Kirjaesittely: Noora Koponen antaa äänen autistiselle pojalleen, joka kehottaa meitä kuuntelemaan enemmän

 ”Tämä kirja on kirjoitettu kuunneltavaksi, ei oikeastaan luettavaksi. Tämä kirja on ääni lapselle, jolla on meille kerrottavaa. Kuuntelemalla häntä voit oppia kummastelemaan enemmän. Ja kuuntelemalla häntä voit löytää ne pienet ihmeet, joita autistinen lapsi, Nuutti, on tullut meille näyttämään.”

 Näin kauniisti kirjoittaa Noora Koponen erityisen Nuutti-poikansa tarinan kertovassa Jos mä oon oikee -kirjassaan. Hän kehottaa lukijaa pysähtymään edes hetkeksi miettimään, miltä tuntuisi, jos ympärillä olevat ihmiset eivät ymmärtäisikään kieltä, jota puhumme. Mitä tekisit, jos koko elämäsi olisi ollut juuri sellaista? Siinä tapauksessa sinäkin haluaisit varmasti oppia ymmärtämään nuuttien maailmaa ja heidän tapaansa olla joukossamme. Tähän kirjaan tarttuminen tarjoaa siihen elämänmakuisen ja koskettavan tilaisuuden. Itse luin tätä teosta ainakin osittain entisen vammaisen lapsen silmin. Vaikka omista tutkimusjaksoistani Lastenlinnassa on aikaa jo nelisenkymmentä vuotta, oli kerrassaan hätkähdyttävää ja surullistakin havaita, miten kaikki asiat eivät olekaan juurikaan muuttuneet, vaikka niin voisi olettaa. Tiedetäänhän tänä päivänä erilaisista erityisistä tarpeista jo sentään huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Mutta valitettavasti erilaisuus on yhä asia, jota moni pelkää ja kavahtaa. 

Nuutti on paljon muutakin kuin autisminsa. Äitinsä sanoin poika on monella tavalla erilainen ja samalla niin täydellisen ainutlaatuinen. Siksi pelkkä autistisen henkilön haasteiden näkeminen ei tee oikeutta hänen erityisyydelleen, onhan hän kuitenkin ihana poika. Jotta muutkin näkisivät sen, äidiltä vaaditaan jatkuvaa taistelutahtoa. 


”Minä taistelen Nuutin puolesta. Milloin ketäkin tai mitäkin vastaan. Miksi? Koska me häviämme muuten. Emme pelkästään sanan perinteisessä merkityksessä, vaan häviämme näkyvistä tässä yhteiskunnassa.”

 

Koponen kuvaakin vanhemmuuttaan loputtomaksi toivoksi siitä, että Nuutti saisi olla osana ihmisten yhteistä tarinaa. Tähän liittyen hän toteaa koskettavasti näin: 

 

”Ei Nuutin erilaisuus vaaranna maailmaa, mutta maailma voi vaarantaa hänen mahdollisuutensa olla juuri se, kuka hän on.”


Noora Koponen olettaa poikansa kaipaavan vapautta. Se on ymmärrettävää, sillä kukapa meistä haluaisi olla pilkan, ihmettelyn, kauhistelun tai säälin kohteena. Yksikään ihminen ei halua olla aina yksin ja tulla tuomituksi erilaisuutensa vuoksi. Kaikki meistä kaipaavat sitä, että kelpaamme läheisillemme ja yhteiskunnalle sellaisina kuin olemme. Kuinka turhauttavaa onkaan, jos ei tule kuulluksi ja ymmärretyksi. Sen kiteyttää loistavasti seuraava Nuutin kirjoittama pysäyttävä lause: 


 ”Mitä väliä sillä on mitä minä kirjoitan, jos ei minua kukaan usko.”


Ei siis ole ihme, että poika haluaisi kuulua "meihin tavallisiin". Oli suorastaan liikuttavaa lukea musiikin merkityksestä ajatusten ja tunteiden esille tuomisessa. Nuutille tärkeät kappaleet Sannin Jos mä oon oikee ja Happoradion Puhu äänellä jonka kuulen "soivatkin" kirjan sivuilla vahvasti ja vaikuttavasti, vaikka ääntä ei toki kuulunutkaan.  Mielestäni kirjan keskeisimmän viestin voisi tiivistää juuri siihen, että vaikka ääneen lausuttuja sanoja ei olisikaan, viisautensa voi hyvin osoittaa ilman puhettakin.  Siispä: 


”Ihmisten pitäisi puhua vähemmän ja kuunnella enemmän.”


Nuuutin tarina on mielestäni ehdottomasti kuulemisen arvoinen paitsi kaikkien nuuttien läheisille ja heidän kanssaan toimiville, myös kaikille muille, jotka haluavat ymmärtää ihmisten moninaisuutta ja oppia aidosti arvostamaan erilaisuutta. Suosittelen lämpimästi. 

Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 237 s.