22. marraskuuta 2017

KIRJA-ARVIO: Maanpetturin loikkaus ja sen seuraukset – tarua ihmeellisempi agenttitarina


”Pentikäinen harppoi polkua pitkin kovaa vauhtia. Hän ei halunnut uteliaiden kyläläisten seuraavan hänen perässään, ei edes pikkupoikien. Vaikka mitä väliä sillä olisi, ei niistä olisi hänelle vastusta. Pentikäinen vilkaisi olkansa ylitse taakseen jääneelle kylänmäelle. Jos rajavartijan epäilykset olivat heränneet, hän voisi ehtiä hälyttämään partion paikalle. Tulkoot vaan, Pentikäinen ajatteli. Kiväärillään hän pidättelisi suurtakin joukkoa helposti. Mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut.”

N

äin kuvaa Martti Backman yleisesikunnan luutnantti Vilho Pentikäisen pakoa Neuvosto-Venäjälle vuonna 1933 dokumenttikirjassaan Vakoojat.  Pentikäinen oli siis useiden vuosien ajan vakoillut Neuvostoliiton hyväksi paljastaen käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen sotasalaisuudet pienintä yksityiskohtaa myöten aiheuttaen valtavasti vahinkoa maamme puolustukselle. Nyt mies kuitenkin pelkäsi paljastuvansa ja jäävänsä kiinni, joten hän päätti loikata itänaapuriin. Samalla Pentikäinen tuli johdattaneeksi Etsivän keskuspoliisin eli EK:n bolsevikkien huippuunsa viritetyn ja laajan vakoilurenkaan jäljille. Sen lonkerot ulottuivat moniin Euroopan maihin ja aina Yhdysvaltoihin asti. Kysymys oli itse asiassa maamme merkittävimmästä vakoilutapauksesta, ”suuresta vakoilujutusta”.

Mikä sitten sai ihmiset ryhtymään vakoojiksi? Sisällissodan aikaiset kauhunhetket saattoivat osaltaan selittää asiaa, mutta raha oli ainakin Pentikäiselle tärkeä motiivi, sillä vakoilusta tienaamillaan rahoilla mies sai ankeana aikana kustannettua niin hienon autonsa, asuntonsa kuin naisseikkailunsakin. Vilho Pentikäinen tiesi kyllä mitä teki ja hoiti työnsä moitteettomasti, eihän hän olisi jäänyt edes kiinni, ellei olisi lähtenyt pakoon. Mutta muuten hän osoittautui todella vastenmieliseksi narsistiksi.

”Tätäkö hän oli tavoitellut, värväytyessään kersanttina armeijan palvelukseen kahdeksan vuotta aikaisemmin? Salakähmäistä hiiviskelyä esikunnan yöllisillä käytävillä, papereiden varastamista, teeskentelyä ja kaksoiselämää? Kyllä, sitä juuri hän oli halunnut. Siinä hän tiesi olevansa hyvä, paras kaikista. Pentikäinen tunsi itsensä voittamattomaksi.”

Vakoojat vie lukijan kirjalliselle tutkimusmatkalle neuvostovakoilun saloihin ja maamme kuuluisimman mestarivakoilijan Vilho Pentikäisen mysteeriin itsenäisen Suomen alkutaipaleella. Teoksen käänteet ovat paikoin niin käsittämättömiä, että niitä seuratessa saattaa välillä unohtaa lukevansa tietokirjaa eikä historiaan sijoittuvaa dekkaria.  Kirjailija onkin maininnut kulkevansa faktan ja fiktion rajapinnalla. Vaikka tapahtumat ovat totta ja henkilöt oikeasti eläneitä, on kerrontaa kuitenkin väritetty muun muassa maisemakuvauksella ja dialogilla. Vankasta faktapohjasta huolimatta ennen kaikkea juuri se, että kauan sitten eläneiden ihmisten ajatuksia ja tunteita kirjoitetaan repliikeiksi, tekee Backmanin kirjasta dokumenttiromaanin.

Teoksen henkilögalleria on runsas; joukossa on sekä häikäilemättömän ovelia miesagentteja että älykkäitä ja viehätysvoimaisia vakoilijattaria. Kiinnostavin kirjan henkilöistä on mielestäni Marija-Emma Schul, joka esiintyi Mary Louise Martin -nimisenä hienostorouvana. Moninaisten tutkimusten jälkeen tämä karismaattinen ja kylmäpäinen nainen osoittautui vakoojaringin loppuvaiheen johtajaksi.  Schul sai toimistaan pisimmän kuritushuonetuomion, osa hänen alaisuudessaan työskennelleistä pääsi puolestaan hieman vähemmällä. Kaiken kaikkiaan vakoilijoita odotti kuitenkin karu kohtalo.  Entä, mitä Vilho Pentikäiselle loikkauksen jälkeen oikein tapahtui? Tämän varjojen maailmassa eläneen miehen tarinassa on edelleen hämäriä kohtia, jotka tuskin koskaan täysin kirkastuvatkaan.

Backmanin kirjoittama Vakoojat on jännittäviä käänteitä sisältävä agenttitarina, jossa Suomen historian merkittävintä vakoilutapausta valotetaan ansiokkaasti. Kirja tarjoaa sotia edeltäneestä ajasta kiinnostuneelle kiehtovan katsauksen maamme historiaan. Lisäksi 1930-luvun Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen hienosti.


Martti Backman: Vakoojat – Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 304 s.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017


21. marraskuuta 2017

KIRJA-ARVIO: Hiljaisia teitä, autioita pihoja – elämää sivukylillä luonnon keskellä


”En muuttaisi mistään hinnasta kylille tai kaupunkiin. Täällä on ihan oma rauha. (...) On aikaa ajatella. (...) Täällä voi olla oma itsensä.”
S

orateiden varsilla ei asu enää lapsiperheitä, lähikaupat ja postit ovat lopettaneet toimintansa. ja kyläkoulut on lakkautettu. Maaseutu on autioitunut. Näkymä on surullisen tuttu kaupunkien ulkopuolella liikkuessa. Muutos on tapahtunut vähitellen, mutta se on peruuttamatonta.
2000-luvun Suomessa muuttoliike on ollut yhtä suurta kuin 1970-luvulla; maaseudun tyhjeneminen on ollut jopa aiempaa dramaattisempaa. On suorastaan hätkähdyttävää, että maassamme on yli 140 000 autiota taloa.

Jenni Räinän ja Vesa Rannan reportaasikirja Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä vie lukijan karunkauniille matkalle Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan korpikylillä asuvien ihmisten luo. Kirjassa kuvataan, kuinka näillä alueilla voi selvitä. Elämästään kertovat ihmiset ovat yksimielisiä siitä, että syrjäkylillä pärjäävät ennen kaikkea omavaraiset ja terveet, mutta kirjassa nostetaan aiheellisesti esille kysymys, kuinka siellä selviävät yksin asuvat vanhukset.

”Kannattaa olla terveenä, ettei joudu tuonne byrokratian rattaisiin.”

Haasteista huolimatta maaseudulla on edelleen valttikorttinsa – rauha, metsät ja maisemat, jotka toistuvat monissa tarinoissa ja sanojen vahvistukseksi lukuisissa kirjan hienoissa valokuvissa.

”Taivas on kirkkaansininen ja ruohot ja puut kirkkaanvihreitä. Joskus kanit, ketut ja porot tulevat pihallemme metsästä. Vuosittain pääskyset tulevat, kasvattavat tässä poikaset ja lähtevät jälleen pois.”

Kuntaliitokset ja palveluiden keskittäminen ovat kasvattaneet Suomen reuna-alueiden määrää koko ajan, eikä kehitykselle näy loppua vieläkään. Pienikin kylä voi kuitenkin olla onnelliseksi tekevä, mikäli siellä on edes välttämättömimmät palvelut. Siksi maaseudulle tiukasti juurtuneet ihmiset eivät halua antaa helposti periksi. Joillekin heistä edes katuvalot eivät ole mieluisia.

”Hiljaisuus, luonto ja yhteisöllisyys ovat täällä parasta. Vieressä on lapsille oma pieni koulu ja päiväkoti. Mutta muuten etäisyydet ovat hankalia, sillä ilman autoa ei pääse mihinkään, ei edes kauppaan.

Kirjassa esitetään ajatus, että perinteisten kylien sijasta olisi parempi puhua ”maaseutupaikoista”, ihmisille eri syistä merkityksellisistä paikoista, kuten vaikkapa kesämökeistä, retkeilykohteista ja kausityömaista. Maalla lapsuuden kesiä viettäneenä ja Lapin perukoilla mökkeilleenä ymmärrän ajatuksen jossain määrin, mutta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät haluaisi kyläkeskukseen koskaan muuttaa, kaupungin hälinästä puhumattakaan. Sitä paitsi sivukylillä elävät vanhuksetkin ovat usein vähemmän yksinäisiä kuin vaikkapa kerrostaloissa asuvat kaupunkilaiset. Syrjäseuduilla ihmiset kun sentään tuntevat toisensa – ja välittävät aidosti naapureistaan.
Reunalla -kirjassa kierrellään Suomen katvealueilla ja pohditaan, millainen on 100-vuotiaan maamme maaseutu ja keitä siellä tulevaisuudessa asuu. Kirjan puhuttelevia kuvia katsellessa herää ristiriitaisia tunteita; iloa, surua ja hämmennystä. Mieleen nousevat myös tutun laulun sanat: ”Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa. Maalaismaisemaa en saata unohtaa.” Toivottavasti ihmiset voivat jatkossakin asua Suomen syrjäkylillä niin halutessaan, on kysymys sitten lapsiperheistä tai ikäihmisistä. Elävissä kyläyhteisöissä kun on paljon sellaista pääomaa, jota meidän kannattaa vaalia.

Räinän ja Rannan kirja tulee kaikessa inhimillisyydessään todella lähelle lukijaansa. Sen toivoisi herättelevän myös päättäjiä miettimään, mikä elämässä onkaan oleellista. Teos on helposti lähestyttävä, joten uskon tietokirjallisuutta vierastavankin lukijan tarttuvan siihen mielellään. Tieteellisempiin teksteihin tottuneena jäin itse kuitenkin kaipaamaan kirjaan lähdeluetteloa, jonka avulla teoksessa käytettyihin lähteisiin perehtyminen sujuisi vaivattomammin kuin pienellä präntättyjä alaviitteitä seuraamalla.  Viitteitä on tosin varsin vähän, mutta silti.

Mielestäni Reunalla on paitsi hätähuuto tyhjenevien sivukylien tulevaisuuden puolesta niin myös oodi kaikille korpiemme sisukkaille asukkaille, etenkin heille, jotka ovat tässä aiheeltaan jopa valitettavan ajankohtaisessa teoksessa elämäänsä kuvanneet. Kirjassa on vahvasti läsnä Suomi 100 -henki. 

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä


Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 263 s.
Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2017