Kirja-arvio: Reetta Huttusen runoissa tarkastellaan lääkärin ja potilaan roolia myös pintaa syvemmältä
Reetta Huttusen (s. 1972) Valkoisessa takissa olen lähinnä mies, on moniaineksinen ja -kerroksinen kokoelma sairaalarunoja, joissa sairaala-arki hiipii iholle ja tunkeutuu välillä ihan konkreettisestikin ihon alle. Runojen keskiössä on nuori naislääkäri, joka pohtii omaa rooliaan ja tuntee olonsa epävarmaksi ja itsensä usein riittämättömäksi, kuten seuraava katkelma osoittaa:
"olenko hiljaisuuden arvoinenpelastanut riittävän määrän"
Vaikka valkoinen takki ja stetoskooppi ovat oleellista rekvisiittaa ja tärkeitä turvan tuojia, yksin ne eivät kuitenkaan riitä lääkärin pätevyyttä ja riittävyyttä osoittamaan. Potilaiden luottamuksen saavuttaminen vaatii välillä jopa äänen madaltamista oman auktoriteettiaseman vahvistamiseksi. Samalla on pyrittävä hyväksymään se tosiasia, että oppikirja kertoo vain osan totuudesta, loput on oivallettava itse. On annettava itselleen mahdollisuus välillä myös erehtyä ja epäonnistua – kaikkea pahaa on mahdotonta poistaa.
”tämä ammatti, mikäänei ole pelkääjiä varten”
Sairaala ei nuku koskaan. Sen pulssi sykkii silloinkin, kun päivä on vasta aavistus sälekaihtimissa. Syntymä ja kuolema kun eivät milloinkaan katso kelloa. Sairaudet sentään saattavat onneksi välillä nukkuakin suoden näin potilaille hetkeksi rauhan. Kenties ne pitävät silloin tällöin jopa vapaapäivän. Mutta, saako lääkäri haista vanhalle viinalle tai valkosipulille?
Liian suuret pastellisävyiset yöasut, loisteputkilampun sirahdukset ja ruokakärryn kolahdukset ovat tuttuja varmasti kaikille sairaalasängyssä joskus maanneille – mutta ovatko ne sittenkään aina välttämättä merkkejä lohdusta ja toivosta, sitäkin runoja lukiessani mietin. On oireita, tutkimuksia, löydöksiä, diagnooseja, ennusteita ja hoitoja. Vaikka lääkäri näkee tähystäessään ihmisen sisuksiin löytäen muun muassa eteisiä, kammioita ja läppiä, ei hänkään sentään ihan kaikkea näe:
”Ei rakkaus asu sydämessäolen katsonut sinne"
On lääkäreitä ja potilaita, mutta ennen kaikkea on ihmisiä. Kiinnostava teema, jota runoissa käsitellään, onkin juuri se, keitä olemme toinen toisillemme ja itsellemme silloin, kun tittelit jätetään pois. Huttunen toteaakin osuvasti, että lääkärikin on vain numero tunnistusrannekkeessa, kun ylpeys ja valkoinen takki riisutaan. Hän on vertaistensa seurassa, potilas potilaiden joukossa.
Jokainen ihminen haluaisi varmasti olla muutakin kuin diagnoosinsa ja muutama rivi sairauskertomuksessa. Mutta etenkin lääketieteellisissä lausunnoissa, yksilö kutistuu edelleen helposti pelkäksi numerokoodiksi, vaikka ihminen ei koskaan olekaan yhtä kuin sairautensa tai vammansa. Samaan tapaan lääkärikin haluaa välillä olla vain ihminen. Kokoelman puhuttelevien runojen keskeinen viesti onkin mielestäni se, että meidän tulisi kohdella ja kohdata toinen toisemme ennen kaikkea ihmisinä – oppiarvoistamme tai mahdollisista diagnooseistamme riippumatta.
Suosittelen tätä tuoretta tamperelaislääkäri Reetta Huttusen vahvasti omaäänistä esikoiskokoelmaa sairauksia ja sairaaloita pelkäämättömille runouden ystäville, statukseen katsomatta.
 |
Kustantaja: Enostone Julkaisuvuosi: 2020 Sivumäärä: 95 s. |
P.S. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.