Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

 

Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 224 s.

Leena Krohnin kirkas sanataide on luonut tummia tulevaisuuden näkyjä ja syviä pohdintoja lukijoille ympäri maailmaa. Odotetun esseekirjansa Krohn aloittaa listaamalla neljä lausetta, jotka ovat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä. Lauseista kasvaa koko kokoelman läpäisevä katse, jolla Krohn tutkii niin taidetta, kuolemaa ja tietoisuutta kuin kulttuurisen omimisen käsitettä ja sananvapauden rajoittamista. 

Krohn kirjoittaa myös omasta kasvamisestaan kirjailijaksi, kouluvuosistaan 1960-luvulla, lapsen näyistä jotka kävivät toteen, ympäristön ja luonnon hätähuudosta: ”Heräsin ymmärtämään, että ihmisen sivilisaatio kehittyy sovittamattomassa ristiriidassa ympäristön ja muiden lajien elämän edellytysten kanssa. Sen materiaalisen rikastumisen hinta on luonnon köyhtyminen.” 

Krohn on näkijä, joka ei kaihda suoruutta tai toivottomuutta kuvatessaan ihmisten toimintaa. Mutta kirjallisuudella on mahdollisuus: ”Kirjoittaminen on taistelua yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan. Se on avuton yritys mitata ihmisen monimutkaisuutta, pateettinen pyrkimys selittää hänen selittämättömyyttään.”

Oma arvioni: Tämä Leena Krohnin (s. 1947) uusin esseekokoelma on hieno kunnianosoitus monipuolisen ja kiitetyn kirjailijan nuoruuden tärkeille lauseille. Risteyksille, joissa hän on pysähtynyt ja arvoituksille, jotka ovat saaneet hänet kysymään. Krohnia voikin luonnehtia muun muassa perusteelliseksi yksioikoisen materialismin  kyseenalaistajaksi ja sitkeäksi sananvapauden puolustajaksi – ja sellaisena hän näyttäytyy kirkkaasti myös tämän teoksen teksteissä. Kirjan läpi kulkevana teema ei ole vähempää kuin elämä. johon viittaa myös seuraava espanjalaisen Calderonin lause, yksi edellä mainituista lauseista, joita filosofisena toisinajattelijana tunnettu Krohn on kantanut mukanaan jo pitkään ja jotka ovat vaikuttaneet hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa: 


"Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto."


Teksteissään Leena Krohn lähestyy ihmisyyden ja henkilökohtaisen elämänsä mysteerejä omaelämäkerrallisesti, ja katse kääntyy myös lapsuuteen. Se tekeekin mielestäni tästä kirjasta erityisen kiinnostavan. Hänelle elämän ilmiöt ovat ihmeitä, joita tulee alati ihmetellä, ja ihminen pysyy aikansa lapsena. Krohn haluaa antaa tilaa erilaisille näkökulmille ilman ennakkoluulojen kahlitsemaa ajattelua. Hänen mukaansa silmämme takertuu helposti eroavuuksiin ohittamatta samalla yhtäläisyyksiä. Krohn pohtii asioita, joita hän ei ole koskaan oppinut, mutta samalla hän tarkastelee myös sellaisia taitojaan, joita hänellä on, vaikka hän ei ole niitä opetellutkaan. On kiehtova ajatus, että oppiminen on yksi taidoistamme, joka meillä on jo syntyessämme, luonnostaan. Myös kieltä, kirjoittamista ja kirjoituksen merkitystä pohditaan teksteissä kiinnostavasti, mikä ilmenee mielestäni erityisen osuvasti seuraavassa sitaatissa:

"Kirjoituksen merkitys ei synny vain siitä informaatiosta, joka lauseesta luetaan, vaan myös siitä, joka jää esittämättä, jota ei enää näy, joka on kirjoitettu pois. Kirjoittaja ei sitä kirjoita, lukija ei sitä lue ja kuitenkin hän vastaanottaa sen. Se on heidän yhteinen sanaton salaisuutensa."

En ihmettelisi yhtään, jos nämä esseet luettuasi havahtuisit tarkastelemaan sekä omaa elämääsi että ympäristöäsi jotenkin uudella tavalla. Minä en ainakaan ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että katukivien alla olisi rantahiekkaa. Lukijan ajattelua ruokkivien esseiden ohessa kokonaisuudessa on mukana myös puhuttelevia runoja. Mitä en koskaan oppinut onkin mielestäni varsin raikas ja yllätyksille teille johdattava kokonaisuus, joka saa myös lukijan ajatuksen juoksemaan. Teoksen lukeminen oli itselleni todellinen elämys. Suosittelen lämpimästi. 

 

Kommentit