Antti Ervasti & Matti Pikkujämsä; Tunti tunnilta tuntien – 100 havaintoa työelämästä

 

Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 221 numeroimatonta sivua

Tämä kirja on tekijöidensä näköinen luomus alati ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta, työn ja vapaa-ajan tasapainosta. Se on kuin väkevä karhunhalaus, jolla suuri sanoma: On normaalia kohdata vastoinkäymisiä ja ongelmia, ja olemme tärkeitä sellaisena kuin olemme, karvoinemme kaikkinemme. 

Miten paljon tunteita yhteen päivään mahtuukaan! Tunti tunnilta tuntien on osuvasti kuvitettu ja sanoitettu työyhteisökirja kansainvälisen suosion saavuttaneen CupOfTherapy-ilmiön tekijöiltä.

Oma arvioni: Kirjan sympaattiset Matti Pikkujämsän luomat eläinhahmot avaavat meille hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta tärkeitä teemoja ja auttavat kohtaamaan arkisia haasteita, joita elämä väistämättä eteemme välillä tuo – olemme usein kiireisiä ja stressaantuneita. 

Lempeästi opastaen tämä voimaannuttava kirja kehottaa meitä olemaan armollisempia itsellemme ja empaattisia toinen toisillemme. Kukaan ei ole täydellinen, ja parhaansa tekeminen riittää. Kirjassa muistutetaan siitä, että vahvinkin voi väsyä, ja jokainen työ kuormittaa ja vaatii siksi myös palautumista. Välillä väsyttää ja mieli on maassa - sekin on ihan ok. Mutta parhaimmillaan meidän on hyvä olla sekä yksin että yhdessä.

”Hyvä vuorovaikutus on kaksisuuntainen tie.”

Kirjassa tuodaan mielestäni hienosti esille hyvän työilmapiirin ja yleisemminkin toimivan vuorovaikutuksen tärkeyttä. Jokaisella ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja oikeus vaikuttaa asioihin, mutta asioiden sanominen ääneen ei ole aina helppoa.  On tärkeää osata kuunnella sekä itseään että muita. 

”Noudata sisäistä ääntäsi ja uskalla kohdata pelkosi ja epävarmuutesi, niin löydät voimavaroja ja kasvat ihmisenä.”

Jokainen meistä seilaa elämän merellä omalla tavallaan ja kohtaa myös vastoinkäymiset yksilöllisesti, mutta on lohdullista tietää, että ongelmanratkaisukykymme, joustavuutemme ja optimismimme voi kehittyä läpi elämän. 

 

”Onnellisuus on kokonaisuuden näkemistä positiivisuutta painottaen. Tunteet ovat kuin aallokko, niille on luonnollista vaihtelevuus. Huterallakin paatilla voi päästä perille asti, ja taitava purjehtija on optimisti.”

Tunti tunnilta tuntien -kirjan   osuvia oivalluksia lukiessa ja puhuttelevia piirroksia katsoessa on helppo ymmärtää CupOfTherapy -ilmiön suosio eri puolilla maailmaa. Jos aamusi tuntuu ankealta, kaipaat päivääsi piristystä tai iltaasi rauhoittavan hetken, tartu tähän kirjaan.

 

Tiitu Takalo: Memento mori

Kustantaja: WSOY

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 228 s. 

Sinulla on aivoverenvuoto.
           
                     Kuulostaa vakavalta

                                                    Se on vakavaa.

Joulukuisena yönä Tiitu Takalo havahtuu äkilliseen, lamauttavaan päänsärkyyn. Ensiapupäivystyksessä selviää, että kyse on sairaudesta, joka vaatii pikaisen leikkauksen. 

Memento Mori on Takalon omiin kokemuksiin perustuva tarina siitä, kuinka ihmisen elämä mullistuu odottamatta yhdessä yössä. Se on kertomus sairastumisesta, toipumisesta ja siitä, mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä.

Tiitu Takalo (s. 1976) on Sarjakuva-Finlandialla ja Puupäähatulla palkittu tamperelainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja.

Oma arvio: Memento mori eli muista kuolevaisuutesi, kuinka osuva nimi tälle koskettavalle omaelämäkerralliselle sarjakuvateokselle. Se kuvaa vaikuttavasti niin sairastumista, hoidon kohteena olemista kuin toipumistakin. Teos osoittaa hienosti sen, kuinka vakavasta ja usein kuolemaan johtavasta sairaudesta toipuminen saa yksilön pohtimaan laajemminkin itseään ja elämäänsä sekä erityisesti tekemiään valintoja. Elämä jakautuu aikaan ennen ja jälkeen sairastumisen. 

Tämän upean nelivärisen tunteita täynnä olevan sarjakuvateoksen keskeinen sanoma tiivistyy mielestäni ajatukseen siitä, että fyysinen sairaus voi vaikuttaa ihmisen elämään kokonaisvaltaisemmin kuin useinkaan osataan edes ajatella. Tämä seikka on tärkeä huomioida myös kuntoutuksessa - mielialalääkepurkki ei ole aivoverenvuodosta toipuvalle useinkaan se paras apu. 

Suosittelen Tiitu Takalon tuoretta Memento mori -teosta lämpimästi kaikille sarjakuvista ja edellä mainituista aiheista kiinnostuneille. Kokemuksellisen tiedon välittäminen on tärkeää myös vertaistuen tarjoamisen näkökulmasta. 

Linda Huhtinen (toim.): Toisinajattelija – Näin lausui Leskinen

 

Kustantaja: Docendo

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 336 s.

Tiedän kyllä, että Jeesus sovittaa synnit. 
Mutta mielelläni ajattelisin, että Jumala on ne säveltänyt.

Juice Leskinen oli yhtä kielen kanssa: lyriikan, käännöstöiden sekä lukuisten tekstien lisäksi hänet muistetaan poikkeuksellisen nopeasta ja viiltävän terävästä reagointikyvystään. Valtakunnan väittelijä ei säästellyt ajatuksissaan ja mielipiteissään. Leskisen letkautuksista ja kommenteista muodostui vuosien aikana yksi taiteilijan tutuimmista tavaramerkeistä. 

Linda Huhtinen on koonnut laajan ja harvinaislaatuisen kokoelman sanataiteilijan lennokkaimpia oivalluksia sekä ennen julkaisemattomia kertomuksia. Leskinen sanailee paitsi oman elämänsä myös musiikillisen uransa merkittävimmät käänteet. Myös vuosikymmenten mittaan syntyneet levyt ja laulut käydään perusteellisesti läpi. Tarinoissa uhkuu ajan henki, yhteiskunnasta uskontoon ja ihmisestä toiseen ihmiseen.

Oma arvioni: Kirja on kiinnostavan monimuotoinen läpileikkaus paitsi Juice Leskisen kieleen niin myös miehen mieleen. 

 

"On helppoa olla samaa mieltä, on helppoa olla mieletön. Vaan enemmän löytää, kun poikkeaa tieltä, ja oikaisee läpi metsikön."

Juice (1950 - 2006) kulkikin rohkeasti omia polkujaan ja lausui ajatuksensa  suoraan ja tarkasti oikeastaan mistä ja kenestä tahansa  Osansa saivat  niin isänmaa, politiikka, uskonto kuin äidinkielikin ja muusikot siinä missä poliitikotkin. Monet Juicen lauluteksteistä ovat mielestäni kerrassaan nerokkaita. Niistä näkyy se, että Leskinen luki paljon jo pienestä pitäen ja viihtyi erinomaisesti kotimaisen kirjallisuuden parissa saaden vaikutteita omiin tuotoksiinsa muun muassa Lauri Viidalta ja Veikko Huoviselta. Mutta silti Leskinen kirjoitti juuri niin kuin vain hän osasi. Juice oli sanataiteilijana omaa luokkaansa. 

Oli kiinnostavaa lukea levyjen ja laulujen taustoista. Olen toki laulanut ja soittanut monia Juicen kappaleita, mutta kirjan sivuilta löytyi monia sellaisiakin riimejä, joita en muista tai tunne lainkaan. Taidanpa siis laatia Juice-soittolistan ja tutustua myös itselleni vieraimpiin kappaleisiin. Kirjasta löytyi myös ainakin yksi kokeilemisen arvoinen resepti...

 

 

 

John J. Murphy: Ratkaisukeskeinen oppilashuoltotyö

 

Kustantaja: Lyhytterapiainstituutti

Julkaisuvuosi: 2016

Englanninkielinen alkuteos: Solution-Focused Counselling in Schools (2015)
Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings
Sivumäärä: 345 s.

Psykologian professori John Murphy on kirjoittanut tämän käsikirjan sinulle, joka työskentelet oppilashuollossa tai autat muusta syystä lapsia tai nuoria, joilla on ongelmia. Kirjassaan Murphy esittelee ratkaisukeskeiselle lähestymistavalle perustuvan työmenetelmän, jonka avulla saat luotua kontaktin lapsiasiakkaisiin ja herätät heissä innon omien ongelmiensa ratkaisemiseen.

Kirja sisältää runsaasti esimerkkejä todellisista keskusteluista lasten kanssa. Se tarjoaa myös seikkaperäiset ohjeet siitä, miten motivoitumattomien lasten ja hankalien vanhempien kanssa päästään tulokselliseen yhteistyöhön.

Oma arvioni: Tämä kirja valottaa monipuolisesti ja konkreettisesti, kuinka sekä oppilashuoltotyössä että muussa koulutyöskentelyssä voidaan soveltaa ratkaisukeskeisiä menetelmiä. Ratkaisukeskeinen työskentely ei ole sarja tekniikoita, joita sovelletaan mekaanisesti ongelmiin. Kysymys on itse asiassa uudesta ja erilaisesta tavasta suhtautua ihmisiin, ongelmiin ja ratkaisuihin. Teoksessa kuvataan monenlaisia tapausesimerkkejä, joista löytyy lukuisia konkreettisia ideoita, miten ongelmia voidaan lähestyä ratkaisukeskeisesti eli pieni askel kerrallaan.  Keskeistä tässä on, että ongelmat muotoillaan siten, että ne ovat ratkaistavissa ja toiminnan tavoitteet määritellään niin, että ne ovat tarkoituksenmukaisia. 

Kirjan keskeisin sanoma on siinä, että  jos jokin keino ei toimi, kannattaa kokeilla jotain muuta. Joskus asiakas itse voi tietää paremmin, mikä häntä auttaa, joten häntä kannattaa kuunnella. Auttajan tulee siis olla nöyrä, kiinnostunut ja oppimishaluinen. Ratkaisukeskeisen työskentelyn ytimessä onkin ajatus siitä, että asiakkaalla on oikeus osallistua asioiden hoitoon kaikilta osin. Toisena keskeisenä periaatteena on asiakkaan yksilöllisten voimavarojen tunnistaminen ja niiden tukeminen. Diagnooseihin ja ongelmiin keskittyminen ei sen sijaan tue tätä ajatusta. Kun keskitytään vahvuuksiin ja painotetaan asiakkaan oman panoksen merkitystä, muutos on mahdollista. Kirjassa esitellään muun muassa mielenkiintoiset poikkeuksille rakentamisen ja voimavaroille rakentamisen prosessit, joihin kannattaa tutustua, jos oppilaiden voimaannuttaminen kiinnostaa. 

Teos antaa käytännönläheisiä vinkkejä myös siihen, mitä voi tehdä, jos asiat eivät etenekään toivotulla tavalla, ja kuinka esimerkiksi lopettaa työskentely hallitusti, kun sen aika on.  Suosittelen tämän kirjan lukemista etenkin kaikille oppilashuollossa työskenteleville. Lukukohtaiset sisältökuvaukset ja yhteenvedot toistivat asioita jo hieman liikaakin, mutta toisaalta oppikirjassa tällainen ratkaisu on ihan ymmärrettäväkin. Joka tapauksessa kirja tarjoaa paljon hyödyllisiä ideoita ja pohdinnan arvoisia asioita kaikille, jotka auttavat työkseen lapsia ja nuoria.

Herman Koch: Suomen päivät

 

Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2020

Hollanninkielinen alkuteos: Finse dagen (2020)

Suomentanut: Antero Helasvuo

Sivumäärä: 328 s.

Kochin tarkka psykologinen katse kohdistuu tällä kertaa häneen itseensä.

19-vuotias Herman Koch päättää lähteä mahdollisimman kauas kotoaan Amsterdamista ja valitsee määränpääkseen kaukaisen Pohjois-Karjalan. Kochin äiti on hiljattain kuollut, ja poika haluaa paeta isäänsä ja tämän uutta naisystävää, mennyttä ja tulevaisuuttakin. 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Herman on taas Suomessa ja törmää sattumalta runokokoelmaan, jossa kuvaillaan täsmällisesti hänen päiviään Pohjois-Karjalassa. Hän päättää ottaa menneisyytensä lähempään tarkasteluun, tutkii muistojaan ja pohtii, miten kertoa kaikesta tosiasioita vääristelemättä. 

Suomen päivät on syvältä viiltävä romaani surusta, kasvamisesta ja siitä, mistä on helpottavaa puhua - ja myös siitä, mistä olisi helpompaa vaieta. 

Oma arvioni: Päädyin lukemaan tämän Herman Kochin (s. 1953) uutuusromaanin pelkästään kirjan nimen perusteella, ja myönnän yllättyneeni aika tavalla, kun kyseessä ei ollutkaan trilleri, vaan oikeastaan omaelämäkerrallinen muisteluteos. Toisin kuin Kochin teoksissa yleensä, tällä kertaa  kirjan henkilöt olivat itse asiassa kaikessa inhimillisyydessään varsin miellyttäviä oikeastaan vain yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Elämäänsä suuntaa ja merkitystä etsineen nuoren miehen "pakomatka" suomalaiselle maaseudulle alkoi talvella vuonna 1973 ja myöhemmin liikuttiin muun muassa Turun kirjamessuilla vuonna 2018. - kiinnostavissa ympäristöissä siis. 

Minua ärsyttää joskus eri aikakausien välillä "hyppiminen", mutta tässä kirjassa se on toteutettu varsin onnistuneesti. Romaani piti hyvin otteessaan, ja kipeitäkin asioita päähenkilön elämästä esiin tuonut tarina herätti miettimään, mitä ihminen lopulta elämästään muistaa ja mitkä asiat ovat puolestaan kenties vaipuneet syystä tai toisesta unohduksiin. 

Kirja-arvio: Lena Helgesson: CP-barnet. Kampen - Sorgen - Glädjen

 

Kustantaja: Libris

Julkaisuvuosi: 2015

Sivumäärä: 194 s.

Jonaksella on CP-vamma. Tässä kirjassa hänen äitinsä Lena Helgesson kertoo avoimesti ja rehellisesti siitä matkasta, jonka hän on kulkenut hyväksyäkseen lapsensa vammaisuuden. Kirjassa tätä prosessia kuvataan taisteluksi pahinta vihollista vastaan. Tilanne pelottaa, huolestuttaa, surettaa ja herättää  myös katkeruutta. Keskoskaapissa elämänsä aloittaneen pojan tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuutta ja kysymyksiä, jotka askarruttavat vanhempia:  Oppiiko Jonas kävelemään ja puhumaan, miten koulunkäynti sujuu ja löytääkö poika itselleen ystäviä, jotka näkisivät iloisen ja fiksun pojan eikä hänen vammaansa ja apuvälineitään? CP-vammaan liittyvät ennakkoluulot piinaavat niin äitiä kuin kuin useita muitakin ihmisiä.  

Tämä elämänmakuinen kirja on myös vahva kuvaus siitä rakkaudesta, joka saa äidin tekemään kaikkensa lastensa eteen. Arki on välillä rankkaa ja huolet uuvuttavat, mutta elämässä on toki paljon iloa ja onneakin. Kirja on mielestäni samaan aikaan sekä pojan että hänen äitinsä kasvu- ja selviytymistarina. Sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä on noin kahdenkymmenen vuoden aikana kysytty melkoisesti molemmilta.

Tätä kirjaa lukiessani mietin paljon niitä tunteita, joita äidilläni on ollut ennenaikaiseen syntymääni ja kaksi vuotta myöhemmin saamaani CP-vammadiagnoosiin liittyen. Lienee todennäköistä, että etenkin ensitiedon ja vertaistuen osalta tilanne on ollut varsin samanlainen kuin tässä kirjassa, sillä Jonas on syntynyt vain neljä vuotta myöhemmin kuin minä. Pyörätuolin ottaminen osaksi kodin arkea ei meilläkään sujunut aikanaan täysin kivuttomasti. 

Monia omasta lapsuudestakin tuttuja asioita tuli odotetusti vastaan pitkin kirjaa. Jonaksen tavoin minuakin on kuntoutettu pienestä pitäen, tutkittu ja hutkittu, akillesjänteet pidennetty ja koulukypsyys testattu. Vaikka pelot ja surut ovat kirjassa vahvasti läsnä varsinkin alussa, teos on mielestäni kuitenkin perussävyltään varovaisen optimistinen, joten lukukokemus ei ollut ainakaan minulle raskas, vaikka teksti tulikin välillä vahvasti iholle. 

Voin suositella kirjaa kaikille CP-vamman omaavien lasten vanhemmille siinä vaiheessa, kun he ovat ainakin jossain määrin sinut lapsensa vammaisuuden kanssa. Jonaksen tarina osoittaa minusta hienosti sen, ettei toivoaan kannata koskaan menettää, sillä kukaan ei voi etukäteen tietää, mitä mahdollisuuksia elämällä on tarjottavana, eikä liioin sitäkään, mikä itse kullekin on kenties mahdotonta.  

Pablo Neruda: Andien mainingit

 

Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2005, 9. painos

(1. suomenkielinen painos ilmestyi 1972)

Suomentanut: Pentti Saaritsa

Sivumäärä: 176 s.

"Minä pidän kirjoista, runoilijan työn tuuheista aineksista, kirjallisuuden metsästä, minä pidän kaikesta, jopa kirjojen kansista, mutta en koulukuntien etiketeistä. Haluan kirjat ilman koulukuntia ja etikettejä, kuten elämänkin."

Rakastettu chileläinen runoilija Pablo Neruda syntyi 1904 ja kuoli vuonna 1973 vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Chilen oikeistokaappaus oli surmannut hänen läheisen ystävänsä presidentti Salvador Allenden. Niin runoissaan kuin muussakin toiminnassaan Neruda puolusti kiihkeästi vapautta, rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. 

Neruda halusi kirjoittaa epäpuhdasta runoutta, sillä "joka pakenee huonoa makua, lipeää liukkaalla jäällä". Hän halusi kirjoittaa runoutta, jota kaikki voivat ymmärtää ja joka sisällyttää piiriinsä kaiken. Rakkaus, intohimo, yksinäisyys ja karut kuvaukset valtamerestä ja vuoristosta ovat Nerudan runouden keskeisiä aiheita, mutta hän ei karttanut myöskään arkisia aiheita: Neruda kirjoitti muun muassa oodin halkojen tuoksulle. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971.

Andien mainingit sisältää suomennosvalikoiman Pablo Nerudan runoja vuosilta 1921–1937 kokoelman Canto general (1950) ja runoja vuosilta 1954–1969. 

Oma arvioni: Andien mainingit on monipuolinen kokonaisuus, joka esittelee lukijalle niin luontoa rakastavan runoilijan kuin tarkkanäköisen yhteiskuntakriitikon. Monet kuuluisat henkilöt ja arkiset asiat ovat saaneet omat oodinsa. Runoissaan Neruda puhuttelee sekä runojensa kohteita että lukijoitaan. Hän puhuu vahvasti ja tunteita säästelemättä ihmisyyden puolesta ja kolonialismia ja ihmisten sortoa vastaan. Tämä käy mielestäni hyvin ilmi myös seuraavasta katkelmasta: 

”Ja on niin paljon muutakin, maan pinta

joka yhdistää meitä tällä halutulla pallolla,

kaikki se saa minut toistamaan

että me purjehdimme samassa aluksessa:

pöyhkeys voi upottaa sen:

lastatkaamme se leivällä ja omenilla,

lastatkaamme se mustilla ja valkoisilla,

lastatkaamme se ymmärryksellä ja toivolla.”

Neruda kirjoitti aiheista, jotka ovat ajankohtaisia vielä tänä päivänäkin, joten runojen ystäville tämä kokoelma antaa yhä paljon ajateltavaa. Pablo Neruda halusi opettaa meille jotakin, ja niin hän on runoillaan varmasti tehnytkin. 

 

László Krasznahorkai: Saatanatango

 

Kustantaja: Teos

Julkaisuvuosi: 2019

Unkarinkielinen alkuteos: Satantango (1985)

Suomentanut: Minnamari Pitkänen

Sivumäärä: 305 s. 

Saatanatango sijoittuu jatkuvan sateen ja tuulen piinaamalle syrjäseudulle, jossa lakkautetun tilan entiset asukkaat odottavat pelastustaan. Epätoivon lamauttamat ihmiset väijyvät toisiaan verhojen raoista ja keplottelevat osuutta naapurin palkkapussista. Kaikki ympärillä lahoaa käsiin. 

Lopulta odotus palkitaan. Jo kerran kuolleeksi luultu vapahtaja saapuukin johdattaakseen ihmiset murenevasta ansasta kohti valoisampia aikoja, tietysti pientä korvausta vastaan. Romaanin henkilöhahmot sahaavat metafyysisen ymmärryksen ja äärimmäisen välinpitämättömyyden välillä. He ovat kaiken aikaa jonkin ratkaisevan havainnon äärellä, mutta jäävät odottamaan, sillä on täytynyt tapahtua jokin virhe: eivät asiat niin huonosti voi olla.

Tarinat ja kerronnan tasot lomittuvat ja keskeytyvät. Jokaisella on pakottava kiire saada sanottavansa ulos ja jokainen toivoo tulevansa ymmärretyksi täysin ja ehdoitta. Lopputuloksena on vuodatus, jossa näkökulmat vaihtuvat pienenpienistä kosmisiin suuruuksiin.

Oma arvioni: Olipa melkoisen erilainen lukukokemus pitkästä aikaa. Saatanatango oli minusta oudolla tavalla samaan aikaan sekä luokseen kutsuva että luotaan työntävä romaani. Kun ihmiset ovat  eksyksissä ja vankeina omassa kolkassaan eikä toiveille tai unelmille ole tilaa, tunnelma on todella synkkä - suorastaan apokalyptinen. Maailma ja kollektiivisen viljelyyn uskoneiden järjestelmän alakerroksissa ajelehtivien  ihmisten elämät ovat pahasti nyrjähtäneitä. Ei olla matkalla minnekään, eikä aikakaan kulje, mutta rappion tango vain jatkuu.

Kiinnostuin tästä kirjasta kirjailija Riikka Pelon ja suomentaja Minnamari Pitkäsen keskusteltua siitä tämän syksyn Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Vaikka en unkaria osaakaan, Pitkänen on varmasti tehnyt hienoa työtä László Krasznahorkain pitkiä virkkeitä vilisevän tekstin kanssa. En oikein tahtonut saada tarinasta otetta, mutta teoksen kielellinen ilmaisu sen sijaan viehätti. Krasznahorkaita on tituleerattu Unkarin Kafkaksi, eikä ihan syyttä, joten jos pidät Kafkan tuotannosta, saatat pitää myös Saatanatangosta.

Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.): Päiväkirjojen jäljillä - Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen

 

Kustantaja: Vastapaino

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 351 s.

Millaista tietoja satojen vuosien takaiset päiväkirjat voivat välittää menneisyydestä?

Päiväkirjat ovat vuosisatojen ajan olleet ihmisille almanakkoja, muistikirjoja, kalentereita, sairauskertomuksia, kasvattamisen välineitä, kirjoittamisen taidon ja uskonelämän harjoitteita, intiimejä uskottuja, historiallisten tapahtumien todistajia. Tutkijalle ne tarjoavat ainutlaatuisen kurkistusaukon inhimilliseen, elettyyn elämään. 

Kirjassa nousee esiin päiväkirjakirjoittamisen pitkä historia ja sen eri roolit, muodot ja konventiot niin yhteisöissä kuin yksittäisen ihmisen elämässä. Historiallinen päiväkirjatutkimus kytketään kansainväliseen elämänkerronnan tutkimuksen kenttään. Tarkastelu kohdistuu keskeisiin metodologisiin, käsitteellisiin ja eettisiin kysymyksiin.

Tämä kirja on tarkoitettu juuri sinulle, joka opiskelet, tutkit tai pohdit, mitä päiväkirjat voivat eletystä ja historiasta kertoa. Yhtä lailla se on tarkoitettu sinulle, joka itse kirjoitat päiväkirjaa, harkitset päiväkirjan aloittamista tai luet vanhoja päiväkirjojasi.

Kirjan kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita, joiden hartaana toiveena on, että kukaan ei tuhoaisi päiväkirjaansa. 

Oma arvioni: Eipä tämän kiinnostavan ja monipuolisen kirjan takakansitekstiin ole juuri lisättävää. Tämän teoksen lukeminen oli kiehtova matka menneeseen. Nyt harmittaa vain todella kovasti, että tuhosin aikanaan hetken mielijohteesta kaikki lapsena ja nuorena kirjoittamani päiväkirjat. Kuinka kiinnostavaa niihin olisikaan tutustua nyt vuosikausia vanhempana ja monta kokemusta rikkaampana. Luulenpa kuitenkin, että osin myös tämän kirjan innoittamana, tulen vielä joskus kirjoittamaan päiväkirjaa. Sen aloittaminen voikin itse asiassa olla lähempänä kuin luulenkaan... 

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

 

Kustantaja: Kustantamo S&S

Julkaisuvuosi: 2019

Norjankielinen alkuteos: Arv og miljø

Suomentanut: Katriina Huttunen

Sivumäärä: 379 s.

Perintöriita avaa syvät haavat

Kukaan teistä ei ole missään vaiheessa kysynyt minulta tarinaani, ja se on ollut ja on edelleen minulle suuri suru, kirjoittaa vanhin tytär Bergljot sähköpostitse siskoilleen keskellä kiivasta riitaa kahdesta perintömökistä meren rannalla. 

Kirjan kertoja, vanhin tytär, on katkaissut välinsä lapsuuden perheeseen. Hän on käynyt terapiassa, psykoanalyysissä. Hänelle on valjennut, mitä lapsena tapahtui. Hän ei odota perintöä, mutta kun veli kimmastuu epäoikeudenmukaisesta ennakkoperinnöstä, Bergljot ajautuu mukaan perhettä repivän kiistaan. 

Vähitellen lukijan eteen avautuvassa perhedraamassa käsitellään syvällisellä herkkyydellä syyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, kertomisen ja kuulluksi tulemisen tarvetta sekä sitä, mistä olemme valmiita luopumaan pitääksemme kulissit pystyssä.

Oma arvioni: 

Tämä Vigdis Hjorthin (s. 1959) autofiktiivinen romaani on sekä kiitelty että kiistelty. Sen pohjalta Norjassa on käyty kiivasta keskustelua kaunokirjallisuuden roolista totuuden kertomisen välineenä. Hjorth oli vieraana tämän vuoden Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla, jossa keskusteltiin myös edellä mainitusta teemasta. Keskustelu löytyy täältä. 

”Joskus on liian myöhäistä. Joskus on mahdotonta korjata, joskus korjaaminen ei auta.”

Vaikka Perintötekijät-romaanin keskiössä on perintöriita, kysymys on lopulta paljon isommista asioista kuin kesämökeistä. Taustalta paljastuu traumaattisia lapsuudenkokemuksia, jotka eivät jätä riipaisevan tarinan minäkertojaa rauhaan. Alkoholi ja psykoterapia eivät riitä hänen haavojensa laastareiksi. Romaanissa kuvataan suorastaan raivokkaasti, kuinka tuhoisaa voi olla, jos perheessä kukaan ei ota traumaattisia kokemuksia todesta. Eihän sellaista ole voinut tapahtua...

Ihmisen toipumisen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta on  kuitenkin erittäin tärkeää, että jokaisen yksilön tarina tulisi kuulluksi ja hänen tuskansa ja kipunsa ymmärrettäisiin. Häpeä ei saisi koskaan estää puhumasta eikä syyllisyys tunnustamasta. Vaikeiden asioiden kieltäminen ei pyyhi niitä pois, eikä salailu auta ketään.  

”Jos en hyväilisi arpeani, jos jättäisin kaiken taakseni, astuisin ulos typerästä uhriroolistani, eikö se olisikin helpotus. Kyllä. Sillä vain ei ollut mitään tekemistä sovinnon kanssa. Siihen en uskonut.”

Jos traumatisoituneen henkilön mielenmaisemaan astuminen kiinnostaa, kannattaa tarttua tähän kirjaan. Tarina ei ole kaunis, mutta mielestäni kaikessa raadollisuudessaan varsin puhutteleva ja  ehdottomasti sekä kertomisen että lukemisen arvoinen. 

Andreas Schlieper & Heike Reinecke: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

 

Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2020

Saksankielinen alkuteos: Legendäre Katzen und ihre Menschen (2019)

Suomentanut: Heli Naski

Sivumäärä: 223 s.

Viihdyttävä tietokirja kissoista ja heidän tunnetuista palvelijoistaan

Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä pitää sisällään tarinoita ja anekdootteja kuuluisien karvapalleroiden ja heidän kaksijalkaisten purkinavaajiensa elämästä.

Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä sisältää kolmekymmentä viihdyttävää tarinaa kissoista ja heidän kuuluisista isännistään ja emännistään, jotka ovat menestyneet erilaisilla luovuuden aloilla. Ihmiskuuluisuuksista mukana kirjassa ovat mm. Haruki Murakami, Frida Kahlo, Freddie Mercury, Winston Churchill, Charles Bukowski, Gustav Klimt, Isaac Newton, T. S. Eliot, Patricia Highsmith ja Doris Lessing.

Oma arvioni: Tähän tietokirjaan on kerätty mielenkiintoisia tarinoita ja anekdootteja kuuluisien kissojen ja  heidän kaksijalkaisten purkinavaajiensa elämästä. Jos haluat tietää, mitä erikoista oli Ernest Hemingwayn (1899 - 1961) kissoissa, kenen mielestä kissa oli kaunis paholainen, kuka kuuluisa taiteilija koki olevansa kuin kissa, koska mikään ei tapa häntä kovin äkkiä, tai kuka Nobel-palkittu kirjailija totesi: " Kissa on suunnaton rikkaus." 

Mielestäni todella kiinnostava yksityiskohta teoksessa oli se, että tunnettujen kissojen palvelijoiden joukossa oli huomattava määrä nobelisteja - silkkaa sattumaako, vaiko sittenkin jotain ihan muuta, sitä voi tarinoita lukiessaan itse kukin miettiä.  Vaikka olenkin ennen kaikkea koiraihminen, enkä ole koskaan elänyt kissan kanssa, jotakin kiehtovaa näissä omanarvontuntoisissa, notkeissa ja ovelissakin eläimissä kuitenkin on, ja tämä huumorilla höystetty tietokirja osaltaan lisäsi mielenkiintoani kissoja kohtaan. Hemingway korotti kissan toisinaan jopa ihmisen yläpuolelle, koska kissa on emotionaalisesti täysin rehellinen. Niin on omien kokemusteni mukaan koirakin.  

Tämän kirjan parissa jokainen kissaihminen viihtyy varmasti vallan mainiosti. Teos sopii hyvin heille  vaikkapa lahjaksi, mutta enpä usko tämän olevan tylsää luettavaa muillekaan kulttuurista kiinnostuneille eläinten ystäville. 

     

Pirjo Suvilehto: Oi ihana satu – Lasten ja nuorten kirjallisuusterapia

 

Kustantaja: Avain

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 269 s.

Hyvinvointia kirjoista!

Oi ihana satu. Lasten ja nuorten kirjallisuusterapia avaa näkymiä kirjallisuusterapian maailmaan. Kirjallisuusterapia on vähemmän tunnettu terapian muoto, joka sopii jokaisen arkeen: runo päivässä tekee hyvää, ja kirja kuukaudessa ylläpitää hyvinvointia. 

Teoksessa kurkistetaan kirjallisuusterapian historiaan, sen eri suuntauksiin ja menetelmän prosesseihin. Kirjallisuusterapian ympäristöinä voivat toimia niin koti, päiväkoti, koulu, sairaalat kuin terapiaryhmätkin. 

Kirjan avulla vanhemmat, opettajat ja kasvattajat saavat käsityksen kirjallisuusterapiasta ja sen mahdollisuuksista eri ikäisten lasten ja nuorten parissa. Teos kertoo myös, millainen on terapeuttisesti hyvä lastenkirja. 

Oma arvioni: Tämä uutuuskirja osoittaa varsin mainiosti kirjojen ja niiden lukemisen monimuotoisen hyvää tekevän voiman. Lapsille kannattaa lukea jo pienestä pitäen muun muassa satuja ja loruja. Nuoria tulee johdattaa kirjallisuuden pariin - eikä kirjaan tarttuminen tai vaikkapa päiväkirjan kirjoittaminen ole pahitteeksi aikuisillekaan. Kirjassa valotetaan monipuolisesti kirjallisuusterapian taustoja ja mahdollisuuksia. 

Olen aina rakastanut kirjoja ja lukemista, ja kirjoittaminen on ollut minulle mieluinen tapa ilmaista ajatuksiani ja tunteitani - etenkin itselleni. Siksi myös kirjallisuusterapeuttinen toiminta on kiinnostanut minua jo vuosia. Konkreettisia askelia siihen liittyvää unelmaani kohti en ole vielä kuitenkaan pystynyt valitettavasti ottamaan, mutta tämän  Oi ihana satu -kirjan lukeminen vain vahvisti ajatuksiani siitä, mitä vielä joskus tulevaisuudessa haluaisin tehdä.

Kirjailija, dosentti ja kirjallisuusterapiaohjaaja Pirjo Suvilehdon teos tarjoaa runsaasti inspiroivaa tietoa siitä, kuinka kirjallisuusterapiaa tai kirjallisuusterapeuttista toimintaa voidaan toteuttaa lasten ja nuorten kanssa erilaisissa konteksteissa. Teoksessa on  myös listattuna lukuisia hyviä kirjoja eri teemoihin liittyen, joten sopivaa luettavaa löytyy esimerkiksi yksinäisyyden, erilaisuuden ja  surun käsittelyn tueksi taaperoista teineihin.  

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille lasten ja nuorten vanhemmille sekä kasvatus- ja sosiaalialalla lasten ja nuorten parissa työskenteleville. On se toki mielenkiintoista luettavaa kaikille muillekin kirjallisuusterapiasta kiinnostuneille. Uskonpa palaavani teoksen teemoihin vielä jossain vaiheessa...

Kirja-arvio: Ajopuujalassa jonottajien aika käy pitkäksi, mutta lukija ei pitkästy

Heli Laaksosen (s. 1972) upouusi pienoisromaani Ajopuujalka on tragikoominen ja rakkaudentäyteinen tarina Pakista, Ekistä ja Kanesta – rahtareista, jotka odottavat rekoissaan jonon liikkumista tunnista, päivästä ja viikosta toiseen. Aika kyllä kulkee, mutta se ei kulu. Mitään ei satu, vaikka koko ajan tapahtuu. Rekkakuskit ajelehtivat kuin ajopuut elämän virrassa menneitä miettien ja tulevaa tuskaillen. Välillä kerrotaan vitsejä ja välillä heittäydytään jopa runollisiksi.

Huumorin, runouden ja kielen lisäksi teoksessa kukkii myös omenapuu. Kirjallaan etenkin murrerunoistaan tunnettu Laaksonen haluaa mielestäni ylistää suomen kielen rikkautta – ja onnistuu siinä mainiosti. Yleiskielisen kerronnan ohessa rupatellaan Sanamaijalle omimmalla lounaismurteella, mutta myös savoksi ja pohjalaisittain. Kirja puhuu myös ihmisten moninaisuuden puolesta ja siinä annetaan kyytiä stereotypioille, kun tutustutaan muun muassa kauniiseen rekkaa ajavaan naiseen ja savolaiseen, joka ei olekaan lupsakka.  

Valitsin tämän erityisen kirjan tarkoituksella eilen vietetyn lukutaitopäivän ja sen Read Hour:n kirjakseni, sillä lukutaito on mielestäni tärkein pääomamme ja lukemisen tulisi olla ennen kaikkea iloinen asia. Ajopuujalkaa lukiessani tulinkin nopeasti paremmalle tuulelle, ja suupielet kääntyivät ylöspäin. Ole siinä sitten nauramatta, kun miehet jumppaavat vaikka eivät tahdo.  Ei ihme, että esimerkiksi raajojen vaihto mietityttää. 

Kirja on siis varsin hauska, mutta tarinassa on mukana hienosti myös syvällisiä asioita ja tummempia sävyjä. Tämä on hyvä, sillä eihän elämäkään ole ainaista auringonpaistetta. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Sama yllätyksellisyys on vahvasti läsnä tämän hyvällä tavalla oudon pienoisromaanin sivuja kääntäessä. 

Jos haluat tietää, miten jonottajien aika oikein kuluu ja viettää leppoisia hetkiä heidän seurassaan, suuntaa nopeasti kirjakauppaan ja osta luettavaa 15 eurolla. Näin saat Kirjan päivien 7.–13.9.2020 kunniaksi julkaistun Heli Laaksosen kirjoittaman Ajopuujalan kaupan päälle. 

Kustantaja: Kirjakauppaliitto

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 132 s.

P.S. Seuraa Kirjat kertovat -lukupäiväkirjaani niin saat selville, minkä kirjan kylkiäisenä minä em. lystikkään kirjan itselleni sain.  

Tommy Hellsten & Tiina Tuomikoski (toim.): Lentoon – Muutokseen suostumisen voima

 

Kustantaja: Kirjapaja

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 187 s.

Anna elämän kantaa

Yhden havahduttaa äkillinen elämänkriisi, toinen huomaa ajan myötä, että elämä ei tunnu enää omalta. Voiko elämää ja omaa itseään muuttaa, ja mitä aito muutos tarkoittaa? Kuinka irrottautua tutusta mutta toimimattomasta? Mitä muut sanovat, entä jos läheisiin sattuu? Onko jokaisella oikeus pyrkiä rehellisesti kohti omannäköistä elämää?

Tässä kirjassa joukko rohkeita ihmisiä kertoo elämäänsä myllertäneestä sisäisestä muutoksesta. Viimeistään silloin, kun paikalla pysymisestä tulee tuskallista, kannattaa antautua muutokseen. Samastuttavat tarinat saavat näkökulmaa terapeutti Tommy Hellstenin kirjoittamista jaksoista, joissa pohditaan muutoksen ja merkityksellisyyden teemoja.

Oma arvioni: Tämä kirja vie lukijansa lennolle, jonka määränpäänä on muutos. Kirjan keskiössä on kahdeksan muutostarinaa eletystä elämästä erilaisine nousukiitoineen, ilmakuoppineen ja mahalaskuineen. Tarinat kertovat, kuinka kivuista voi kasvaa uusi tietoisuus, joka saa siivet kasvamaan ja kantamaan. Samalla maisema niin itseen kuin koko elämään ja maailmaan avartuu. Yläilmoista kun näkee kauas ja saa perspektiiviä asioihin. Muutos on aina matka, joka vie meidät johonkin, ja kärsimys on merkki muutoksen tarpeesta eli itse asiassa kutsu lennolle. Meidän on suostuttava kohtaamaan kipua ja kärsimystä, siis tehtävä tunnetyötä muun muassa pelkojen, häpeän, surun ja riittämättömyyden hyväksymiseksi. Muutosmatkat eivät ole halpoja, helppoja tai edes aikatauluiltaan varmoja, mutta jos uskallamme luopua omavoimaisuudestamme, lentomatka on turvallinen ja antoisa. 

Suosittelen kirjaa niille, jotka kaipaavat elämäänsä muutosta, mutta eivät oikein tiedä, mistä oman muutosmatkansa voisi aloittaa. Sen voi aloittaa vaikkapa tämän rohkaisevan ja lennolle lähtemiseen kannustavan teoksen lukemisesta. Tarinat osoittavat, että vaikeistakin traumoista on mahdollista selvitä, jos on valmis kohtaamaan ne ja luopuu muun muassa liiallisesta kiireestä ja suorittamisesta. Oleellista on oppia olemaan. Tähän liittyen Tommy Hellsten toteaa kuvaavasti näin:

"Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. –  –  Läsnä hetkessä voi olla vain se, joka rohkenee olla avuton, heikko ja haavoittuva.”

 

Markus Raivio & Jouko Raivio: Toipuva mieli – Opas toipumisorientaatioon

Kustantaja: PS-kustannus

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 227 s.

 

Yleensä puhutaan siitä, onko ihminen terve vai sairas ja minkälaisia oireita hänellä on. Harvemmin puhutaan siitä, voiko hän elää hyvää elämää oireistaan ja sairaudestaan huolimatta. 

Mielenterveyden häiriöistä toipuminen on kliinisesti nähty oireiden parantumisena. Toipumisorientaatiossa ei kuitenkaan lukkiuduta diagnooseihin eikä haikailla aikaan ennen sairastumista, vaan sen sijaan aletaan rakentaa merkityksellistä elämää oireista huolimatta.

Toipumisorientaatiossa toipuja on itse aktiivinen toimija. Hoidossa tuetaan potilaan oman identiteetin vahvistumista ja autetaan uskomaan omiin voimavaroihin. Häntä kannustetaan myös löytämään itselleen merkityksellisiä elämänsisältöjä ja tavoitteita psyykkisten häiriöiden aiheuttamista rajoitteista huolimatta.

Teos johdattaa toipumisorientaation keskeisiin periaatteisiin. Lisäksi se tuo esille mielenterveyden parissa työskentelevien vaikuttajien ja kokemusasiantuntijoiden näkemyksiä suomalaisten mielenterveydestä ja toivottavista kehityssuunnista. Kirja on tarkoitettu mielenterveystyön ammattilaisille, mielenterveyden haasteista kärsiville ja heidän läheisilleen sekä kaikille mielenterveydestä ja sen tulevaisuudesta kiinnostuneille.

Oma arvioni: 

"Jos ei ole valoa tunnelin päässä, ei ole enää elämääkään." 

Tämä tuore teos vie lukijansa mielenkiintoisten kysymysten äärelle pohtimaan mielen hyvinvointia ja niitä haasteita, joita mielenterveystyö kohtaa tänä päivänä ja tulevaisuudessa. Kirjassa toipumisorientaation periaatteita tarkastellaan sekä auttajien että autettavien näkökulmasta. Kyseinen lähestymistapa haluaa haastaa perinteiset käsitykset mielen sairauksista ja niiden hoidosta. 

Teoksessa tuodaan vahvasti esiin toivon merkitystä ja yksilön oman aktiivisen toiminnan ja kokemusten arvostamisen tärkeyttä toipumisen tiellä. Katse halutaan siis kääntää vioista vahvuuksiin. Tämä onkin tärkeää, sillä kirjan kirjoittajien mukaan jokainen ihminen ansaitsee lupauksen paremmasta huomisesta, eikä yhdenkään ihmisen villeintäkään unelmaa saisi koskaan mitätöidä. Jos ammattilainen näkee vain sairauden ja sen diagnoosin, hän ei kohtaa ainutlaatuista yksilöä sairauden takaa vaan toimii stereotypioiden ohjaamana. Tällöin sairauteen liittyvä stigma saattaa vaikuttaa haitallisesti sairastuneen ihmisen  koko elämään – ei vain hänen toipumisprosessiinsa. Erilaisuuden arvostamisen puolesta puhuu myös Olavi Sydänmaanlakka todetessaan näin:

”Elämä on joka tapauksessa kokemusten ja niiden avulla hankitun tiedon ja tunteiden kiertymää ja pääomaa. Meillä on pyrkimisen, pystymisen ja vahvuuden kulttuuri. Siinä on mielestäni muutoksen paikka. Meidän tulisi oppia näkemään elämän erilaisuuden hetket voimavaroina.” 

Tänä päivänä puhutaan paljon "uudesta normaalista", mitä se nyt sitten onkaan. Toipuva mieli -teoksessa pohditaan muun muassa teknologian roolia mielenterveyden edistäjänä. Jos sanotaan, että teknologinen on mielenterveystyössä uusi luonnollinen, voisiko erityinen olla uusi normaali? Entä, voisiko valta olla enemmän meitä yhdistävä kuin erottava tekijä?  Koska meillä kaikilla on mieli ja mielenterveys, voisimme miettiä näitäkin asioita yhdessä. Mielenterveystyön tulevaisuudessa on nähtävissä sekä toiveikkuutta että näköalattomuutta, mutta toipumisorientaation yleistyminen voisi tarjota yhden mahdollisuuden ensin mainitun lisääntymiselle. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille mielen hyvinvoinnista kiinnostuneille. Tämän monipuolisen teoksen lukeminen herättelee kohtaamaan  ihmiset entistä kokonaisvaltaisemmin ja yksilöllisiä kokemuksia arvostaen ja voimavarat tunnistaen mahdollisista diagnooseista huolimatta. 

Maria Lassila-Merisalo: Tarinallinen journalismi

 

Kustantaja: Vastapaino

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 176 s.

Tarinat toimivat aina, oli väline tai alusta mikä tahansa. Kertomuksen kuljettamisen taito taipuu moneen tarkoitukseen, eikä tarina muotona vanhene koskaan.

Tarinallinen journalismi on genre, joka sijoittuu faktan ja fiktion rajamaille. Se suo kirjoittajalleen tiettyjä taiteellisia vapauksia, mutta vaatii myös totuudellisuutta ja vastuuta. Hyvään journalistiseen ammattitaitoon kuuluu kyky tunnistaa millainen muoto palvelisi parhaiten tarjolla olevaa sisältöä. Esimerkiksi reportaasi, henkilöjuttu ja ilmiöjuttu kaipaavat kertojaltaan ymmärrystä tarinan rakenteesta. 

Kirja sisältää konkreettisia neuvoja ja oppeja tarinalliseen journalistiseen kirjoittamiseen. Vastaavaa opasta ei ole suomenkielisenä tehty aiemmin. 

Oma arvioni: Tämä tuore, monipuolinen ja selkeä opas kertoo, kuinka kirjoitetaan vaikkapa läsnäoleva reportaasi tai kiinnostava henkilö- tai ilmiöjuttu. Se opastaa kirjoittajaa myös oman kirjoittajatyypin ja -tyylin tunnistamisessa ja huomion kiinnittämisessä sekä kertojaääneen että jutun rakenteeseen. Alun tulee olla lukemiseen houkutteleva, tarinan pitää kulkea ja lopetuksen tulee olla tietoinen.

"Tarinan kirjoittaminen on aina valintaa. Jutun aiheesta ja näkökulmasta riippuen eri elämänvaiheet ja -tapahtumat ovat olennaisia.'

Kirjan toisessa osassa pureudutaan puolestaan tarinallisen journalismin kehitykseen ja nykytilaan sekä sen sudenkuoppiin, joita journalistisen kirjoittamisen dosentti Maria Lassila-Merisalon mukaan ovat niin puutteellinen lähdekritiikki, ylitulkinta kuin tunteiden tuputtaminenkin. Lehtijuttuja ja sosiaalisen median tekstejä lukeville ne lienevät valitettavan tuttuja. Tämän teoksen Lukemisto-osassa olevat lehtijutut ovat mielestäni mainioita esimerkkejä tunteita herättävästä journalismista. Ensimmäinen juttu oli minusta epämukavaa luettavaa. Lehtijuttuna en olisi sitä lukenut. Toinen juttu nosti mieleeni surullisia muistoja ja liikutti siksi kovasti, ja kolmas juttu oli kokonaisuudessaan todella koskettavaa luettavaa. Nenäliinoille saattaa siis hyvinkin olla käyttöä, kun Armista ja Lainasta luet.  

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että erilaisia vastuullisten kirjoittajien ideoimia ja tuottamia tarinoita tarvitaan, mutta esimerkiksi klikkiotsikoita ja inspiraatiopornoa ei kaivata. Kirjan keskeisin viesti kiteytyykin mielestäni hyvin seuraavassa sitaatissa:

"Tarvitsemme rakentavia ja positiivisia tarinoita, jotka inspiroivat meitä ja luovat hyvää mieltä ympärilleen. Ihmiselämälle uskolliset tarinat sisältävät kuitenkin niin valoja kuin varjoja, ja rehelliset varjoista kertovat jutut ovat nekin tarpeellisia."

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille elämänmakuisista tarinoista ja tarinallisesta journalismista kiinnostuneille. Luulenpa, että tämän informatiivisen ja inspiroivan teoksen luettuaan monet meistä tulevat tarkastelemaan ja arvioimaan mediassa julkaistuja juttuja entistä tarkemmin ja kriittisemmin - ja ennen kaikkea miettimään aiempaa syvällisemmin, mistä ja miten itse kirjoitamme.  

Kirja-arvio: Akseli Koskelan runoissa koetaan miehuuden tuskaa

Helsinkiläisen Akseli Koskelan (s. 1980) ensimmäisessä suomenkielisessä runokokoelmassa Miehen kuolema (2020) miehuus on kuollut, jos sitä nyt koskaan oli olemassakaan. Kirjan runoissa nykyaikaista miehuutta tarkastellaan etenkin pelkojen kautta – ensin pelätään isää, sitten miehuutta ja lopuksi vanhemmuutta. Kokoelmassa miehenä olemisen kompleksisuus näyttäytyy lukuisina kysymyksinä: mistä tietää olevansa edes elossa, mitä tehdä, kun ei osaa rakastaa, tai miten on mahdollista ratkaista runsauden ja puutteen kudelma? Lukuisia suuria kysymyksiä vailla suoria vastauksia – sitähän se on ihmisen elämä sukupuoleen tai sukupolveen katsomatta.

”Kun sanat loppuvat

alkaa runo,
ihminen.”

Isyyden ohella runoissa keskeisiä teemoja ovat yksinhuoltajuus ja ihmisten välinen vetovoima.  Koskelan runoissa tunteet ovat vahvasti läsnä; samaan aikaan rikki repivinä ja uutta luovina. Kirjoittajan mukaan rumuutta on vain ihmisten käytös. Kauneutta hän löytää puolestaan niin kukkivasta lumpeesta, kärsimyksestä kuin keskeneräisyydestäkin. 

”Ehkä pyrimme tekemään oikein kunakin ajankohtana,
kasvamme virheisiimme ajan kanssa.
Suremme velvollisuudentunnosta
tai myönnymme vanhenemaan lyhyellä aikajänteellä.”

Voin suositella Miehen kuolema -runoteoksen lukemista kaikille miehuutensa kanssa kamppaileville ja "pureskelua" vaativan ja omaäänisen runouden ystäville. Akseli Koskelan runoista erityisen mielenkiintoisia tekee minusta se, että hän työstää niitä samanaikaisesti sekä suomeksi että espanjaksi, mikä näkyy myös teksteissä. 

Kustantaja: Enostone

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 70 s.

P.S. Kiitos kustantajalle saamastani arvostelukappaleesta.

Kari Hotakainen: Tarina

 

Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 268 s.

Millainen on arvokas elämä? Millainen on hyvä elämäntarina?

Tilanne on tämä: Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä.

Kun kaikille ei riitä asuntoja, alkaa raaka pudotuspeli. Asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat, muut joutuvat Parakkiin tai tyhjiin Kauppakeskuksiin rakennettuihin väliaikaistiloihin. 

Kuka osaa kertoa vetävimmän tarinan ja esittää elämänsä kiinnostavana, kuka uupuu mahdottoman tehtävän edessä? Meneekö Presidentiltä hermot, onnistuuko Muumipeikko tuotteistamaan supi? Miksi Rahikainen on muuttanut nimensä Rahiciksi, millaisen lopun saa suutelemisesta pitävän iäkkään pariskunnan rakkaustarina?

Kari Hotakaisen romaani kertoo siitä, mitä maailmassa tapahtuu nyt - ja siitä, mitä maailmassa voi seuraavaksi tapahtua. Tarina on pöyristyttävä, räävittömän hauska ja salakavalasti liikuttava. Näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut. 

Oma arvioni: Satiirisessa uutuusromaanissaan Kari Hotakainen esittelee maailman, jossa maaseutua ei enää ole varsinkaan perinteisessä mielessä, ja pinnallisessa todellisuudessa menestyminen perustuu ennen kaikkea ihmisten tarinankerrontataitoihin ja sattumaan. Tarina on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa kirjailija esittää räväkkää yhteiskuntakritiikkiä. 

Tarina oli lukukokemuksena hämmästyttävä, hämmentävä ja Hotakaiselle tyypilliseen tapaan hauska. Vain kaavakkeiden lukeminen paikoin pitkästytti, vaikka kerronnallisena ratkaisuna se Tarinassa kuvattuun maailmaan varsin hyvin sopikin. Saipa se minutkin miettimään, mitä elämästäni pähkinänkuoressa kertoisin, jos sitä minulta kysyttäisiin.   

Vaikka huomisestakaan ei voi tietää, haluan kuitenkin uskoa siihen, että juuri alkaneesta syyskuusta tulee erinomainen lukukuu. Tarina oli odotettu ja mainio avaus.