Kirja-arvio: Tarita Ikosen Lasinalaiskudoksen runoissa kerrotaan riistetystä lapsuudesta

"Äiti ei ota itkevää lastaan syliin, 
kun särkyy silloin itsekin

Äiti ei ota vihaista lastaan syliin, 
kun tulistuu silloin itsekin

Äiti ei ota pelkäävää lastaan syliin,
kun jännittyy silloin itsekin"


Lasinalaiskudos-proosarunoteoksessaan Tarita Ikonen (s. 1992) kuvaa riipaisevan rehellisesti elämää alkoholistiäidin tyttärenä. Lapsena, jolla ei ole ollut syliä, johon kiivetä, mutta jolle mummon vahakangasliinat, kissat ja maatuskanuket edustavat turvallisuutta. Vaikka mummo lohduttaa ja rohkaisee tyttöä puhumaan tämä vaikenee, koska ei tiedä, mistä aloittaisi.  Äidin alkoholismista ei voi eikä saa puhua, joten lastensuojelulle on uskoteltava, että kotona on kaikki ihan hyvin, ja terapiassakin on parempi olla hiljaa. Seuraava katkelma eräästä runosta kuvaa minusta koskettavasti, kuinka elämä alkoholistin perheessä on ikään kuin jatkuvaa varpaillaan oloa: 


"Meillä ei ole kotona kirjahyllyä,
eikä meillä lueta kirjoja
meillä luetaan joka ilta
äidin mielialaa
silmien punoitusta tai sameutta.
käsien vapinaa tai vaaraa,
rystysvuorten ilmestymistä nyrkkiin
tasapainoa tai tavujen puuroutumista
suljettujenovien riitaisia rajanvetoja."


On myös soittoja hätäkeskukseen, tyhjiä pilleripurkkeja ja tyhjiä pulloja, mustelmia. On äiti, joka ei käy töissä eikä vanhempainilloissa. Pelko, ahdistus ja häpeä ovat lähes koko ajan läsnä. Kosketuksen kaipuussaan tytär viiltelee itseään ja suunnittelee kuolemaansa. Toivottomuus näyttää olevan vallitseva olotila. 

Lasinalaiskudos on kaunistelematon kuvaus riistetystä lapsuudesta, rikotusta lapsesta ja nuoresta naisesta, joka etsii itseään janoten läheisyyttä ja rakkautta. Ikonen tuo väkevissä ja jopa tunnustuksellisissa runoissaan sekä rankimmat kokemuksensa että syvimmät tunteensa aivan lukijan iholle, jopa sen alle. Voin hyvin kuvitella, että alkoholistiperheissä kasvaneet lapset ja nuoret löytävät näistä ilmaisultaan moniäänisistä runoista samaistumispintaa ja saavat teksteistä siten myös vertaistukea.  Ehkäpä he tämän teoksen omaelämäkerrallisten runojen innoittamina rohkaistuvat itsekin kertomaan asioista, joista edelleen varsin usein ikävä kyllä vaietaan. Jos puhuminen on mahdotonta, voi apu vaikeiden tunteiden ja kipeiden kokemusten sanoittamiseen löytyä kirjoittamisesta, kuten tämän puhuttelevan runokokoelman kirjoittajallekin on onneksi käynyt. 

Näin ollen tämän runoteoksen sanomana voisi mielestäni olla se, ettei rankimpiakaan asioita kannata pitää sisällään. Tiedän, se on helpompi sanoa kuin toteuttaa, mutta haluan todeta sen silti. Jokainen sisäinen hätähuutokin ansaitsee tulla kuulluksi, ja näkymättömiin peitetty haava voi arpeutua kunnolla vasta sitten, kun se tulee nähdyksi. Teoksen vaikuttavia runoja lukiessani mietin, kuinka surullista ja epäreilua on, että lukuisten lasten kohtalona on elää lasinen lapsuus. Jokainen lapsi kun ansaitsisi ehdottomasti onnellisen lapsuuden, onnellisia muistoja ja edes yhden välittävän ja luotettavan aikuisen, joka olisi tukena ja turvana aina, kun lapsi syliä, olkapäätä tai kuuntelijaa kaipaa. Kenenkään ei soisi joutuvan kantamaan elämässään liian suurta taakkaa. Ja ilokin jää vajaaksi, jos ei ole ketään kenen kanssa sen jakaa. 

Lasinalaiskudos (2020) on Tuho-trilogian toinen osa. Sarjan avannut Kylmyyden monologi ilmestyi vuonna 2018.  

Kustantaja: Kulttuurivihkot
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 88 s.


 P.S, Lämmin kiitos kirjailijalle saamastani arvostelukappaleesta ja tunteita pintaan nostavan lukuelämyksen tarjoamisesta. 

Kommentit

  1. Rankkaa elämää, rankaa tekstiä.

    Nyt Joonatan Tolalta on ilmestynyt kirja omasta lapsuudesta ja isän boheemisuudesta: romaani Punainen planeetta. Yhtymäkohtia Taritan elämään, nyt vain isän alkoholismin kautta.

    Kirjavinkeissä käsittelin Lasinalaiskudosta ja edellistä Kylmyyden monologiaa, ks. https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/lasinalaiskudos/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!