Kirjaesittely: Arto Lapin uusissa runoissa musiikki herää eloon ja tunturituuli puhaltaa
Arto Lapin uusin, jo yhdestoista runoteos, Pohjoiset tuulenpesät, on trilogian toinen osa ja itsenäinen jatko Veden ääret -runokokoelmalle (2018), jossa runojen inspiraationa toimivat valmiit runojen otsikot. Tällä kertaa Arto Lappi käyttää musiikkikappaleiden nimiä tekstiensä ”kielellisinä alkupisteinä”. Hän on myös kirjoittaessaan kuunnellut kyseisiä kappaleita, mikä on osaltaan muokannut säkeitä. Jopa niin, että joitakin runoja lukiessani pystyin kuulemaan kyseisen kappaleen. Seuraavassa pieni katkelma tällaisesta runosta:
"Viritän iltanuotion
tunturin kupeeseen, painan kämmenet
kuuman teekupin ympärille.
Sillä on korva
joka kuuntelee, mutta minulla
ei kysymyksiä." (The Sounds of Silence)
Musiikki on runojen riveillä vahvasti läsnä, mutta niin on pohjoisen luontokin. Lukija voi kuulla niin mustarastaan huilumaista laulua kuin hyttysen ininääkin, ja nähdä sitkeät vaivaiskoivut, erämaajärven ja kauniin aarniometsän.
Runoillaan tamperelainen Arto Lappi kutsuu meitä pysähtymään, elämään juuri tässä hetkessä. Jos emme tee niin, emme voi kuulla hiljaisuutta ja nähdä kauneutta ympärillämme ja itsessämme. Hänen mukaansa jokaisella meistä on omat särkymme, omat häpeämme ja omat polkumme kohti hyväksymistä.
”Repaleinen voit olla,
keskeneräinen et koskaan.”
Eräässä runossaan Lappi kuvaa, kuinka on kivuliasta lukea kirja kannesta kanteen, mutta sen sijaan runon lukeminen sieltä täältä lohduttaa. Aika osuvasti sanottu, vaikka en tätä teosta alusta loppuun lukiessani juurikaan kipuillut. Mutta yksi lause todella pysähdytti:
”Yksi virus
ja olemme pyyhkäistyt, (…)”
Kyllä minuakin pelottaa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta eteenpäin on silti mentävä ja käsiä ahkerasti pestävä. Tämän vaikuttavan ja eri aisteja kutkuttavan runoteoksen pariin on mukava palata uudelleenkin, sillä sen lukuisat kauniit lauseet ilahduttavat – ja sitä voi tosiaan mainiosti lukea sieltä täältä, vaikkapa vain runon kerrallaan aina, kun siltä tuntuu. Suosittelen. Jos olet lukenut Taivaan pohjassa laulavat valaat -kokoelman ja pidit siitä, pidät todennäköisesti myös tästä tuoreesta runoteoksesta.
Musiikki on ollut itselleni aina lähes yhtä tärkeää kuin painetut sanat, joten Lapin tapa tehdä runoutta musiikin pohjalta kiehtoo minua kovasti. Saatanpa joskus rohkaistua itsekin kokeilemaan, millaista runoutta syntyisi musiikin inspiroimana, vaikka en taitava runoniekka olekaan. Arto Lapin tulevassa trilogian päätösosassa runojen lähtökohtana on puolestaan kuvataide, joten on mielenkiintoista nähdä, millainen teos niiden innoittamana syntyy.
 |
Kustantaja: Enostone Julkaisuvuosi: 2020 Sivumäärä: 119 s. |