Kirjaesittely: Lena Helgesson: CP-barnet. Kampen - Sorgen - Glädjen
 |
Kustantaja: Libris Julkaisuvuosi: 2015 Sivumäärä: 194 s. |
Jonaksella on CP-vamma. Tässä kirjassa hänen äitinsä Lena Helgesson kertoo avoimesti ja rehellisesti siitä matkasta, jonka hän on kulkenut hyväksyäkseen lapsensa vammaisuuden. Kirjassa tätä prosessia kuvataan taisteluksi pahinta vihollista vastaan. Tilanne pelottaa, huolestuttaa, surettaa ja herättää myös katkeruutta. Keskoskaapissa elämänsä aloittaneen pojan tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuutta ja kysymyksiä, jotka askarruttavat vanhempia: Oppiiko Jonas kävelemään ja puhumaan, miten koulunkäynti sujuu ja löytääkö poika itselleen ystäviä, jotka näkisivät iloisen ja fiksun pojan eikä hänen vammaansa ja apuvälineitään? CP-vammaan liittyvät ennakkoluulot piinaavat niin äitiä kuin kuin useita muitakin ihmisiä.
Tämä elämänmakuinen kirja on myös vahva kuvaus siitä rakkaudesta, joka saa äidin tekemään kaikkensa lastensa eteen. Arki on välillä rankkaa ja huolet uuvuttavat, mutta elämässä on toki paljon iloa ja onneakin. Kirja on mielestäni samaan aikaan sekä pojan että hänen äitinsä kasvu- ja selviytymistarina. Sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä on noin kahdenkymmenen vuoden aikana kysytty melkoisesti molemmilta.
Tätä kirjaa lukiessani mietin paljon niitä tunteita, joita äidilläni on ollut ennenaikaiseen syntymääni ja kaksi vuotta myöhemmin saamaani CP-vammadiagnoosiin liittyen. Lienee todennäköistä, että etenkin ensitiedon ja vertaistuen osalta tilanne on ollut varsin samanlainen kuin tässä kirjassa, sillä Jonas on syntynyt vain neljä vuotta myöhemmin kuin minä. Pyörätuolin ottaminen osaksi kodin arkea ei meilläkään sujunut aikanaan täysin kivuttomasti.
Monia omasta lapsuudestakin tuttuja asioita tuli odotetusti vastaan pitkin kirjaa. Jonaksen tavoin minuakin on kuntoutettu pienestä pitäen, tutkittu ja hutkittu, akillesjänteet pidennetty ja koulukypsyys testattu. Vaikka pelot ja surut ovat kirjassa vahvasti läsnä varsinkin alussa, teos on mielestäni kuitenkin perussävyltään varovaisen optimistinen, joten lukukokemus ei ollut ainakaan minulle raskas, vaikka teksti tulikin välillä vahvasti iholle.
Voin suositella kirjaa kaikille CP-vamman omaavien lasten vanhemmille siinä vaiheessa, kun he ovat ainakin jossain määrin sinut lapsensa vammaisuuden kanssa. Jonaksen tarina osoittaa minusta hienosti sen, ettei toivoaan kannata koskaan menettää, sillä kukaan ei voi etukäteen tietää, mitä mahdollisuuksia elämällä on tarjottavana, eikä liioin sitäkään, mikä itse kullekin on kenties mahdotonta.