24 tammikuuta 2021

Pauliina Flang: Seitinohuin säikein – Suru minussa tyttäreni kuoleman jälkeen

 

Julkaisija: Book Garden
Julkaisuvuosi: 2020
Äänikirjan kesto: 3 h 4 min
Lukija: Pauliina Flang

Oman lapsen kuolema on suurin pelko mitä minulla on ollut. Kun tyttäreni syntyi kehitysvammaisena, ymmärsin, että jonakin päivänä tuo pelkoni toteutuu. Lähes yhdeksän vuoden ajan pelko kulki ihoni alla. Tyttäreni kuolemasta alkoi elämässäni uudet ajanjaksot; elämä ennen ja elämä jälkeen. Tämä kirja on surijalta surijalle, ihmiseltä ihmiselle, minulta sinulle. Tämä ei ole ammatti opas suruun, vaan minun kokemukseni surusta pienen väläyksen verran. Oma suruni ei ole ehdoton totuus siitä mitä on suru tai millainen sen kuuluisi olla.

Tyttäreni kuoleman jälkeen elämääni tuli tyhjä tila. Luonnossa tyhjä tila aina täyttyy. Uskon, että näin käy joskus minullekin. Elämässäni olevan tyhjän tilalle tulee jotakin uutta, joka ajan kuluessa muuttuu tutuksi. Ajan kanssa sopeudun elämään uutta elämääni ilman tytärtäni. Uskon, että suru ei kuitenkaan koskaan häviä minusta. Se kulkee seitinohuin säikein elämäni kudelmassa, kunnes minun elämäni päättyy.

Oma arvioni: Olipa koskettavaa kuunneltavaa. Olen lähes sanaton. Esikoiskirjassaan Pauliina Flang on pukenut oman lapsen menettämisen surun sanoiksi todella kauniisti ja avoimesti kipeimpiä tuntojaankaan peittelemättä. Hänen kirjallaan on tärkeä viesti: jokaisen ihmisen jokainen suru on yksilöllinen, joten ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa surra. Samoin ei ole myöskään ainoaa oikeaa tapaa lohduttaa surevaa. Toisin kuin helposti ajatellaan, sanoja ei välttämättä tarvita. Usein pelkkä läsnäolo riittää. 

Vaikka suru on kirjassa keskeinen teema, on teos samalla myös kertomus rakkaudesta, joka ei koskaan kuole. Flang puhuu paljon myös vertaistuen merkityksestä. Uskon, että vain toinen lapsensa menettänyt voi aidosti ymmärtää, miltä tällainen elämänkriisi ihan oikeasti tuntuu. Siksi suosittelen tätä hienoa kirjaa lohduksi ja tueksi kaikille niille vanhemmille, jotka ovat joutuneet luopumaan lapsestaan. Kyllä elämä lopulta kantaa, vaikka surun musertamana siltä ei tunnukaan...

 

21 tammikuuta 2021

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

 

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1974
Ruotsinkielinen alkuteos: Bröderna Lejonhjärta (1973)
Suomentanut: Kaarina Helakisa
Kuvittanut: Ilon Wikland
Sivumäärä: 231 s.

”Juuri Nangijalasta tulivat kaikki sadut, sillä siellähän kaikki semmoinen tapahtui, ja jos sinne pääsi, niin sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin, sanoi Joonatan. Niin niin, Korppu. On se toista kuin maata täällä ja yskiä ja olla aina kipeä, niin ettei voi leikkiäkään ikinä.”

Pohjolan suuren lastenkirjailijan Astrid Lindgrenin henkeäsalpaava saturomaani hyvän ja pahan taistelusta, rakkaudesta, kuolemasta ja pelon voittamisesta.

Oma arvioni: Suuria teemoja, vahvoja tunteita. Niitä on tulvillaan tämä lastenkirjallisuuden klassikkoteos. Muistikuvani tästä kirjasta olivat melko hämäriä, saattaa olla, että osa niistä on peräisin elokuvasta, mutta samasta tarinasta siis kuitenkin. En muistanut sen olevan niin jännittävä seikkailu fantasiamaailmassa pahoja voimia vastaan. Minulle Veljeni, Leijonamieli on edustanut ennen kaikkea kertomusta veljesrakkaudesta, kuolemasta ja omien pelkojen voittamisesta.  

Kovin pienille ja herkille lapsille en tätä hämmentäviä ja jopa pelottavia asioita sisältävää tummasävyistä tarinaa suosittele luettavaksi, vaikka sen sanoman voinee tulkita lohdulliseksi. Sillä luulenpa, että lapsi voi kokea sen myös toisin. Itse suhtaudun teoksen loppukohtaukseen edelleen ristiriitaisin tuntein. Vaikka Veljeni, Leijonamieli hieno kirja onkin, minun suosikkejani Astrid Lindgrenin tuotannossa ovat olleet ja ovat varmaan edelleen iloisemmat kirjat. Taidanpa seuraavaksi lukea Kissankulman kauhun tekemistä metkuista...