Siirry pääsisältöön

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi


Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 150 s.
Ensimmäinen opas pienten pelihirmujen vanhemmille!



Kuinka paljon ruutuaikaa on tarpeeksi? Voiko vauva käyttää tablettia? Mitä muuta hyödyllistä älylaitteilla voi pelaamisen lisäksi tehdä? Kärsiikö kommunikaatio lapsen kanssa, jos itse sometan liikaa?

Nykylapset elävät aivan erilaisessa mediamaailmassa kuin vanhempansa. Älylaitteet kuuluvat olennaisena osana pienimpienkin päivittäiseen elämään, niihin tutustutaan viimeistään koulussa. Suurin osa lapsista kuitenkin viihtyy tabletin tai älypuhelimen parissa jo paljon ennen kouluikää vanhempiensa mallin mukaan. Miten siihen tulisi suhtautua?

Diginatiivin kasvatusopas on helposti selailtava joka kodin hakuopas, joka tarjoaa apua 0-9 -vuotiaan diginatiivin kasvattamiseen. Kyseessä ei ole tekniikkaopas eikä sääntökirja, vaan kokoelma vinkkejä siihen, miten laitteet sulautuisivat helposti, saumattomasti ja hauskasti osaksi kodin arkea. Kirjaa varten on haastateltu eri alojen asiantuntijoita sekä joukkoa tavallisia vanhempia, jotka kirjoittajien tapaan ovat joutuneet pohtimaan lastenkasvatusta uudessa digitaalisessa maailmassa.

Oma arvioni: Hyvä, informatiivinen ja selkeä opas diginatiivien vanhemmille. Kirjassa ei tarjota valmiita vastauksia, vaan kirjoittajien keskeisenä viestinä on  mielestäni se, että pelisäännöt digilaitteiden käyttämiseen tulee laatia perhekohtaisesti ja lasten yksilöllisyys huomioon ottaen. On syytä muistaa sekin, että netissä on hyviä ja pahoja asioita samoin kuin maailmassa yleensäkin. Kiusaajatkin ovat löytäneet tiensä myös verkkoon – valitettavasti.

Kirjassa tuodaan hyvin esille myös sitä, kuinka esimerkiksi tabletit monipuolisine sovelluksineen voivat auttaa erilaisia oppijoita tai sellaisia lapsia, joilla on esimerkiksi liikuntavamman aiheuttamia rajoitteita. Nykyteknologia tarjoaa heille uusia mahdollisuuksia osallistua yhteisiin leikkeihin. Yleisesti ottaen digitaalisuus on hyvä asia, kunhan aikuiset – niin lasten vanhemmat kuin opettajatkin – jaksavat perehtyä siihen huolellisesti. Ruutuajan pituuden miettiminen ei ole läheskään niin tärkeää kuin sen valvominen, missä, millä välineillä, miten ja kenen kanssa lapset digimaailmassa liikkuvat.

Tätä nopealukuista opasta voi mainiosti suositella kaikkien pienten ja vähän isompienkin diginatiivien vanhemmille ja opettajille tekniikan tuntemuksesta riippumatta. Kiinnostus lasten hyvinvointia kohtaan riittää lähtökohdaksi varsin hyvin. Innostuin kirjaa lukiessani peleistä ja muista kehitystä edistävistä sovelluksista siinä määrin, että aion perehtyä aiheeseen lisää, vaikka en lasten kanssa tekemisissä juuri olekaan.






Kommentit

  1. Tärkeä aihe, mutta tämä kirja on tuntunut jo aiemmin sellaiselta, johon kannattaa suhtautua varauksella. Kirjoittajat ovat toki haastatelleet asiantuntijoita teokseensa, mutta heidän oma asiantuntijuutensa on viestinnän alalta. Muutama asia lisäksi pistää erityisesti silmään.

    Ensinnäkin sana "diginatiivi" on noin kymmenen vuotta vanha käsite, josta on muodostunut vahingollinen kohkaustermi. Nykymerkityksessään ajatuksella "diginatiiveista" ei ole juurikaan tieteellisiä perusteita, joten sen käyttäminen ja normalisoiminen on melko kyseenalaista.

    Toisekseen esimerkiksi ruutuajasta keskustelu ja sisällön painottaminen ajan sijaan on ihan relevantti keskustelu nuorten ja lasten älylaitteiden käytössä ylipäätään, mutta 0-9-vuotiaista puhuttaessa ohje tuntuu karmealta. Tuoreimmissa tutkimuksissa on huomattu yhteyksiä esimerkiksi lapsen kielellisen kehityksen viivästymisen ja älylaitteiden käytön kanssa juuri näissä varhaisissa kehitysvaiheissa. Samanlaisia viitteitä on muuallakin tullut esiin.

    Kyllä tässä mitä ilmeisimmin myös hyvää sisältöä on, mutta seassa tuntuu olevan jonkin verran epämääräisiä juttuja - teosta lukematta en pysty arvioimaan myöskään sitä, kuinka vahvasti vanhempien kokemustieto on nostettu auktoriteettiasemaan tutkimustiedon rinnalle. Kyllä aito ammattilaistieto antaisi luotettavamman kuvan kuin ammattilaistieto suodatettuna täysin toisen alan asiantuntijoiden kautta, vaikka harrastuneisuutta olisikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun mielestäni kirjassa nimenomaan korostettiin sitä, etteivät lapset "diginatiiviudestaan" huolimatta ole oikeasti mitään natiiveja.

      Ruutuajankin suhteen vanhemmilta vaadittiin paljon asian huomioimista, vaikka aihe olikin raflaavasti otsikoitu.

      Joku asiantuntijakin voisi tietysti tällaisen kirjoittaa, mutta minkä alan asiantuntija hän sitten olisi, kun tässä oli mukana ihmisiä monilta eri aloilta. Siinä suhteessa toimittaja lienee oikea henkilö asiat kokoamaan.

      Lukemisen arvoinen kirja.

      Poista
    2. En ole kirjaa lukenut, tämä pohdinta perustui sekä tähän nimenomaiseen kirja-arvioon että niihin moniin juttuihin, joita kirjasta ja sen kirjoittajista on eri medioissa ollut. Jotenkin vakuuttava olo ei ainakaan tule siitä, että Ylen haastattelussa toinen kirjoittajista vaatii "ruutuaikaa roskiin, ei sillä ajalla ole mitään merkitystä". Melko suoraviivainen tulkinta, vaikka perustuisikin asiantuntijahaastatteluihin - vaikka jokainen lapsi onkin yksilö, ruutuaika on sitä vahingollisempaa, mitä nuorempi lapsi on kyseessä.

      Ja kyllä, kirja korostaa lasten yksilöllisiä tarpeita. Silti se käyttää ja normalisoi harhaanjohtavaa termistöä. Sellainen ei minusta tunnu asiantuntevalta toiminnalta.

      Minusta minkä tahansa relevantin alan asiantuntija: esimerkiksi lastenpsykiatrian asiantuntija voisi olla hyvä. Ja siihen tueksi pelitutkijoita ja kasvatustieteilijöitä jne. Vaikka asiantuntijat eivät välttämättä ole perillä toistensa tieteenalojen keskusteluista, ovat he sentään oman tieteenalansa osaajia. Parempi se minusta on kuin se, että asiat kokoaa joku, joka ei välttämättä ymmärrä yhtäkään näistä aloista kovin syvällisesti.

      Ehkäpä kirja lukemisen arvoinen, mutta vaatii keskivertokasvattajaltakin medialukutaitoa: viestinnässä ehkä toimivat dynaamiset kiteytykset kuten "ruutuaika roskiin" eivät lopulta kuitenkaan heijastele tosielämän monisyisiä vuorovaikutussuhteita. Ja toivon nyt, ettei ainakaan tämän kirjan perusteella enää kukaan innostu levittelemään diginatiivi-käsitettä, kun koko käsitteen käyttö on sotkettu ja parempi olisi luopua siitä kokonaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!