usein kuolemaan johtavasta sairaudesta toipuminen saa yksilön pohtimaan laajemminkin itseään ja elämäänsä sekä erityisesti tekemiään valintoja. Elämä jakautuu aikaan ennen ja jälkeen sairastumisen. 

Tämän upean nelivärisen tunteita täynnä olevan sarjakuvateoksen keskeinen sanoma tiivistyy mielestäni ajatukseen siitä, että fyysinen sairaus voi vaikuttaa ihmisen elämään kokonaisvaltaisemmin kuin useinkaan osataan edes ajatella. Tämä seikka on tärkeä huomioida myös kuntoutuksessa - mielialalääkepurkki ei ole aivoverenvuodosta toipuvalle useinkaan se paras apu. 

Suosittelen Tiitu Takalon tuoretta Memento mori -teosta lämpimästi kaikille sarjakuvista ja edellä mainituista aiheista kiinnostuneille. Kokemuksellisen tiedon välittäminen on tärkeää myös vertaistuen tarjoamisen näkökulmasta. 



Linda Huhtinen (toim.): Toisinajattelija – Näin lausui Leskinen

 

Kustantaja: Docendo
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 336 s.

Tiedän kyllä, että Jeesus sovittaa synnit. 
Mutta mielelläni ajattelisin, että Jumala on ne säveltänyt.

Juice Leskinen oli yhtä kielen kanssa: lyriikan, käännöstöiden sekä lukuisten tekstien lisäksi hänet muistetaan poikkeuksellisen nopeasta ja viiltävän terävästä reagointikyvystään. Valtakunnan väittelijä ei säästellyt ajatuksissaan ja mielipiteissään. Leskisen letkautuksista ja kommenteista muodostui vuosien aikana yksi taiteilijan tutuimmista tavaramerkeistä. 

Linda Huhtinen on koonnut laajan ja harvinaislaatuisen kokoelman sanataiteilijan lennokkaimpia oivalluksia sekä ennen julkaisemattomia kertomuksia. Leskinen sanailee paitsi oman elämänsä myös musiikillisen uransa merkittävimmät käänteet. Myös vuosikymmenten mittaan syntyneet levyt ja laulut käydään perusteellisesti läpi. Tarinoissa uhkuu ajan henki, yhteiskunnasta uskontoon ja ihmisestä toiseen ihmiseen.

Oma arvioni: Kirja on kiinnostavan monimuotoinen läpileikkaus paitsi Juice Leskisen kieleen niin myös miehen mieleen. 

 

"On helppoa olla samaa mieltä, on helppoa olla mieletön. Vaan enemmän löytää, kun poikkeaa tieltä, ja oikaisee läpi metsikön."


Juice (1950 - 2006) kulkikin rohkeasti omia polkujaan ja lausui ajatuksensa  suoraan ja tarkasti oikeastaan mistä ja kenestä tahansa  Osansa saivat  niin isänmaa, politiikka, uskonto kuin äidinkielikin ja muusikot siinä missä poliitikotkin. Monet Juicen lauluteksteistä ovat mielestäni kerrassaan nerokkaita. Niistä näkyy se, että Leskinen luki paljon jo pienestä pitäen ja viihtyi erinomaisesti kotimaisen kirjallisuuden parissa saaden vaikutteita omiin tuotoksiinsa muun muassa Lauri Viidalta ja Veikko Huoviselta. Mutta silti Leskinen kirjoitti juuri niin kuin vain hän osasi. Juice oli sanataiteilijana omaa luokkaansa. 

Oli kiinnostavaa lukea levyjen ja laulujen taustoista. Olen toki laulanut ja soittanut monia Juicen kappaleita, mutta kirjan sivuilta löytyi monia sellaisiakin riimejä, joita en muista tai tunne lainkaan. Taidanpa siis laatia Juice-soittolistan ja tutustua myös itselleni vieraimpiin kappaleisiin. Kirjasta löytyi myös ainakin yksi kokeilemisen arvoinen resepti...

 

 

 






John J. Murphy: Ratkaisukeskeinen oppilashuoltotyö

 

Kustantaja: Lyhytterapiainstituutti
Julkaisuvuosi: 2016
Englanninkielinen alkuteos: Solution-Focused Counselling in Schools (2015)
Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings
Sivumäärä: 345 s.

Psykologian professori John Murphy on kirjoittanut tämän käsikirjan sinulle, joka työskentelet oppilashuollossa tai autat muusta syystä lapsia tai nuoria, joilla on ongelmia. Kirjassaan Murphy esittelee ratkaisukeskeiselle lähestymistavalle perustuvan työmenetelmän, jonka avulla saat luotua kontaktin lapsiasiakkaisiin ja herätät heissä innon omien ongelmiensa ratkaisemiseen.

Kirja sisältää runsaasti esimerkkejä todellisista keskusteluista lasten kanssa. Se tarjoaa myös seikkaperäiset ohjeet siitä, miten motivoitumattomien lasten ja hankalien vanhempien kanssa päästään tulokselliseen yhteistyöhön.


Oma arvioni: Tämä kirja valottaa monipuolisesti ja konkreettisesti, kuinka sekä oppilashuoltotyössä että muussa koulutyöskentelyssä voidaan soveltaa ratkaisukeskeisiä menetelmiä. Ratkaisukeskeinen työskentely ei ole sarja tekniikoita, joita sovelletaan mekaanisesti ongelmiin. Kysymys on itse asiassa uudesta ja erilaisesta tavasta suhtautua ihmisiin, ongelmiin ja ratkaisuihin. Teoksessa kuvataan monenlaisia tapausesimerkkejä, joista löytyy lukuisia konkreettisia ideoita, miten ongelmia voidaan lähestyä ratkaisukeskeisesti eli pieni askel kerrallaan.  Keskeistä tässä on, että ongelmat muotoillaan siten, että ne ovat ratkaistavissa ja toiminnan tavoitteet määritellään niin, että ne ovat tarkoituksenmukaisia. 

Kirjan keskeisin sanoma on siinä, että  jos jokin keino ei toimi, kannattaa kokeilla jotain muuta. Joskus asiakas itse voi tietää paremmin, mikä häntä auttaa, joten häntä kannattaa kuunnella. Auttajan tulee siis olla nöyrä, kiinnostunut ja oppimishaluinen. Ratkaisukeskeisen työskentelyn ytimessä onkin ajatus siitä, että asiakkaalla on oikeus osallistua asioiden hoitoon kaikilta osin. Toisena keskeisenä periaatteena on asiakkaan yksilöllisten voimavarojen tunnistaminen ja niiden tukeminen. Diagnooseihin ja ongelmiin keskittyminen ei sen sijaan tue tätä ajatusta. Kun keskitytään vahvuuksiin ja painotetaan asiakkaan oman panoksen merkitystä, muutos on mahdollista. Kirjassa esitellään muun muassa mielenkiintoiset poikkeuksille rakentamisen ja voimavaroille rakentamisen prosessit, joihin kannattaa tutustua, jos oppilaiden voimaannuttaminen kiinnostaa. 

Teos antaa käytännönläheisiä vinkkejä myös siihen, mitä voi tehdä, jos asiat eivät etenekään toivotulla tavalla, ja kuinka esimerkiksi lopettaa työskentely hallitusti, kun sen aika on.  Suosittelen tämän kirjan lukemista etenkin kaikille oppilashuollossa työskenteleville. Lukukohtaiset sisältökuvaukset ja yhteenvedot toistivat asioita jo hieman liikaakin, mutta toisaalta oppikirjassa tällainen ratkaisu on ihan ymmärrettäväkin. Joka tapauksessa kirja tarjoaa paljon hyödyllisiä ideoita ja pohdinnan arvoisia asioita kaikille, jotka auttavat työkseen lapsia ja nuoria.


Herman Koch: Suomen päivät

 

Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2020
Hollanninkielinen alkuteos: Finse dagen (2020)
Suomentanut: Antero Helasvuo
Sivumäärä: 328 s.

Kochin tarkka psykologinen katse kohdistuu tällä kertaa häneen itseensä.

19-vuotias Herman Koch päättää lähteä mahdollisimman kauas kotoaan Amsterdamista ja valitsee määränpääkseen kaukaisen Pohjois-Karjalan. Kochin äiti on hiljattain kuollut, ja poika haluaa paeta isäänsä ja tämän uutta naisystävää, mennyttä ja tulevaisuuttakin. 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Herman on taas Suomessa ja törmää sattumalta runokokoelmaan, jossa kuvaillaan täsmällisesti hänen päiviään Pohjois-Karjalassa. Hän päättää ottaa menneisyytensä lähempään tarkasteluun, tutkii muistojaan ja pohtii, miten kertoa kaikesta tosiasioita vääristelemättä. 

Suomen päivät on syvältä viiltävä romaani surusta, kasvamisesta ja siitä, mistä on helpottavaa puhua - ja myös siitä, mistä olisi helpompaa vaieta. 

Oma arvioni: Päädyin lukemaan tämän Herman Kochin (s. 1953) uutuusromaanin pelkästään kirjan nimen perusteella, ja myönnän yllättyneeni aika tavalla, kun kyseessä ei ollutkaan trilleri, vaan oikeastaan omaelämäkerrallinen muisteluteos. Toisin kuin Kochin teoksissa yleensä, tällä kertaa  kirjan henkilöt olivat itse asiassa kaikessa inhimillisyydessään varsin miellyttäviä oikeastaan vain yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Elämäänsä suuntaa ja merkitystä etsineen nuoren miehen "pakomatka" suomalaiselle maaseudulle alkoi talvella vuonna 1973 ja myöhemmin liikuttiin muun muassa Turun kirjamessuilla vuonna 2018. - kiinnostavissa ympäristöissä siis. 

Minua ärsyttää joskus eri aikakausien välillä "hyppiminen", mutta tässä kirjassa se on toteutettu varsin onnistuneesti. Romaani piti hyvin otteessaan, ja kipeitäkin asioita päähenkilön elämästä esiin tuonut tarina herätti miettimään, mitä ihminen lopulta elämästään muistaa ja mitkä asiat ovat puolestaan kenties vaipuneet syystä tai toisesta unohduksiin. 



Kirja-arvio: Lena Helgesson: CP-barnet. Kampen - Sorgen - Glädjen

 

Kustantaja: Libris
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 194 s.

Jonaksella on CP-vamma. Tässä kirjassa hänen äitinsä Lena Helgesson kertoo avoimesti ja rehellisesti siitä matkasta, jonka hän on kulkenut hyväksyäkseen lapsensa vammaisuuden. Kirjassa tätä prosessia kuvataan taisteluksi pahinta vihollista vastaan. Tilanne pelottaa, huolestuttaa, surettaa ja herättää  myös katkeruutta. Keskoskaapissa elämänsä aloittaneen pojan tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuutta ja kysymyksiä, jotka askarruttavat vanhempia:  Oppiiko Jonas kävelemään ja puhumaan, miten koulunkäynti sujuu ja löytääkö poika itselleen ystäviä, jotka näkisivät iloisen ja fiksun pojan eikä hänen vammaansa ja apuvälineitään? CP-vammaan liittyvät ennakkoluulot piinaavat niin äitiä kuin kuin useita muitakin ihmisiä.  

Tämä elämänmakuinen kirja on myös vahva kuvaus siitä rakkaudesta, joka saa äidin tekemään kaikkensa lastensa eteen. Arki on välillä rankkaa ja huolet uuvuttavat, mutta elämässä on toki paljon iloa ja onneakin. Kirja on mielestäni samaan aikaan sekä pojan että hänen äitinsä kasvu- ja selviytymistarina. Sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä on noin kahdenkymmenen vuoden aikana kysytty melkoisesti molemmilta.

Tätä kirjaa lukiessani mietin paljon niitä tunteita, joita äidilläni on ollut ennenaikaiseen syntymääni ja kaksi vuotta myöhemmin saamaani CP-vammadiagnoosiin liittyen. Lienee todennäköistä, että etenkin ensitiedon ja vertaistuen osalta tilanne on ollut varsin samanlainen kuin tässä kirjassa, sillä Jonas on syntynyt vain neljä vuotta myöhemmin kuin minä. Pyörätuolin ottaminen osaksi kodin arkea ei meilläkään sujunut aikanaan täysin kivuttomasti. 

Monia omasta lapsuudestakin tuttuja asioita tuli odotetusti vastaan pitkin kirjaa. Jonaksen tavoin minuakin on kuntoutettu pienestä pitäen, tutkittu ja hutkittu, akillesjänteet pidennetty ja koulukypsyys testattu. Vaikka pelot ja surut ovat kirjassa vahvasti läsnä varsinkin alussa, teos on mielestäni kuitenkin perussävyltään varovaisen optimistinen, joten lukukokemus ei ollut ainakaan minulle raskas, vaikka teksti tulikin välillä vahvasti iholle. 

Voin suositella kirjaa kaikille CP-vamman omaavien lasten vanhemmille siinä vaiheessa, kun he ovat ainakin jossain määrin sinut lapsensa vammaisuuden kanssa. Jonaksen tarina osoittaa minusta hienosti sen, ettei toivoaan kannata koskaan menettää, sillä kukaan ei voi etukäteen tietää, mitä mahdollisuuksia elämällä on tarjottavana, eikä liioin sitäkään, mikä itse kullekin on kenties mahdotonta.  

Pablo Neruda: Andien mainingit

 

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2005, 9. painos
(1. suomenkielinen painos ilmestyi 1972)
Suomentanut: Pentti Saaritsa
Sivumäärä: 176 s.

"Minä pidän kirjoista, runoilijan työn tuuheista aineksista, kirjallisuuden metsästä, minä pidän kaikesta, jopa kirjojen kansista, mutta en koulukuntien etiketeistä. Haluan kirjat ilman koulukuntia ja etikettejä, kuten elämänkin."

Rakastettu chileläinen runoilija Pablo Neruda syntyi 1904 ja kuoli vuonna 1973 vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Chilen oikeistokaappaus oli surmannut hänen läheisen ystävänsä presidentti Salvador Allenden. Niin runoissaan kuin muussakin toiminnassaan Neruda puolusti kiihkeästi vapautta, rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. 

Neruda halusi kirjoittaa epäpuhdasta runoutta, sillä "joka pakenee huonoa makua, lipeää liukkaalla jäällä". Hän halusi kirjoittaa runoutta, jota kaikki voivat ymmärtää ja joka sisällyttää piiriinsä kaiken. Rakkaus, intohimo, yksinäisyys ja karut kuvaukset valtamerestä ja vuoristosta ovat Nerudan runouden keskeisiä aiheita, mutta hän ei karttanut myöskään arkisia aiheita: Neruda kirjoitti muun muassa oodin halkojen tuoksulle. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971.

Andien mainingit sisältää suomennosvalikoiman Pablo Nerudan runoja vuosilta 1921–1937 kokoelman Canto general (1950) ja runoja vuosilta 1954–1969. 

Oma arvioni: Andien mainingit on monipuolinen kokonaisuus, joka esittelee lukijalle niin luontoa rakastavan runoilijan kuin tarkkanäköisen yhteiskuntakriitikon. Monet kuuluisat henkilöt ja arkiset asiat ovat saaneet omat oodinsa. Runoissaan Neruda puhuttelee sekä runojensa kohteita että lukijoitaan. Hän puhuu vahvasti ja tunteita säästelemättä ihmisyyden puolesta ja kolonialismia ja ihmisten sortoa vastaan. Tämä käy mielestäni hyvin ilmi myös seuraavasta katkelmasta: 


”Ja on niin paljon muutakin, maan pinta
joka yhdistää meitä tällä halutulla pallolla,
kaikki se saa minut toistamaan
että me purjehdimme samassa aluksessa:
pöyhkeys voi upottaa sen:
lastatkaamme se leivällä ja omenilla,
lastatkaamme se mustilla ja valkoisilla,
lastatkaamme se ymmärryksellä ja toivolla.”


Neruda kirjoitti aiheista, jotka ovat ajankohtaisia vielä tänä päivänäkin, joten runojen ystäville tämä kokoelma antaa yhä paljon ajateltavaa. Pablo Neruda halusi opettaa meille jotakin, ja niin hän on runoillaan varmasti tehnytkin. 


 

László Krasznahorkai: Saatanatango

 

Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2019
Unkarinkielinen alkuteos: Satantango (1985)
Suomentanut: Minnamari Pitkänen
Sivumäärä: 305 s. 


Saatanatango sijoittuu jatkuvan sateen ja tuulen piinaamalle syrjäseudulle, jossa lakkautetun tilan entiset asukkaat odottavat pelastustaan. Epätoivon lamauttamat ihmiset väijyvät toisiaan verhojen raoista ja keplottelevat osuutta naapurin palkkapussista. Kaikki ympärillä lahoaa käsiin. 

Lopulta odotus palkitaan. Jo kerran kuolleeksi luultu vapahtaja saapuukin johdattaakseen ihmiset murenevasta ansasta kohti valoisampia aikoja, tietysti pientä korvausta vastaan. Romaanin henkilöhahmot sahaavat metafyysisen ymmärryksen ja äärimmäisen välinpitämättömyyden välillä. He ovat kaiken aikaa jonkin ratkaisevan havainnon äärellä, mutta jäävät odottamaan, sillä on täytynyt tapahtua jokin virhe: eivät asiat niin huonosti voi olla.

Tarinat ja kerronnan tasot lomittuvat ja keskeytyvät. Jokaisella on pakottava kiire saada sanottavansa ulos ja jokainen toivoo tulevansa ymmärretyksi täysin ja ehdoitta. Lopputuloksena on vuodatus, jossa näkökulmat vaihtuvat pienenpienistä kosmisiin suuruuksiin.

Oma arvioni: Olipa melkoisen erilainen lukukokemus pitkästä aikaa. Saatanatango oli minusta oudolla tavalla samaan aikaan sekä luokseen kutsuva että luotaan työntävä romaani. Kun ihmiset ovat  eksyksissä ja vankeina omassa kolkassaan eikä toiveille tai unelmille ole tilaa, tunnelma on todella synkkä - suorastaan apokalyptinen. Maailma ja kollektiivisen viljelyyn uskoneiden järjestelmän alakerroksissa ajelehtivien  ihmisten elämät ovat pahasti nyrjähtäneitä. Ei olla matkalla minnekään, eikä aikakaan kulje, mutta rappion tango vain jatkuu.

Kiinnostuin tästä kirjasta kirjailija Riikka Pelon ja suomentaja Minnamari Pitkäsen keskusteltua siitä tämän syksyn Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Vaikka en unkaria osaakaan, Pitkänen on varmasti tehnyt hienoa työtä László Krasznahorkain pitkiä virkkeitä vilisevän tekstin kanssa. En oikein tahtonut saada tarinasta otetta, mutta teoksen kielellinen ilmaisu sen sijaan viehätti. Krasznahorkaita on tituleerattu Unkarin Kafkaksi, eikä ihan syyttä, joten jos pidät Kafkan tuotannosta, saatat pitää myös Saatanatangosta.

Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.): Päiväkirjojen jäljillä - Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen

 

Kustantaja: Vastapaino
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 351 s.


Millaista tietoja satojen vuosien takaiset päiväkirjat voivat välittää menneisyydestä?

Päiväkirjat ovat vuosisatojen ajan olleet ihmisille almanakkoja, muistikirjoja, kalentereita, sairauskertomuksia, kasvattamisen välineitä, kirjoittamisen taidon ja uskonelämän harjoitteita, intiimejä uskottuja, historiallisten tapahtumien todistajia. Tutkijalle ne tarjoavat ainutlaatuisen kurkistusaukon inhimilliseen, elettyyn elämään. 

Kirjassa nousee esiin päiväkirjakirjoittamisen pitkä historia ja sen eri roolit, muodot ja konventiot niin yhteisöissä kuin yksittäisen ihmisen elämässä. Historiallinen päiväkirjatutkimus kytketään kansainväliseen elämänkerronnan tutkimuksen kenttään. Tarkastelu kohdistuu keskeisiin metodologisiin, käsitteellisiin ja eettisiin kysymyksiin.

Tämä kirja on tarkoitettu juuri sinulle, joka opiskelet, tutkit tai pohdit, mitä päiväkirjat voivat eletystä ja historiasta kertoa. Yhtä lailla se on tarkoitettu sinulle, joka itse kirjoitat päiväkirjaa, harkitset päiväkirjan aloittamista tai luet vanhoja päiväkirjojasi.

Kirjan kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita, joiden hartaana toiveena on, että kukaan ei tuhoaisi päiväkirjaansa. 

Oma arvioni: Eipä tämän kiinnostavan ja monipuolisen kirjan takakansitekstiin ole juuri lisättävää. Tämän teoksen lukeminen oli kiehtova matka menneeseen. Nyt harmittaa vain todella kovasti, että tuhosin aikanaan hetken mielijohteesta kaikki lapsena ja nuorena kirjoittamani päiväkirjat. Kuinka kiinnostavaa niihin olisikaan tutustua nyt vuosikausia vanhempana ja monta kokemusta rikkaampana. Luulenpa kuitenkin, että osin myös tämän kirjan innoittamana, tulen vielä joskus kirjoittamaan päiväkirjaa. Sen aloittaminen voikin itse asiassa olla lähempänä kuin luulenkaan... 

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

 

Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2019
Norjankielinen alkuteos: Arv og miljø
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivumäärä: 379 s.


Perintöriita avaa syvät haavat

Kukaan teistä ei ole missään vaiheessa kysynyt minulta tarinaani, ja se on ollut ja on edelleen minulle suuri suru, kirjoittaa vanhin tytär Bergljot sähköpostitse siskoilleen keskellä kiivasta riitaa kahdesta perintömökistä meren rannalla. 

Kirjan kertoja, vanhin tytär, on katkaissut välinsä lapsuuden perheeseen. Hän on käynyt terapiassa, psykoanalyysissä. Hänelle on valjennut, mitä lapsena tapahtui. Hän ei odota perintöä, mutta kun veli kimmastuu epäoikeudenmukaisesta ennakkoperinnöstä, Bergljot ajautuu mukaan perhettä repivän kiistaan. 

Vähitellen lukijan eteen avautuvassa perhedraamassa käsitellään syvällisellä herkkyydellä syyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, kertomisen ja kuulluksi tulemisen tarvetta sekä sitä, mistä olemme valmiita luopumaan pitääksemme kulissit pystyssä.

Oma arvioni: 

Tämä Vigdis Hjorthin (s. 1959) autofiktiivinen romaani on sekä kiitelty että kiistelty. Sen pohjalta Norjassa on käyty kiivasta keskustelua kaunokirjallisuuden roolista totuuden kertomisen välineenä. Hjorth oli vieraana tämän vuoden Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla, jossa keskusteltiin myös edellä mainitusta teemasta. Keskustelu löytyy täältä


”Joskus on liian myöhäistä. Joskus on mahdotonta korjata, joskus korjaaminen ei auta.”


Vaikka Perintötekijät-romaanin keskiössä on perintöriita, kysymys on lopulta paljon isommista asioista kuin kesämökeistä. Taustalta paljastuu traumaattisia lapsuudenkokemuksia, jotka eivät jätä riipaisevan tarinan minäkertojaa rauhaan. Alkoholi ja psykoterapia eivät riitä hänen haavojensa laastareiksi. Romaanissa kuvataan suorastaan raivokkaasti, kuinka tuhoisaa voi olla, jos perheessä kukaan ei ota traumaattisia kokemuksia todesta. Eihän sellaista ole voinut tapahtua...

Ihmisen toipumisen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta on  kuitenkin erittäin tärkeää, että jokaisen yksilön tarina tulisi kuulluksi ja hänen tuskansa ja kipunsa ymmärrettäisiin. Häpeä ei saisi koskaan estää puhumasta eikä syyllisyys tunnustamasta. Vaikeiden asioiden kieltäminen ei pyyhi niitä pois, eikä salailu auta ketään.  


”Jos en hyväilisi arpeani, jos jättäisin kaiken taakseni, astuisin ulos typerästä uhriroolistani, eikö se olisikin helpotus. Kyllä. Sillä vain ei ollut mitään tekemistä sovinnon kanssa. Siihen en uskonut.”


Jos traumatisoituneen henkilön mielenmaisemaan astuminen kiinnostaa, kannattaa tarttua tähän kirjaan. Tarina ei ole kaunis, mutta mielestäni kaikessa raadollisuudessaan varsin puhutteleva ja  ehdottomasti sekä kertomisen että lukemisen arvoinen. 







Andreas Schlieper & Heike Reinecke: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

 

Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2020
Saksankielinen alkuteos: Legendäre Katzen und ihre Menschen (2019)
Suomentanut: Heli Naski
Sivumäärä: 223 s.

Viihdyttävä tietokirja kissoista ja heidän tunnetuista palvelijoistaan

Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä pitää sisällään tarinoita ja anekdootteja kuuluisien karvapalleroiden ja heidän kaksijalkaisten purkinavaajiensa elämästä.

Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä sisältää kolmekymmentä viihdyttävää tarinaa kissoista ja heidän kuuluisista isännistään ja emännistään, jotka ovat menestyneet erilaisilla luovuuden aloilla. Ihmiskuuluisuuksista mukana kirjassa ovat mm. Haruki Murakami, Frida Kahlo, Freddie Mercury, Winston Churchill, Charles Bukowski, Gustav Klimt, Isaac Newton, T. S. Eliot, Patricia Highsmith ja Doris Lessing.

Oma arvioni: Tähän tietokirjaan on kerätty mielenkiintoisia tarinoita ja anekdootteja kuuluisien kissojen ja  heidän kaksijalkaisten purkinavaajiensa elämästä. Jos haluat tietää, mitä erikoista oli Ernest Hemingwayn (1899 - 1961) kissoissa, kenen mielestä kissa oli kaunis paholainen, kuka kuuluisa taiteilija koki olevansa kuin kissa, koska mikään ei tapa häntä kovin äkkiä, tai kuka Nobel-palkittu kirjailija totesi: " Kissa on suunnaton rikkaus." 

Mielestäni todella kiinnostava yksityiskohta teoksessa oli se, että tunnettujen kissojen palvelijoiden joukossa oli huomattava määrä nobelisteja - silkkaa sattumaako, vaiko sittenkin jotain ihan muuta, sitä voi tarinoita lukiessaan itse kukin miettiä.  Vaikka olenkin ennen kaikkea koiraihminen, enkä ole koskaan elänyt kissan kanssa, jotakin kiehtovaa näissä omanarvontuntoisissa, notkeissa ja ovelissakin eläimissä kuitenkin on, ja tämä huumorilla höystetty tietokirja osaltaan lisäsi mielenkiintoani kissoja kohtaan. Hemingway korotti kissan toisinaan jopa ihmisen yläpuolelle, koska kissa on emotionaalisesti täysin rehellinen. Niin on omien kokemusteni mukaan koirakin.  

Tämän kirjan parissa jokainen kissaihminen viihtyy varmasti vallan mainiosti. Teos sopii hyvin heille  vaikkapa lahjaksi, mutta enpä usko tämän olevan tylsää luettavaa muillekaan kulttuurista kiinnostuneille eläinten ystäville. 


     


Pirjo Suvilehto: Oi ihana satu – Lasten ja nuorten kirjallisuusterapia

 

Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 269 s.

Hyvinvointia kirjoista!

Oi ihana satu. Lasten ja nuorten kirjallisuusterapia avaa näkymiä kirjallisuusterapian maailmaan. Kirjallisuusterapia on vähemmän tunnettu terapian muoto, joka sopii jokaisen arkeen: runo päivässä tekee hyvää, ja kirja kuukaudessa ylläpitää hyvinvointia. 

Teoksessa kurkistetaan kirjallisuusterapian historiaan, sen eri suuntauksiin ja menetelmän prosesseihin. Kirjallisuusterapian ympäristöinä voivat toimia niin koti, päiväkoti, koulu, sairaalat kuin terapiaryhmätkin. 

Kirjan avulla vanhemmat, opettajat ja kasvattajat saavat käsityksen kirjallisuusterapiasta ja sen mahdollisuuksista eri ikäisten lasten ja nuorten parissa. Teos kertoo myös, millainen on terapeuttisesti hyvä lastenkirja. 

Oma arvioni: Tämä uutuuskirja osoittaa varsin mainiosti kirjojen ja niiden lukemisen monimuotoisen hyvää tekevän voiman. Lapsille kannattaa lukea jo pienestä pitäen muun muassa satuja ja loruja. Nuoria tulee johdattaa kirjallisuuden pariin - eikä kirjaan tarttuminen tai vaikkapa päiväkirjan kirjoittaminen ole pahitteeksi aikuisillekaan. Kirjassa valotetaan monipuolisesti kirjallisuusterapian taustoja ja mahdollisuuksia. 

Olen aina rakastanut kirjoja ja lukemista, ja kirjoittaminen on ollut minulle mieluinen tapa ilmaista ajatuksiani ja tunteitani - etenkin itselleni. Siksi myös kirjallisuusterapeuttinen toiminta on kiinnostanut minua jo vuosia. Konkreettisia askelia siihen liittyvää unelmaani kohti en ole vielä kuitenkaan pystynyt valitettavasti ottamaan, mutta tämän  Oi ihana satu -kirjan lukeminen vain vahvisti ajatuksiani siitä, mitä vielä joskus tulevaisuudessa haluaisin tehdä.

Kirjailija, dosentti ja kirjallisuusterapiaohjaaja Pirjo Suvilehdon teos tarjoaa runsaasti inspiroivaa tietoa siitä, kuinka kirjallisuusterapiaa tai kirjallisuusterapeuttista toimintaa voidaan toteuttaa lasten ja nuorten kanssa erilaisissa konteksteissa. Teoksessa on  myös listattuna lukuisia hyviä kirjoja eri teemoihin liittyen, joten sopivaa luettavaa löytyy esimerkiksi yksinäisyyden, erilaisuuden ja  surun käsittelyn tueksi taaperoista teineihin.  

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille lasten ja nuorten vanhemmille sekä kasvatus- ja sosiaalialalla lasten ja nuorten parissa työskenteleville. On se toki mielenkiintoista luettavaa kaikille muillekin kirjallisuusterapiasta kiinnostuneille. Uskonpa palaavani teoksen teemoihin vielä jossain vaiheessa...

Kirja-arvio: Ajopuujalassa jonottajien aika käy pitkäksi, mutta lukija ei pitkästy

Heli Laaksosen (s. 1972) upouusi pienoisromaani Ajopuujalka on tragikoominen ja rakkaudentäyteinen tarina Pakista, Ekistä ja Kanesta – rahtareista, jotka odottavat rekoissaan jonon liikkumista tunnista, päivästä ja viikosta toiseen. Aika kyllä kulkee, mutta se ei kulu. Mitään ei satu, vaikka koko ajan tapahtuu. Rekkakuskit ajelehtivat kuin ajopuut elämän virrassa menneitä miettien ja tulevaa tuskaillen. Välillä kerrotaan vitsejä ja välillä heittäydytään jopa runollisiksi.

Huumorin, runouden ja kielen lisäksi teoksessa kukkii myös omenapuu. Kirjallaan etenkin murrerunoistaan tunnettu Laaksonen haluaa mielestäni ylistää suomen kielen rikkautta – ja onnistuu siinä mainiosti. Yleiskielisen kerronnan ohessa rupatellaan Sanamaijalle omimmalla lounaismurteella, mutta myös savoksi ja pohjalaisittain. Kirja puhuu myös ihmisten moninaisuuden puolesta ja siinä annetaan kyytiä stereotypioille, kun tutustutaan muun muassa kauniiseen rekkaa ajavaan naiseen ja savolaiseen, joka ei olekaan lupsakka.  

Valitsin tämän erityisen kirjan tarkoituksella eilen vietetyn lukutaitopäivän ja sen Read Hour:n kirjakseni, sillä lukutaito on mielestäni tärkein pääomamme ja lukemisen tulisi olla ennen kaikkea iloinen asia. Ajopuujalkaa lukiessani tulinkin nopeasti paremmalle tuulelle, ja suupielet kääntyivät ylöspäin. Ole siinä sitten nauramatta, kun miehet jumppaavat vaikka eivät tahdo.  Ei ihme, että esimerkiksi raajojen vaihto mietityttää. 

Kirja on siis varsin hauska, mutta tarinassa on mukana hienosti myös syvällisiä asioita ja tummempia sävyjä. Tämä on hyvä, sillä eihän elämäkään ole ainaista auringonpaistetta. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Sama yllätyksellisyys on vahvasti läsnä tämän hyvällä tavalla oudon pienoisromaanin sivuja kääntäessä. 

Jos haluat tietää, miten jonottajien aika oikein kuluu ja viettää leppoisia hetkiä heidän seurassaan, suuntaa nopeasti kirjakauppaan ja osta luettavaa 15 eurolla. Näin saat Kirjan päivien 7.–13.9.2020 kunniaksi julkaistun Heli Laaksosen kirjoittaman Ajopuujalan kaupan päälle. 

Kustantaja: Kirjakauppaliitto
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 132 s.

P.S. Seuraa Kirjat kertovat -lukupäiväkirjaani niin saat selville, minkä kirjan kylkiäisenä minä em. lystikkään kirjan itselleni sain.  

Tommy Hellsten & Tiina Tuomikoski (toim.): Lentoon – Muutokseen suostumisen voima

 

Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 187 s.

Anna elämän kantaa

Yhden havahduttaa äkillinen elämänkriisi, toinen huomaa ajan myötä, että elämä ei tunnu enää omalta. Voiko elämää ja omaa itseään muuttaa, ja mitä aito muutos tarkoittaa? Kuinka irrottautua tutusta mutta toimimattomasta? Mitä muut sanovat, entä jos läheisiin sattuu? Onko jokaisella oikeus pyrkiä rehellisesti kohti omannäköistä elämää?

Tässä kirjassa joukko rohkeita ihmisiä kertoo elämäänsä myllertäneestä sisäisestä muutoksesta. Viimeistään silloin, kun paikalla pysymisestä tulee tuskallista, kannattaa antautua muutokseen. Samastuttavat tarinat saavat näkökulmaa terapeutti Tommy Hellstenin kirjoittamista jaksoista, joissa pohditaan muutoksen ja merkityksellisyyden teemoja.

Oma arvioni: Tämä kirja vie lukijansa lennolle, jonka määränpäänä on muutos. Kirjan keskiössä on kahdeksan muutostarinaa eletystä elämästä erilaisine nousukiitoineen, ilmakuoppineen ja mahalaskuineen. Tarinat kertovat, kuinka kivuista voi kasvaa uusi tietoisuus, joka saa siivet kasvamaan ja kantamaan. Samalla maisema niin itseen kuin koko elämään ja maailmaan avartuu. Yläilmoista kun näkee kauas ja saa perspektiiviä asioihin. Muutos on aina matka, joka vie meidät johonkin, ja kärsimys on merkki muutoksen tarpeesta eli itse asiassa kutsu lennolle. Meidän on suostuttava kohtaamaan kipua ja kärsimystä, siis tehtävä tunnetyötä muun muassa pelkojen, häpeän, surun ja riittämättömyyden hyväksymiseksi. Muutosmatkat eivät ole halpoja, helppoja tai edes aikatauluiltaan varmoja, mutta jos uskallamme luopua omavoimaisuudestamme, lentomatka on turvallinen ja antoisa. 

Suosittelen kirjaa niille, jotka kaipaavat elämäänsä muutosta, mutta eivät oikein tiedä, mistä oman muutosmatkansa voisi aloittaa. Sen voi aloittaa vaikkapa tämän rohkaisevan ja lennolle lähtemiseen kannustavan teoksen lukemisesta. Tarinat osoittavat, että vaikeistakin traumoista on mahdollista selvitä, jos on valmis kohtaamaan ne ja luopuu muun muassa liiallisesta kiireestä ja suorittamisesta. Oleellista on oppia olemaan. Tähän liittyen Tommy Hellsten toteaa kuvaavasti näin:


"Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. –  –  Läsnä hetkessä voi olla vain se, joka rohkenee olla avuton, heikko ja haavoittuva.”

 

Markus Raivio & Jouko Raivio: Toipuva mieli – Opas toipumisorientaatioon

Kustantaja: PS-kustannus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 227 s.

 

Yleensä puhutaan siitä, onko ihminen terve vai sairas ja minkälaisia oireita hänellä on. Harvemmin puhutaan siitä, voiko hän elää hyvää elämää oireistaan ja sairaudestaan huolimatta. 

Mielenterveyden häiriöistä toipuminen on kliinisesti nähty oireiden parantumisena. Toipumisorientaatiossa ei kuitenkaan lukkiuduta diagnooseihin eikä haikailla aikaan ennen sairastumista, vaan sen sijaan aletaan rakentaa merkityksellistä elämää oireista huolimatta.

Toipumisorientaatiossa toipuja on itse aktiivinen toimija. Hoidossa tuetaan potilaan oman identiteetin vahvistumista ja autetaan uskomaan omiin voimavaroihin. Häntä kannustetaan myös löytämään itselleen merkityksellisiä elämänsisältöjä ja tavoitteita psyykkisten häiriöiden aiheuttamista rajoitteista huolimatta.

Teos johdattaa toipumisorientaation keskeisiin periaatteisiin. Lisäksi se tuo esille mielenterveyden parissa työskentelevien vaikuttajien ja kokemusasiantuntijoiden näkemyksiä suomalaisten mielenterveydestä ja toivottavista kehityssuunnista. Kirja on tarkoitettu mielenterveystyön ammattilaisille, mielenterveyden haasteista kärsiville ja heidän läheisilleen sekä kaikille mielenterveydestä ja sen tulevaisuudesta kiinnostuneille.

Oma arvioni: 


"Jos ei ole valoa tunnelin päässä, ei ole enää elämääkään." 

Tämä tuore teos vie lukijansa mielenkiintoisten kysymysten äärelle pohtimaan mielen hyvinvointia ja niitä haasteita, joita mielenterveystyö kohtaa tänä päivänä ja tulevaisuudessa. Kirjassa toipumisorientaation periaatteita tarkastellaan sekä auttajien että autettavien näkökulmasta. Kyseinen lähestymistapa haluaa haastaa perinteiset käsitykset mielen sairauksista ja niiden hoidosta. 

Teoksessa tuodaan vahvasti esiin toivon merkitystä ja yksilön oman aktiivisen toiminnan ja kokemusten arvostamisen tärkeyttä toipumisen tiellä. Katse halutaan siis kääntää vioista vahvuuksiin. Tämä onkin tärkeää, sillä kirjan kirjoittajien mukaan jokainen ihminen ansaitsee lupauksen paremmasta huomisesta, eikä yhdenkään ihmisen villeintäkään unelmaa saisi koskaan mitätöidä. Jos ammattilainen näkee vain sairauden ja sen diagnoosin, hän ei kohtaa ainutlaatuista yksilöä sairauden takaa vaan toimii stereotypioiden ohjaamana. Tällöin sairauteen liittyvä stigma saattaa vaikuttaa haitallisesti sairastuneen ihmisen  koko elämään – ei vain hänen toipumisprosessiinsa. Erilaisuuden arvostamisen puolesta puhuu myös Olavi Sydänmaanlakka todetessaan näin:


”Elämä on joka tapauksessa kokemusten ja niiden avulla hankitun tiedon ja tunteiden kiertymää ja pääomaa. Meillä on pyrkimisen, pystymisen ja vahvuuden kulttuuri. Siinä on mielestäni muutoksen paikka. Meidän tulisi oppia näkemään elämän erilaisuuden hetket voimavaroina.” 

Tänä päivänä puhutaan paljon "uudesta normaalista", mitä se nyt sitten onkaan. Toipuva mieli -teoksessa pohditaan muun muassa teknologian roolia mielenterveyden edistäjänä. Jos sanotaan, että teknologinen on mielenterveystyössä uusi luonnollinen, voisiko erityinen olla uusi normaali? Entä, voisiko valta olla enemmän meitä yhdistävä kuin erottava tekijä?  Koska meillä kaikilla on mieli ja mielenterveys, voisimme miettiä näitäkin asioita yhdessä. Mielenterveystyön tulevaisuudessa on nähtävissä sekä toiveikkuutta että näköalattomuutta, mutta toipumisorientaation yleistyminen voisi tarjota yhden mahdollisuuden ensin mainitun lisääntymiselle. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille mielen hyvinvoinnista kiinnostuneille. Tämän monipuolisen teoksen lukeminen herättelee kohtaamaan  ihmiset entistä kokonaisvaltaisemmin ja yksilöllisiä kokemuksia arvostaen ja voimavarat tunnistaen mahdollisista diagnooseista huolimatta. 

Maria Lassila-Merisalo: Tarinallinen journalismi

 

Kustantaja: Vastapaino
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 176 s.

Tarinat toimivat aina, oli väline tai alusta mikä tahansa. Kertomuksen kuljettamisen taito taipuu moneen tarkoitukseen, eikä tarina muotona vanhene koskaan.

Tarinallinen journalismi on genre, joka sijoittuu faktan ja fiktion rajamaille. Se suo kirjoittajalleen tiettyjä taiteellisia vapauksia, mutta vaatii myös totuudellisuutta ja vastuuta. Hyvään journalistiseen ammattitaitoon kuuluu kyky tunnistaa millainen muoto palvelisi parhaiten tarjolla olevaa sisältöä. Esimerkiksi reportaasi, henkilöjuttu ja ilmiöjuttu kaipaavat kertojaltaan ymmärrystä tarinan rakenteesta. 

Kirja sisältää konkreettisia neuvoja ja oppeja tarinalliseen journalistiseen kirjoittamiseen. Vastaavaa opasta ei ole suomenkielisenä tehty aiemmin. 

Oma arvioni: Tämä tuore, monipuolinen ja selkeä opas kertoo, kuinka kirjoitetaan vaikkapa läsnäoleva reportaasi tai kiinnostava henkilö- tai ilmiöjuttu. Se opastaa kirjoittajaa myös oman kirjoittajatyypin ja -tyylin tunnistamisessa ja huomion kiinnittämisessä sekä kertojaääneen että jutun rakenteeseen. Alun tulee olla lukemiseen houkutteleva, tarinan pitää kulkea ja lopetuksen tulee olla tietoinen.


"Tarinan kirjoittaminen on aina valintaa. Jutun aiheesta ja näkökulmasta riippuen eri elämänvaiheet ja -tapahtumat ovat olennaisia.'


Kirjan toisessa osassa pureudutaan puolestaan tarinallisen journalismin kehitykseen ja nykytilaan sekä sen sudenkuoppiin, joita journalistisen kirjoittamisen dosentti Maria Lassila-Merisalon mukaan ovat niin puutteellinen lähdekritiikki, ylitulkinta kuin tunteiden tuputtaminenkin. Lehtijuttuja ja sosiaalisen median tekstejä lukeville ne lienevät valitettavan tuttuja. Tämän teoksen Lukemisto-osassa olevat lehtijutut ovat mielestäni mainioita esimerkkejä tunteita herättävästä journalismista. Ensimmäinen juttu oli minusta epämukavaa luettavaa. Lehtijuttuna en olisi sitä lukenut. Toinen juttu nosti mieleeni surullisia muistoja ja liikutti siksi kovasti, ja kolmas juttu oli kokonaisuudessaan todella koskettavaa luettavaa. Nenäliinoille saattaa siis hyvinkin olla käyttöä, kun Armista ja Lainasta luet.  

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että erilaisia vastuullisten kirjoittajien ideoimia ja tuottamia tarinoita tarvitaan, mutta esimerkiksi klikkiotsikoita ja inspiraatiopornoa ei kaivata. Kirjan keskeisin viesti kiteytyykin mielestäni hyvin seuraavassa sitaatissa:


"Tarvitsemme rakentavia ja positiivisia tarinoita, jotka inspiroivat meitä ja luovat hyvää mieltä ympärilleen. Ihmiselämälle uskolliset tarinat sisältävät kuitenkin niin valoja kuin varjoja, ja rehelliset varjoista kertovat jutut ovat nekin tarpeellisia."


Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille elämänmakuisista tarinoista ja tarinallisesta journalismista kiinnostuneille. Luulenpa, että tämän informatiivisen ja inspiroivan teoksen luettuaan monet meistä tulevat tarkastelemaan ja arvioimaan mediassa julkaistuja juttuja entistä tarkemmin ja kriittisemmin - ja ennen kaikkea miettimään aiempaa syvällisemmin, mistä ja miten itse kirjoitamme.  

Kirja-arvio: Akseli Koskelan runoissa koetaan miehuuden tuskaa

Helsinkiläisen Akseli Koskelan (s. 1980) ensimmäisessä suomenkielisessä runokokoelmassa Miehen kuolema (2020) miehuus on kuollut, jos sitä nyt koskaan oli olemassakaan. Kirjan runoissa nykyaikaista miehuutta tarkastellaan etenkin pelkojen kautta – ensin pelätään isää, sitten miehuutta ja lopuksi vanhemmuutta. Kokoelmassa miehenä olemisen kompleksisuus näyttäytyy lukuisina kysymyksinä: mistä tietää olevansa edes elossa, mitä tehdä, kun ei osaa rakastaa, tai miten on mahdollista ratkaista runsauden ja puutteen kudelma? Lukuisia suuria kysymyksiä vailla suoria vastauksia – sitähän se on ihmisen elämä sukupuoleen tai sukupolveen katsomatta.


”Kun sanat loppuvat
alkaa runo,
ihminen.”


Isyyden ohella runoissa keskeisiä teemoja ovat yksinhuoltajuus ja ihmisten välinen vetovoima.  Koskelan runoissa tunteet ovat vahvasti läsnä; samaan aikaan rikki repivinä ja uutta luovina. Kirjoittajan mukaan rumuutta on vain ihmisten käytös. Kauneutta hän löytää puolestaan niin kukkivasta lumpeesta, kärsimyksestä kuin keskeneräisyydestäkin. 


”Ehkä pyrimme tekemään oikein kunakin ajankohtana,
kasvamme virheisiimme ajan kanssa.
Suremme velvollisuudentunnosta
tai myönnymme vanhenemaan lyhyellä aikajänteellä.”


Voin suositella Miehen kuolema -runoteoksen lukemista kaikille miehuutensa kanssa kamppaileville ja "pureskelua" vaativan ja omaäänisen runouden ystäville. Akseli Koskelan runoista erityisen mielenkiintoisia tekee minusta se, että hän työstää niitä samanaikaisesti sekä suomeksi että espanjaksi, mikä näkyy myös teksteissä. 


Kustantaja: Enostone
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 70 s.

P.S. Kiitos kustantajalle saamastani arvostelukappaleesta.



Kari Hotakainen: Tarina

 

Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 268 s.

Millainen on arvokas elämä? Millainen on hyvä elämäntarina?

Tilanne on tämä: Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä.

Kun kaikille ei riitä asuntoja, alkaa raaka pudotuspeli. Asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat, muut joutuvat Parakkiin tai tyhjiin Kauppakeskuksiin rakennettuihin väliaikaistiloihin. 

Kuka osaa kertoa vetävimmän tarinan ja esittää elämänsä kiinnostavana, kuka uupuu mahdottoman tehtävän edessä? Meneekö Presidentiltä hermot, onnistuuko Muumipeikko tuotteistamaan supi? Miksi Rahikainen on muuttanut nimensä Rahiciksi, millaisen lopun saa suutelemisesta pitävän iäkkään pariskunnan rakkaustarina?

Kari Hotakaisen romaani kertoo siitä, mitä maailmassa tapahtuu nyt - ja siitä, mitä maailmassa voi seuraavaksi tapahtua. Tarina on pöyristyttävä, räävittömän hauska ja salakavalasti liikuttava. Näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut. 

Oma arvioni: Satiirisessa uutuusromaanissaan Kari Hotakainen esittelee maailman, jossa maaseutua ei enää ole varsinkaan perinteisessä mielessä, ja pinnallisessa todellisuudessa menestyminen perustuu ennen kaikkea ihmisten tarinankerrontataitoihin ja sattumaan. Tarina on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa kirjailija esittää räväkkää yhteiskuntakritiikkiä. 

Tarina oli lukukokemuksena hämmästyttävä, hämmentävä ja Hotakaiselle tyypilliseen tapaan hauska. Vain kaavakkeiden lukeminen paikoin pitkästytti, vaikka kerronnallisena ratkaisuna se Tarinassa kuvattuun maailmaan varsin hyvin sopikin. Saipa se minutkin miettimään, mitä elämästäni pähkinänkuoressa kertoisin, jos sitä minulta kysyttäisiin.   

Vaikka huomisestakaan ei voi tietää, haluan kuitenkin uskoa siihen, että juuri alkaneesta syyskuusta tulee erinomainen lukukuu. Tarina oli odotettu ja mainio avaus. 

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta

Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 206 s.


Miten koulusta tehdään entistä tasa-arvoisempi?

Suomalaista koulujärjestelmää ihaillaan ympäri maailmaa, ja paikallista koulutusihmettä käydään katsomassa ulkomailta asti. Peruskoulu on Suomen suurin tasa-arvoteko, mutta tasa-arvo ei tule itsestään, vaan sitä pitää vaalia. Viime vuosina kehitys ei ole ollut ainoastaan positiivista: koulut eriarvoistuvat, opettajat uupuvat ja oppilaiden entistä moninaisemmat taustat tulisi ottaa opetuksessa entistä paremmin huomioon. Tämä kirja on keskustelunavaus, jossa pohditaan, miten peruskoulun tasa-arvoa voitaisiin vahvistaa. 

Kuka saa opettaa? Mitä koulu voi oppia erilaisilta oppilailta? Miten alueellinen eriarvoistuminen näkyy koulujen arjessa? Mistä syntyy kunnollisen oppilaan muotti? Kenelle koulukirjat on kirjoitettu ja kuka saa viettää koulussa omia juhliaan? Entä millaiset arvot ohjaavat opetussuunnitelmia?

Ajankohtaiseen tutkimukseen nojaten ja omiin, tosielämän luokkahuoneanekdootteihin perustuen kirjoittajat hahmottelevat tulevaisuuden koulua, jossa tasa-arvo toteutuu entistä paremmin. Konkreettiset parannusehdotukset pohjaavat ajatukselle, joka lienee jokaiselle opettajalle tärkeä: Koulu kuuluu kaikille!

Oma arvioni: Maamme koululaitos on kulkenut pitkän matkan harvojen opinahjosta kaikkien kouluksi. Tässä uutuusteoksessa tarkastellaan kriittisesti sitä, kuuluko koulu kauniista kirjauksista huolimatta sittenkään vielä tänäänkään aidosti ihan kaikille, sillä syrjintä ja kiusaaminen ovat osa monien peruskoululaisten arkea. 

Kirjan keskeisin viesti opettajille on mielestäni se, että omaa toimintaa on reflektoitava jatkuvasti, jotta on mahdollista huomata muun muassa omat ennakkoluulonsa ja samalla päästää niistä vähitellen irti. Lisäksi kirjoittajien mukaan olisi todella tärkeää, että opettajien ja oppilaiden kokemukset huomioitaisiin entistä paremmin päätöksenteossa. Tasa-arvoisempaan kouluun kun voidaan päästä vain kaikkien osapuolten toimivalla yhteistyöllä,. Siinä myös oppilaiden vanhemmilla on tärkeä rooli.

Tämä ajatuksia herättävä ja pohdintoihin innostava teos on erinomaisesti kiinni tässä ajassa ja sen mukanaan tuomissa haasteissa - jopa kevään etäopetusjakso saa tarkastelussa osansa. Kirjaa on helppo suositella kaikille opetustyötä tekeville ja muillekin koulumaailman todellisuudesta kiinnostuneille. Tulen palaamaan kirjan teemojen pariin jossain vaiheessa tarkemmin. 

Mikko Vienonen: Paskahousu

 

Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 320 s.

Harrin unelma on istua täysivaltaisena jäsenenä kotikaupunkinsa kulttuuriravintolan taiteilijapöydässä. Pyrkimyksiä Harrilta ei puutu, itsetuntoa kylläkin, ja yritykset kulttuurielämässä johtavat järjestään mielipuoliseen häpeään. Vika on pikkukaupungissa, siellä kukaan ei tunnu huomaavan Harrin potentiaalia.

Muutto Tampereelle ei tuo välitöntä autuutta. Opiskelu tuntuu turhalta, ja älykkökeikarit sieppaavat niin, ettei veri kierrä. Vaan viimein osuu kohdalle lottovoitto, Johanna, muusien muusa, ja Harri innoittuu rakastumaan ja kirjoittelemaan lehtiin. Taiteilijapöytä kutsuu! 

Paskahousu on vakava kasvukertomus, joka naurattaa sivu toisensa jälkeen. Harrin pää täyttyy pakonomaisesta itsevaarinotosta, halusta johonkin suurempaan ja pettymyksestä heti, kun sinne pääsee. Oikealla sysimisellä heikoinkin itsetunto voi kasvaa, mutta ei ole varmaa, ettei se kasva kieroon. 

Oma arvioni: Ei tämä Salosta kotoisin olevan Mikko Vienosen (s. 1963) esikoisromaani minua niin paljon naurattanut kuin kirjan nimen ja yllä olevan takakannen "lupauksen" perusteella odotin. Oli kirjassa toki hauskat hetkensä Ei liene yllättävää, että osuvat kuvaukset kirjoittamisen haasteista olivat itselleni kiinnostavinta luettavaa. Tarinan keskeinen viesti on mielestäni se, ettei oman tiensä löytäminen ole yksinkertaista ja suoraviivaista. Voikin kysyä, pitäisikö sen edes olla. Voisin suositella kirjaa nuoren miehen kasvusta ja itsetunnon kehittymisen problemaattisuudesta kiinnostuneille lukijoille. 

Tove Jansson: Katse horisontin yli - Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta

 

Kustantaja: WSOY
Toimittanut: Katariina Heilala
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 245 s.

"Näkyvyys on vapaa ja kaikki on niin kuin olla pitää."

Tove Janssonin valikoituja sitaatteja ja maalauksia luonnosta – ja ihmisestä sen keskellä.

Tove Janssonin kaunokirjallinen tuotanto pitää sisällään valtavan määrän luontokuvia ja -vertauksia. Luonto – erityisesti meri ja sen saaristo – oli Janssonille voimavara ja taiteellisen innoituksen lähde. Kuvatessaan valoa ja värejä, merta ja metsiä, säitä ja luonnonvoimia hän kiteytti jotain oleellista myös ihmismielen liikkeistä.

Oma arvioni: Tämä hieno sitaattikokoelma on kuvitettu Janssonin luontomaalauksilla, joten kirjan lukeminen on myös visuaalinen elämys. Suosittelen. Kannattaa muistaa myös tämän teoksen "sisarteos" Sanojen lahja (2017)


Ulla Anttila: Erityislapsen vanhempana - Voimavaroja hyvään elämään

 

Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 160 s. 



Erityistä tukea tai hoitoa tarvitsevan lapsen tarpeet vaikuttavat merkittävästi lapsen vanhempien ja koko hänen perheensä elämään. Arjen kuormittavuus vaatii vanhemmilta paljon, ja omasta jaksamisesta on kiireessäkin tärkeä pitää huolta.

Ulla Anttilan teos kannustaa erityislapsen vanhempia oman hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja jaksamisen vahvistamiseen. Teos tunnistaa vanhempien kuormituksen moni-ilmeisyyden ja rohkaisee huolehtimaan tietoisesti omasta hyvinvoinnista sekä lapsen ja koko perheen oikeuksista.

Kun vanhemmat voivat hyvin, koko perhe voi paremmin. 

Oma arvioni: Ulla Anttilan uutuuskirja on tärkeä puheenvuoro erityislasten vanhempien jaksamisen ja koko perheen hyvinvoinnin puolesta. Se antaa äänen niille vanhemmille, joiden ääni valitettavan helposti unohdetaan. Lapsen saama diagnoosi on asia, joka vaatii sulattelua ja sopeutumista. Tämä prosessi on aina yksilöllinen. Samoin kuin se polku, jonka vanhemmat erityislapsensa kanssa kasvaessaan kulkevat. Vanhemmuus jo sinänsä on aina vaativa tehtävä, ja erityislapsen vanhemmuus on erityisen vaativaa - ja jatkuva taistelu lapsen oikeuksien puolesta ja loputon rämpiminen byrokratiaviidakossa voi tehdä siitä äärimmäisen kuluttavaa. Ei ole helppoa olla vaikkapa äiti, kuntouttaja ja asianajaja samanaikaisesti, vaikka juuri sitä erityislasten vanhemmilta usein odotetaan, jotta edes perusasiat sujuisivat ja  tuet ja palvelut pyörisivät. On ymmärrettävää, että jatkuva haku- ja valitusruletti turhauttaa ja uuvuttaa. Byrokratian kiemuroissa olisi todellakin keventämisen varaa. 

Pahimmillaan erityislapsen vanhemmuus käy siis ikään kuin työstä, vaikka vanhemmilla tulisi olla mahdollisuus olla myös vammaiselle lapselleen ennen kaikkea vanhempia, samoin kuin erityiseksi diagnosoidun lapsen tulisi saada olla aina ensisijaisesti lapsi, ei diagnoosi ja erilaisten toimenpiteiden kohde. Anttila korostaakin kirjassaan juuri yksilöllisten tarpeiden ja vahvuuksien huomioinnin tärkeyttä sekä lasten että aikuisten kohdalla. Aikuisen kehitysvammaisen tyttären äitinä hän todella tietää, mistä puhuu. Vaikka kaikille sopivia voimaannuttavia keinoja on lähes mahdoton nimetä, lapset ja heidän kehittymisensä, vertaistuki sekä ystävien ja läheisten tuki nousivat teoksessa selkeästi esille. Ja lisäksi monet aivan tavalliset asiat, kuten riittävä uni, parisuhteen vahvistaminen ja oma aika. Anttila kirjoittaa kiinnostavasti myös itsemyötätunnosta ja tietoisesta läsnäolosta. 

Tätä helposti lähestyttävää ja omien voimavarojen pohdintaan rohkaisevaa kirjaa voin suositella lämpimästi kaikille erityislasten vanhemmille ja heidän kanssaan työskenteleville eri alojen ammattilaisille. Mielestäni tämä kirja haluaa antaa lukijalleen viestin siitä, että lapsen vammaisuuden ei tarvitse välttämättä olla paha trauma. Tilanne on harvoin toivoton, kunhan keskitytään vahvuuksiin ja nähdään mahdollisuuksia. Minusta tämä kiteytyy mainiosti myös seuraavassa sitaatissa:

"Tänään katson esikoistani ylpein ja tasapainoisin silmin. Kiitollisena totean, että meille annettiin mahdollisuus muuttua, tarttua erilaisiin tapoihin toimia ja kohdata erilaisuutta."


Thomas Erikson: Vastoinkäymiset ympärilläni - Kuinka kääntää vastoinkäymiset menestykseksi

 

Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2020
Ruotsinkielinen alkuteos: Omgiven av motgångar (2020)
Suomentanut: Riie Heikkilä
Sivumäärä: 300 s.



Mitä tehdä, kun kaikki menee päin hemmettiä?


Idiootit ympärilläni -teoksen kirjoittaja Thomas Erikson kertoo, miten takaiskusta saa versomaan menestystä. Ongelmia töissä tai kotona, taloudellisia tappioita, rakkaussuruja, hulluja naapureita, riiteleviä ystäviä… Jokainen kohtaa välillä vastoinkäymisiä, jotka saavat elämän tuntumaan loppumattomalta ylämäeltä.

Vastoinkäymiset ympärilläni -teoksessa Erikson näyttää, että tunnelin päässä on valoa – eikä se koskaan ole vastaantuleva juna. Hyväntuulisella ja käytännönläheisellä tavallaan Erikson kertoo erilaisista tavoista kohdata haastavat tilanteet ja ottaa vastoinkäymisistä irti mahdolliset hyvät puolet.

Oma arvioni: Thomas Eriksonin tuoreen teoksen keskeisin sanoma tiivistyy mielestäni siihen, että olemme vastuussa tekemisistämme, tekemättä jättämisistämme sekä reaktioistamme toisten tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Hän muistuttaa lukijaa siitä, että tunnetta edeltää usein ajatus ja tunne puolestaan edeltää tekoa. Eriksonin mukaan jokainen voi olla oman tulevaisuutensa herra, päättää itse sen, millainen tulevaisuudesta muodostuu. Emme voi muuttaa muuttaa muita, mutta voimme muuttaa itseämme. No, tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty. 

Tosiasia on se, että vastoinkäymisiltä ei voi välttyä kukaan, ja olosuhteet rajoittavat jokaista meistä. Maailma nyt vain toimii niin. Mitä helpommin hyväksymme sen, että vastoinkäymiset ovat osa elämää, sitä helpommin siedämme elämäämme. Meidän kannattaa siis treenata elämän eteemme tuomien koettelemusten käsittelemistä. ja tarkkailla ajatuksiamme vastoinkäymisiin liittyen. Erikson opastaa asettamaan vastoinkäymiset mittasuhteisiin. Siten voimme huolehtia siitä, ettemme vaivu epätoivoon aina, kun elämä ei suju positiivisissa merkeissä. On hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, liittyikö kokemaamme vastoinkäymiseen myös jotakin myönteistä. Omasta kokemuksestakin tiedän, että usein näin tosiaan on.  On totta, että vastoinkäymiset pysyvät mielessä pitkään. Tilanteen tasapainottamiseksi Erikson kannustaakin laatimaan listaa onnistumisista. Saattaa olla, että ryhdyn itsekin pian tuumasta toimeen. 

Jos olet tutustunut Eriksonin aiempaan tuotantoon, löydät tästä uusimmasta kirjasta monia tuttuja elementtejä. Vaikka en uskokaan teoksen tarjoavan oikotietä onneen ja menestykseen, eikä kirjoittaja toki sellaista lupaakaan, suosittelen kuitenkin kirjan lukemista kaikille aiheesta kiinnostuneille. 

T. H. Hukka: ADHD-luuserin tarina

Kustantaja: BoD
Julkaisuvuosi: 2020

Kristian on hajamielinen ja levoton, eikä oikein osaa säädellä vireystilojaan. Elämä on mennyt vähän sivuraiteille; siis syrjään tavanomaiselta yhteiskunnalliselta uralta, mutta sille löytyy kyllä selityksensä. Ehkei tosin mikään viranomaisille läpimenevä selitys, mutta ainakin Kristian osaa selittää. Ja se omintakeinen selitys on noin 45 800 kertaa laajempi ja rikkaampi kuin pelkkä leimaava kirjainyhdistelmä, *ADHD.* Tässä tragikoomisessa, elämänmakuisessa tarinassa yhdistyvät kirjoittajan ammatillinen ja kokemuksellinen asiantuntijuus tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen pulmien kanssa selviytymisestä.

Oma arvioni: Romaanissa kuvataan värikkäästi ADHD-tyypin usein varsin kaoottista todellisuutta ja jqtkuvaa taiteilua tunteiden vuoristoradalla. Tämän tarinan keskeisin viesti on mielestäni se, ettei kenenkään pitäisi yrittää olla jotakin muuta kuin oikeasti on, ei vaikka hyväksytyksi tuleminen sitä usein tuntuu meiltä edellyttävän. Elämä kun on ihan riittävän haasteellista muutenkin - ja vieläpä riippumatta siitä, värittääkö sitä jokin diagnoosi tai ei. 



Tommy Tabermann: Eksymättä et löydä perille

Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 128 s. 

 

"Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään. Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille."


Oma arvioni: Tämä on hieno kokoelma Tommy Tabermannin rakastettuja runoja. Siinä kuljetaan rohkeasti ja uteliaasti elämänpoluilla sen iloissa ja suruissa valaen uskoa siihen, että elämä kyllä kantaa. 

"Yksikään unelma ei milloinkaan halua jäädä unelmaksi."

 

Yritän muistaa tämän, kun kuljen haparoiden omia unelmiani kohti. 

 

 

 

Ulla Feldscher: Rakas, tiesitkö että olen psykopaatti

 
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 139 s. 


Kun kumppani ei ole sitä, mitä luulit

Tositarina naisesta, joka rakastuu hurmaavaan herrasmieheen. Kun hän luulee tuntevansa miehen, hän uskaltaa antautua suhteen vietäväksi. Julma totuus alkaa paljastua häämatkan jälkeen ja se uhkaa hajottaa naisen henkisesti kappaleiksi. Haluaako hän edes tietää totuuden rakastamastaan miehestä?

Oma arvioni: Kirja on tositapahtumiin perustuva kertomus siitä, kuinka rakkaus tekee sokeaksi. Ihastuksensa kohteesta ei edes halua huomata mitään epäilyttävää. Ei vielä silloinkaan, kun valehtelu ja lupausten pettäminen toistuvat useita kertoja, ja mieleen hiipii ajatus siitä, voisiko olla kysymys siitä, ettei miehellä ole lainkaan empatiakykyä eikä hän tunne syyllisyyttä. Sellaisen ihmisen kanssa eläminen olisi kyllä kamalaa, joten kirjan luettuani voin olla varsin tyytyväinen siihen, etten ole parisuhteessa...

Jos aihe kiinnostaa, on tarina lukemisen arvoinen. Jos aihe koskettaa omakohtaisesti, saattaa lukukokemus olla osittain rankka mutta uskoakseni myös voimaa antava. Selviytyminen ei ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista. 



Fredrik Backman: Mummo sanoo hei ja anteeksi

 

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Min mormor hälsar och säger förlåt (2013)
Suomentanut: Riie Heikkilä
Sivumäärä: 462 s.

Tavallinen romaani epätavallisista ihmisistä, tai päinvastoin.

Elsa on seitsemän ja erilainen kuin muut - tai "kypsä ikäisekseen", kuten ihmiset sanovat, kun tarkoittavat, että hän on outo. Mummo on seitsemänkymmentäseitsemän ja nero - tai "pirteä ikäisekseen", kuten ihmiset sanovat, kun tarkoittavat, että hän on hullu. Mummo on Elsan rakkain ja ainut ystävä. Kun mummo kuolee, hän jättää jälkeensä kirjeitä, jotka Elsan pitää toimittaa perille. Alkaa suuri seikkailu täynnä outoja käänteitä ja eriskummallisia ihmisiä. 

Oma arvioni: Tämä romaani on herkkä tarina pienen tytön ja hänen isoäitinsä suhteesta. Se on koskettava kuvaus erilaisuudesta ja rohkeudesta. Se on hieno kunnianosoitus ihmisten omaperäisyydelle ja elämän yllätyksellisyydelle. Kirjaa lukiessa tulee miettineeksi, mikä onkaan lopulta normaalia ja mikä ei. Vaikka tarina on osittain surullinen, on siinä kuitenkin mukavasti myös nasevaa huumoria. Tämä kirja saattaakin siis sekä itkettää että naurattaa. Suosittelen. 

Markku Ropponen: Hautaustoimisto Wähähappinen

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 346 s.


Vähähappisen kyläkirjasto kutsuu Onni Mäihälän vieraakseen. Perillä kuulijoita on kolme: jörö kirjastohoitaja, sekakäyttäjän näköinen varttihampuusi sekä huivipäinen mummo, joka ei taida tietää missä on. Patterin vieressä lojuu Onnin esikoiskirjan päähenkilö, veltto luppakorvainen Vauhkonen.

Reissu ei silti ole turha. Hautaustoimisto Wähähappinen tarvitsee apua saadakseen multiin kotipuolen suuren pojan, Avuttomien solistin Veke Kukkuraisen, ja pian Onnin kekseliäisyyttä tarvitaan makaaberissa tilanteessa jos toisessakin. Koska esimies on estynyt, Onnin perehdyttää hienotunteisesti alan saloihin toimiston maskotti, kissa Tuonela.

Hurttihauska uutuus Koirapuistoromaanin tekijältä.

Oma arvioni: Tässä veijariromaanissa tassutellaan mukavan leppoisasti muun muassa Paasilinnan ja Huovisen jäljissä. Ainakin minua jo nimetkin naurattivat ja kirjan nelijalkaiset sankarit olivat minusta ihastuttavia. Tätä romaania onkin helppo suositella kaikille eläinrakkaille veijaritarinoiden ystäville, jotka eivät suhtaudu elämään turhan ryppyotsaisesti. 


 

Petja Lähde: Ilon kaava

Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 204 s.


Päiviö ja hänen kuolemansairas kaksoisveljensä Pyy Salo lähtevät Hailuotoon tapaamaan kauan sitten kadonnutta isäänsä. Ilon kaava on hyvänmielen railroad trip -romaani, jossa vakavuus on huumorin ydin ja elämä on nauru. 

Oma arvioni: Veljesten elämät ovat kulkeneet eri latuja, Pyryn sairaalassa ja Päiviön oravanpyörässä. Romaanissa heidän traagisista elämänkohtaloistaan kerrotaan kepeällä otteella ja lempeän huumorin värittämänä. Tekstissä olevat aforismimaiset kiteytykset ovat erityisen mukavaa luettavaa. Suosittelen. 


Linus Jonkman: Introvertit - Työpaikan hiljainen vallankumous

Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2016 (4. painos)
Ruotsinkielinen alkuteos: Introvert - Den tysta revolutionen (2013)
Suomentanut: Ulla Lempinen
Sivumäärä: 296 s.

Ajatteletko ensin ja avaat suusi vasta sitten? Oletko luovimmillasi ryhmässä vai yksin? Rentoudutko omissa oloissasi vai muiden seurassa?

Työmarkkinoilla arvostetaan seurallisuutta, itsensä brändäämistä ja itsevarmuutta. Mutta mitä jos ei halua pitää meteliä itsestään? Introvertit palauttaa hiljaisten tyyppien maineen. Osa meistä ideoi parhaiten itsekseen, puhuu harkiten ja pohtii päätöksiä tarkkaan. Monet ongelmat niin töissä kuin vapaa-ajalla kumpuavat introverttien ja ekstroverttien eroista. Miten nämä persoonallisuustyypit eroavat toisistaan? Mitkä ovat eri persoonallisuustyyppien vahvuudet työelämässä? Entä voiko ekstrovertiksi opetella - ja onko siinä järkeä? 

Introvertit on valaiseva ja viihdyttävä opas introverttien maailmaan. Kirjan lopussa on myös persoonallisuustesti, joka kertoo, kumpi luonnetyyppi kuvaa sinua parhaiten. Introvertit valittiin Ruotsissa vuoden 2014 HR-kirjaksi. 

Oma arvioni: Kaiken kaikkiaan erinomainen kirja, jota suosittelen lämpimästi etenkin kaikille ekstroverteille, jotta he voisivat ymmärtää paremmin, ettei introversiossa ole kysymys muun muassa ihmisvihasta ja epäsosiaalisuudesta, vaikka yhä niin valitettavan usein luullaan. Ja kaikille introverteille, jotta voisimme nähdä kyseisen ominaisuutemme vahvuutena, josta on monenlaista hyötyä työelämässä ja laajemminkin yhteiskunnassa - kunhan se ymmärretään oikealla tavalla, eikä sitä missään nimessä tulkita ainakaan psyykkiseksi häiriöksi, kuten on jo vuosikausia esimerkiksi WHO:n taholta yritetty tehdä siinä kuitenkaan onneksi onnistumatta. 

Olen aina viihtynyt hyvin itsekseni ja tunnistan työskenteleväni parhaiten yksin. Avokonttorissa toimiminen on minulle ajatuksen tasollakin kauhistus, vaikka sinänsä kykenen keskittymään itseäni kiinnostaviin asioihin varsin hyvin. Vieraiden ihmisten keskellä olen mieluiten hiljainen ja analyyttinen tarkkailija, mutta kyllä puhuminen isolle joukollekin onnistuu, jos saan valmistautua siihen kunnolla. Olen siis introvertti ja oikeastaan ylpeä siitä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen se on itse asiassa jopa helpompaa kuin aiemmin, sillä itsekin introvertiksi tunnustautuva Linus Jonkman nostaa teoksessa tämän persoonallisuuspiirteen ikään kuin uuteen nousuun. Hän valaa uskoa siihen, että meistä hiljaisemmista ihmisistäkin on moneksi - jopa hyviksi johtajiksi. Meidän ei siis tarvitse esittää muuta kuin itseämme juuri sellaisina kuin olemme. todella Kirja on mielestäni todella lukijaystävällinen ja osuvalla huumorilla höystetty monipuolinen tietopaketti. Introvertit tarjosi minulle siis varsin kiinnostavan, kohottavan ja viihdyttävän lukukokemuksen. 



Kirja-arvio: Susanna Valkama lyö esikoiskirjassaan kipua talikolla päähän

Minun kipukirjani (Basam Books, 2020) on Susanna Valkaman tuore ja rehellisen elämänmakuinen kuvaus siitä, kuinka fyysisen hyvinvoinnin ammattilainen joutui polvilleen kovien kroonisten nivelkipujensa edessä. Susanna kertoo kaunistelematta, kuinka kipu valtasi myös mielen - ja vaikutti itse asiassa koko elämään. Krooninen kipu pakotti reippaan pohjalaisen fysioterapeutin avuttoman potilaan rooliin, ja tuskamuisti piti perheenäidin ajatuksia pitkään tiukasti otteessaan. Samalla kirja on myös voimaannuttava osoitus siitä, että kipu on mahdollista saada hallintaan. Erilaisia keinoja tarvitaan, sillä jokainen ihminen on aina huomattavasti enemmän kuin diagnoosinsa. Näin ollen yhtä ainoaa kaikille sopivaa "reseptilääkettä" kivun nujertamiseksi ei ole olemassa. Susanna Valkama puhuukin teoksessaan aiheellisesti ennen kaikkea kokonaisvaltaisen ja laadukkaan kivunhoidon puolesta. Tätä ajattelua herättelevää ja yllättävän paljon samaistumispintaa tarjoavaa kirjaa lukiessani törmäsin useammankin kerran siihen, miten tärkeää ja samalla vaikeaa onkaan löytää tuekseen ymmärtäväinen hoitaja ja kuuntelutaitoinen lääkäri. Ja oikeastaan ylipäätään lähelleen joku, joka edes haluaisi ymmärtää, millaista kivun kanssa eläminen ihan oikeasti on. 

”Kipu pienentää elämää. Liikkeet pienenevät ensin, elämä sitten.”

Riittävä lepo, terveellinen ruokavalio ja sopiva liikunta ovat hyvinvoinnin peruspilareita ihan jokaiselle, kamppailemme sitten kroonisen kivun kanssa tai emme. Susannalle nivelkipujen selättämisessä oleellisessa roolissa ovat olleet myös ehtymätön tiedonjano, rempseä huumori ja lempeä taiji. Mutta ei pidä unohtaa myöskään suomalaista sitkeyttä. Kirjoittaja kehottaakin myös lukijoita pyrkimään taipuisuuteen, ei siis missään nimessä kannata antaa periksi ja taittua. Toisaalta ei aina myöskään tarvitse jaksaa, joten on tärkeää opetella olemaan armollinen itselleen. Kuinka arvokasta onkaan hyväksyä se, että vähän riittää. Ja sitten kun taas jaksaa ja pystyy, kannattaa tarttua vaikkapa talikkoon. Hyvä on kuitenkin jo sekin, jos huomioi joka ikisen keveämmän aamun tai paremman päivän. 

"Aina on mahdollisuus. Aina on mahdollisuus koittaa uudelleen, toista kautta."

Susanna Valkaman esikoisteos tarjoaa tärkeää vertaistukea kaikille meille, joilla kivut ovat läsnä arjessa. On hienoa, ettei kirjassa osoiteta sormella, vaan opastetaan asiantuntevan jämäkästi ja kannustetaan lempeästi etsimään itselle sopivia vaihtoehtoja. Yksi menee metsään, toinen saunaan ja kolmas merelle, mutta omia voikukkiaan voi etsiä ihan jokainen. Vaikka Susannan kulkema tie kipuun ja siitä pois on ollut rankka, lukukokemus oli kuitenkin varsin kaukana siitä, kiitos kirjoittajan maanläheisen ja lukijaystävällisen otteen sekä huumorin, joka osui hyvin nauruhermooni. Jos siis etsit erilaista ja sävyltään toiveikasta terveyskirjaa ja olet kiinnostunut kroonisen kivun hoidosta kokijan näkökulmasta, Susanna Valkaman pilke silmäkulmassa kirjoittama mutta vakavasti otettava, Minun kipukirjani – Talikolla kipua päähän, on mielestäni kerrassaan erinomainen valinta. Suosittelen lämpimästi. Kiitos kirjasta <3 

Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 163 s.