Hanna Mattila (toim.): Elämän verkko - Luonnon monimuotoisuutta edistämässä

Kustantaja: Gaudeamus

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 333 s.

Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus on kukoistavan elämän perusta ja takaa meille puhtaan ilman, veden ja ravinnon. Sen vaarantuminen on kuitenkin jäänyt ilmastonmuutoskeskustelun varjoon, vaikka nämä kaksi ilmiötä ovat tiiviisti kytköksissä toisiinsa.

Elämän verkko -teoksessa joukko Suomen johtavia monimuotoisuuden asiantuntijoita kertoo yleistajuisesti, miksi biodiversiteettiä tarvitaan ja miten sitä voidaan lisätä. Eliöiden vuorovaikutussuhteet ovat monimutkaisia, ja yhdenkin lajin katoamisella voi olla arvaamattomia vaikutuksia koko muun eliöstön toimintaan. Monet tärkeät ravintokasvit ovat vaarassa kadota ruokapöydistämme, ja elinympäristöjen kutistuessa uudet taudit leviävät myös ihmisiin.

Teoksessa keskitytään ratkaisuihin ja esitetään lukuisia toimivia monimuotoisuustekoja, joita voimme tehdä niin päättäjinä, talouselämän vaikuttajina kuin yksityisinä kansalaisinakin. Mutta kuinka monimuotoisuus saataisiin osaksi taloudellisia laskelmia? Mitä vaihtoehtoja synteettinen biologia tarjoaa? Voiko ihminenkin pölyttää?

Oma arvioni: Tämän tuoreen tietokirjan vertaisarvioidut artikkelit valottavat luonnon monimuotoisuutta ja sen merkitystä eri näkökulmista kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi. Teoksessa on paljon painavaa asiaa, jonka  tarkoituksena on ennen kaikkea herätellä ihmisiä ymmärtämään, että jotain on syytä tehdä pian, jotta pahimmat tulevaisuusskenaariot eivät toteutuisi. Artikkelit auttavat ymmärtämään, että moni asia, jota saatamme pitää kenties itsestään selvänä, onkin todellisuudessa varsin kaukana siitä. Onneksi kirjoittajat  mainitsevat myös useita sellaisia asioita, joista voimme valita itsellemme sopivat ja edistää näin sekä luonnon että omaa hyvinvointiamme. Voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa siihen, millaisia kasveja ja eliöitä lähiympäristössämme elää ja millaisia ruoka-aineita pöydistämme löytyy. On tärkeää muistaa, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Jos luonnon monimuotoisuus aiheena kiinnostaa, ja haluat tietää, miten omalla toiminnallasi voisit sitä edistää, Elämän verkko on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Onneksi elävä luonto on kaikissa väreissään huomattavasti kauniimpi kuin kirjan mustavalkoiset kuvat.  

P.S. Tällä kirjalla kuittaan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen valmiiksi itse asiassa aikaisemmin kuin koskaan ennen. Tämä viimeiseksi jäänyt haastekohta on suoraan pääteltävissä kirjan nimestä. 

Kaikki kirjavalintani em. haasteeseen ja linkit kirjakohtaisiin postauksiin löydät täältä. 

Saku Tuominen & Marko Kulmala (toim.): Jotain hyvää - Äänikirjeitä toivosta

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2020

Äänikirjan kesto: 2 h 6 min

Lukijat: Kukin kirjeen kirjoittanut lukee oman kirjeensä

Tämä aika on jo nyt jättänyt jälkensä suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen vaikutukset tulevat näkymään vielä vuosien ajan. Kaiken synkkyyden keskellä asetimme joukon suomalaisia vaikean tehtävän eteen. Tavoitteena oli yrittää nähdä tässä kaikessa edes jotain hyvää ja esittää ajatuksensa lyhyen äänikirjeen muodossa. Kokoelman tuotto annetaan lyhentämättömänä Hope ry:lle ja käytetään vaikeassa tilanteessa olevien lasten harrastusmahdollisuuksien turvaamiseen.

Kirjeet ovat lukeneet Markku Kanerva, Mikko Kuustonen, Sikke Sumari, Paula Noronen, Jani Halme, Arno Kotro, Matti Apunen, Henri Alen, Esa Saarinen, Hilkka Olkinuora, Jari Tervo, Juha Itkonen, Jenni Pääskysaari, Perttu Pölönen, Linda Liukas, Reetta Meriläinen, Markus Leikola, Frank Martela, Olli Valtonen, Sipe Santapukki, Pekka Kuusisto, Saku Tuominen ja Marko Kulmala.

Oma arvioni: Kirjan idea on todella hieno, sillä nyt jos koskaan, tarvitsemme toivoa. Epävarmuuden keskelläkään ei ole syytä vaipua epätoivoon. Markku Kanerva kehottaa kirjeessään meitä luottamaan siihen, että asiat järjestyvät ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Arno Kotro näkee puolestaan toivon perustuvan siihen, että harjoittelemme nyt toisin näkemisen taitoa. Myös Markus Leikola puhuu kirjeessään muiden maailmojen mahdollisuudesta. Emme siis saa jäädä paikoillemme. Meidän tulee kyseenalaistaa toimintaamme, sillä vain siten voimme kehittyä. Tähän liittyen Simo Santapukki pitääkin virheitä ja haasteita tietynlaisina aarteina. 

"Kun ulkoinen uhkaa, sisäinen on lähempänä."

Näin toteaa kirjeessään Esa Saarinen. Saman olen itsekin huomannut tämän poikkeuksellisen kevään edetessä.  On ollut aikaa miettiä asioita, joiden äärelle ei ole normaalisti ehtinyt  tai halunnut pysähtyä. Tämän toivoa tuovan teoksen keskeisen sanoman voisi tiivistää Juha Itkosen sanoin seuraavasti:

”Maailma on ihme. Elämä on ihme. Jokainen päivä elossa maailmassa on ihme, eikä toivottomuuteen ole syytä. (…) Hyviä asioita tulee tapahtumaan. Se on sataprosenttisen varmaa.”

Siispä, ihmetellään, kun eletään, vaikka välillä pelottaisikin. Jos kuuntelet nämä erilaiset ja kirjottajiensa oloiset kirjeet, saat  hyvän syyn pysähtyä hetkeksi, monia aiheita ajatella ja samalla tunnet olosi kenties toiveikkaammaksi kuin aiemmin. Jos etsit kirjaa, joka on kiinni juuri tässä hetkessä, Saku Tuomisen ja Marko Kulmalan toimittama Jotain hyvää - Äänikirjeitä toivosta, on juuri sellainen. Suosittelen sitä lämpimästi ihan jokaiselle. 

Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään

Kustantaja: Johnny Kniga

Julkaisuvuosi: 2019

Äänikirjan kesto: 6 h 5 min

Lukija: Linda-Maria Roine

Yhdenkin ulkopuolisen tuki voi kääntää solmuun menneen elämän suunnan. Nuoren naisen selviytymistarina huumehelvetistä.

Naisnäkökulmasta kerrottu tositarina Helsingin huumepiireistä ja musiikin pelastavasta voimasta. Kertomus siitä, miten yksikin välittävä ihminen voi pelastaa elämän. Kun helsinkiläinen Linda-Maria Roine on 16-vuotias, hän tapaa sattumalta juuri vankilasta vapautuneen narkomaanin ja alkaa seurustella tämän kanssa. Tyttö ajautuu huonoon seuraan. 

Hyvinvointivaltion syrjäkujilla Linda-Maria tutustuu ihmisiin, jotka ovat tippuneet kaikkien turvaverkkojen läpi. Naiset kärsivät jatkuvasta hyväksikäytöstä, vaientamisesta ja väkivallasta. Kun poikaystävä lähes tappaa Linda-Marian kamapäissään, tyttö saa repäistyä itsensä irti huumemaailmasta. Nyt, 25-vuotiaana, Linda-Maria Roine räppää Mercedes Bentso -artistinimellä kokemuksistaan ja pyrkii parantamaan syrjäytyneiden asemaa. Venla Pystynen on ansioitunut toimittaja, joka on tunnettu siitä, ettei hän kaihda vaikeimpiakaan aiheita.

Oma arvioni: Olipa rankkaa kuunneltavaa. Se, että kaikki kirjassa kuvatut kauheudet kokenut nuori nainen itse kertoi oman tarinansa kaunistelemattoman rehellisesti, teki kuunteluelämyksestä suorastaan pysäyttävän. Mercedes Bentso kanavoi raivonsa rap-teksteihinsä, jotka ovat varsin rujoja. Sanoituksillaan hän  haluaa antaa äänen väkivallan uhreille ja vähemmistöihin kuuluville, joita ei edelleenkään välttämättä kuulla.  

Linda-Marian monella tavalla karu tarina osoittaa kuitenkin lohdullisesti, että pahasta huumehelvetistäkin on mahdollista selvitä hengissä, vaikka jälkensä se varmasti jättää niin selviytyjiin kuin heidän lähipiiriinsäkin. Mutta kaikki eivät kuitenkaan selviä. Kunpa jokainen itsensä syystä tai toisesta ulkopuoliseksi ja vääränlaiseksi kokeva nuori löytäisi elämäänsä jotakin oikeasti hyvää, eikä kenenkään tarvitsisi etsiä päihteistä helpotusta pahaan oloonsa. Kunpa kukaan ei jäisi ongelmiensa kanssa yksin, vaan jokaisella olisi ainakin yksi, joka aidosti välittää.  

Tämä toimittaja Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen yhdessä kirjoittama kirja palkittiin Storytel Awards -virtuaaligaalassa 15. toukokuuta 2020 parhaana äänikirjana tietokirjat ja elämäkerrat -kategoriassa. Otin kirjan kuunteluun ensisijaisesti ko. palkinnon vuoksi, sillä muut palkitut kirjat olinkin jo aiemmin joko lukenut, kuunnellut tai ottanut lukulistalleni. Koska kirja voitti nimenomaan äänikirjapalkinnon, kuunteleminen oli luontevin vaihtoehto tutustua teokseen. Vaikka aihe onkin rankka, on tämä tositarina mielestäni ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen.

 

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2019

Ruotsinkielinen alkuteos: Svara om du hör mig (2013)

Suomentanut: Maija Kauhanen

Sivumäärä: 444 s.

Kohtalokas metsästysonnettomuus paljastaa visusti vaietut perhesalaisuudet.

Dekkarisarjan kolmannessa osassa toimittaja Magdalena Hansson on hoitovapaalla. Elämästä on kuitenkin rauha kaukana, sillä päivät vauvan kanssa ovat vaikeita ja työpaikan tulevaisuuskin on vaakalaudalla. Sitten syksyinen hirvijahti saa karmean käänteen: yksi metsästäjistä ei palaa passipaikaltaan, ja hänen mukanaan ollut teinitytär katoaa jälkeä jättämättä. Magdalena ei voi olla tutkimatta asiaa. Onko kyse vahingonlaukauksesta vai murhasta? Entä liittyykö salakaadettu susi tapaukseen? Pienellä paikkakunnalla ei koskaan voi tietää, koputtaako ovelle ystävä vai vihollinen. 

Maailmanmenestykseen noussut ruotsalaissarja on todentuntuinen yhdistelmä jännitystä ja ihmissuhdekiemuroita. 

Oma arvioni: Ninni Schulman  jatkaa  Tyttö lumisateessa (2017) ja Poika joka ei itke (2018) -dekkareistaan tutuksi tulleella arkirealistisella tyylillään. Jännityksen psykologinen ulottuvuus on jälleen vahvasti läsnä. Sinnikäs salailu ja voimakas häpeä eivät estä totuutta lopulta paljastumasta. Pidän Schulmanin luomista sopivan tavallisista henkilöhahmoista ja teosten välittämästä pikkukaupungin tunnelmasta, vaikka kaikki ei suinkaan olekaan sitä, miltä näyttää tai vaikuttaa. Vastaa jos kuulet tarjosi viihdyttävän koukuttavia hetkiä. Suosittelen tätä sarjaa kaikille pohjoismaisen jännityskirjallisuuden ystäville. Kustantajan sivuilta huomasin, että sarjasta on näköjään tänä vuonna ilmestynyt jo neljäs osa, joten ei muuta kuin varausta tekemään...

Robin Sharma: 5 am club - Ota aamut haltuusi, kohenna elämääsi

Kustantaja: HarperCollinsNordic

Julkaisuvuosi: 2019

Englanninkielinen alkuteos: The 5 AM Club

Suomentanut: Timo Utterström

Äänikirjan kesto: 11 h 52 min

Lukija: Jarmo Mäkinen

Voittaminen alkaa aloituksesta

Inspiroiva ja rehellinen kirja siitä, miten yksinkertaiset muutokset voivat muuttaa elämäämme. Robin Sharma on yksi maailman vaikuttavimmista johtajuuden ja henkilökohtaisen elämähallinnan asiantuntijoista. 5 AM CLUB-kirjassaan hän antaa käytännönläheisiä neuvoja siihen, miten jokainen voi löytää oman menestyksensä salaisuuden aamun varhaisista tunneista. Sharman menetelmä hyödyntää Mindfullness- ja meditaatio-tekniikoita ja auttaa vähentämään stressiä, lisäämään tuottavuutta, parantamaan keskittymistä ja ennen kaikkea, voimaan paremmin.

5AM CLUB

• Käytä aamun ensimmäiset maagiset tunnit hyväksesi ja luo perusta terveellisemmälle,
vähemmän stressaavalle ja energisemmälle elämälle
• Vaiheittaisen menetelmän avulla löydät aikaa treenata, meditoida ja kehittyä
• Vapauttaa luovuutta ja parantaa keskittymistä

Oma arvioni: Olin kuullut tästä kirjasta paljon, joten pitihän tämä kansainvälinen myyntimenestys lukea viimein itsekin. Tai siis, kuuntelin sen äänikirjana. En muista, milloin jokin kirja olisi ärsyttänyt ja toisaalta myös huvittanut niin paljon kuin tämä self help-opus. Jos kirjailijan sanoja on uskominen, se ei suinkaan ole teoksen tarkoitus. No, kyllä kirjassa muutama ihan hyväkin oivallus elämästä oli,  en sitä kiellä. 

”Huominen on lupaus, ei tosiasia. Nauti joka aamusta ja arvosta jokaista päivää, jonka saat elää tässä maailmassa. Ota suuria riskejä, mutta suojaa niitä maalaisjärjellä. Elä kuin huomista ei koskaan tulisi, mutta tasapainota sitä käyttäytymällä kuin eläisit ikuisesti.”

Yritän olla kiitollinen hyvistä asioista elämässäni, mutta jos jostain syystä satun heräämään aamulla ennen viittä, en suinkaan aloita "voitontuntiani" vaan yritän kaikin keinoin jatkaa uniani. Olen ihminen, joka kukkuu yömyöhään ja torkuttaa aamulla sitä innokkaammin, mitä aikaisemmin on noustava ylös. Olen aina ollut illanvirkku - ja sellaisena aion pysyäkin. Näin ollen kello viiden aamuklubi ei saa minusta uutta jäsentä. Nukun mieluummin onneni ja vaurastumiseni ohi, en nimittäin usko satuihin. Juuri tuo tarinallisuus oli piirre, josta en pitänyt Sharman kirjassa lainkaan. Luulenpa, että se jakaa lukijoiden mielipiteet aika voimakkaasti. Kukapa meistä ei haluaisi lisätä hyvinvointiaan, mutta rajansa kaikella. Luotan siihen, että voin olla oman elämäni päähenkilö hyvin ilman älyttömän aikaisin tapahtuvia heräämisiä ja hikitreenejäkin. Kaiken kaikkiaan minun oli vaikea suhtautua tämän kanadalaisen elämäntaitogurun tarjoamiin oppeihin oikeastaan millään tasolla vakavasti. Uskon, etten ole yksin lukukokemuksen aiheuttamien todella hämmentävien tunteiden kanssa. Tämän kirjan kohdalla en edes keksi, kenelle sitä suosittelisin. 

Tara Westover: Opintiellä - Muistelma

Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2018

Englanninkielinen alkuteos: Educated (2018)

Suomentanut: Tero Valkonen

Sivumäärä: 352 s.

"Ymmärsin että tämä yksi asia, enemmän kuin mikään toinen, erotti minun perheeni muista: me emme käyneet koulua."

Tara Westoverin Opintiellä on uskomaton selviytymistarina syrjäytymisestä ja koulutuksen voimasta. Sitä verrataan Villiin vaellukseen, Seitsemännen portaan enkeliin ja muihin suurmenestyksiin.

Oma arvioni: Olipa tosiaan uskomaton selviytymistarina, jossa yhdysvaltalainen Tara Westover (s. 1986) kuvaa koskettavasti elämäänsä Idahon vuorilla perheessä, jossa vihattiin niin koulutusta, lääketiedettä kuin koko yhteiskuntaa ja elettiin maailmanlopun odotuksessa ja perheen isän vallan kurimuksessa. Vaikka Tara oppikin arjessa monia asioita, kouluun hän pääsi vasta aikuisuuden kynnyksellä. Opintie oli hänelle vaikea. Kasvatustieteilijänä olisin mielelläni lukenut enemmänkin yliopisto-opiskelun haasteista ottaen huomioon Taran varsin poikkeuksellisen taustan, mutta tässä teoksessa opiskelukuvaukset jäivät mielestäni kuitenkin hieman harmillisesti etenkin lapsuuden väkivaltakokemusten varjoon. Julmuudet olivat paikoin ahdistavaa luettavaa, mutta uskon kuitenkin, että juuri niistä kirjoittaminen on ollut Westoverille terapeuttista, joten kaikella kerrotulla on siten kyllä oikeutetusti paikkansa tässä teoksessa.

Tämä erityislaatuinen muistelmateos oli kertomus myös rakkaudesta, poikkeuksellisesta lahjakkuudesta ja sinnikkyydestä, jotka ajoivat nuorta naista kohti mahdottomalta tuntuvaa tavoitetta. Kirja toimiikin mielestäni oivallisena muistutuksena siitä, että koulutus ei vielä tänä päivänäkään ole itsestään selvää jokaiselle ihmiselle. Toisaalta Opintie on myös toivoa antava osoitus siitä, että koulutuksen avulla on mahdollista muuttaa maailmaa.

Tämänvuotisessa Helmet-lukuhaasteessa minulle on tuottanut eniten hankaluutta löytää sellaista tunnetun henkilön suosittelemaa kirjaa, jota en olisi vielä lukenut, mutta jonka haluaisin ehdottomasti lukea. Sitten löysin Barak Obaman suosituksen tälle kirjalle, ja se oli sitten siinä. Kirja odotti vuoroaan pitkään, mutta nyt oli vihdoin sopiva hetki lukea se. Jos erilaiseen elämänmenoon tutustuminen kiinnostaa, suosittelen tunteita liikuttavaa ja ajatuksia herättävää Opintiellä -muistelmateosta sinullekin. 

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 192 s.

Työkalut tulevaisuuden menestyjille ​

Digitalisoituvassa maailmassa meidän kannattaa kehittää inhimillisiä taitoja, kuten mielikuvitusta, luovuutta ja empatiaa. Ne erottavat meidät koneista ja tekevät meistä paitsi korvaamattomia myös onnellisempia. ​

Tee itsellesi palvelus ja aloita tulevaisuuden taitojen kehittäminen jo tänään!

Oma arvioni: 

”Ihminen ei voi olla sivistynyt, jos hän ei ole utelias. Maailma tarvitsee heitä, jotka esittävät kysymyksiä.”

Näin toteaa nuori futuristi ja visionääri Perttu Pölönen ennen kaikkea nuorille kirjoittamassa kirjassaan Tulevaisuuden lukujärjestys (2019). Kirjoittaja luonnehtii teoksensa teemoja päämääriksi, jotka tekevät tulevaisuudesta inhimillisen. Niiden mukana uskaltaudumme ottamaan askeleen kohti tuntematonta – otamme siis riskin – mutta ilman sitä emme voisi kehittyä. Tulevaisuuden avainsanoja ovat muun muassa luova ongelmanratkaisu ja tiimityö. Kysymys on siis sydämen taidoista eli siitä, mihin kone ei pysty. Se ei omaa persoonaa eikä luonnetta eikä kykene käyttäytymään kuten ihminen. Osaaminen on aiemmin siirtynyt lihaksista päähän, ja nyt se on siirtymässä siis Pölösen mukaan päästä sydämeen. 

On hyvä muistaa, että vanhemmilla on kokemusta ja nuorilla näkemystä. Näin ollen eri sukupolvien välinen dialogi on välttämätöntä unohtamatta myöskään eri ikäisten ihmisten välistä mentorointia, sillä voimme oppia toinen toisiltamme. Tärkeää on kyky katsoa eteenpäin, oppia ja sopeutua. Tärkeämpää kuin tulla joksikin on olla jotakin. Koska emme tiedä varmasti, mitä meiltä tulevaisuudessa odotetaan, olisi tärkeää olla vastaanottavainen ja kehittää itseään niin monipuolisesti kuin mahdollista. 

”Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.”

Rakkaus, joka pitää sisällään rauhan, anteeksiannon ja suvaitsevaisuuden on tulevaisuuden taidoista kaikkein tärkein, sillä ilman sitä, että osaamme rakastaa, emme voi muuttaa maailmaa paremmaksi. Rakkaudessa kulminoituvat itse asiassa monet lukujärjestyksen taidot: itsetuntemus, myötätunto, kärsivällisyys, rehellisyys, pitkäjänteisyys ja kommunikaatio. 

Kirjasta voimme oppia ainakin sen, ettemme voi enää taistella koneiden tehokkuutta vastaan. Teknologian huima kehitys on itse asiassa palauttanut meidät takaisin perusasioiden äärelle. Koneet eivät kykene rakastamaan, sillä lempeyden koodi on monimutkainen.  Lohdullista on se, että voimme käyttää teknologiaa hyvään, jos olemme itse hyviä. 

”Pulpeteissamme istuu maailman paras potentiaali”

Vaikka Pölönen puhuu kirjassa ensisijaisesti nuorille, on hänelle viesti myös vanhemmille ja muille kasvattajille. Se, kuinka kasvatamme esimerkiksi tulevat lääkärit, tutkijat ja koodarit, määrittää, millaiseksi he ihmiskunnan tulevaisuuden muovaavat. On siis luonnollisesti todella tärkeää miettiä, millaista mielikuvaa tulevaisuudesta vahvistamme. On puhuttava muun muassa taidoista ja työllisyydestä, mutta olisi kuitenkin harhaanjohtavaa sanoa, että koneet voittavat ihmiset ja työpaikat katoavat, sillä kysymys on vain muutoksesta. Itku ei siis tulevaisuusmarkkinoilla auta, vaan meidän tulee jatkaa siitä, missä nyt olemme. Tarvitsemme malttia, mutta emme saa aliarvioida uhkia, ja meidän on oltava jatkuvasti tarkkana faktojen kanssa. Tulevaisuuspuheen tulee olla harkittua ja omiin kykyihimme uskovaa. Jos meiltä kysytään, mitä ajattelemme tulevaisuudesta, on parempi vastata vaikkapa näin: ”En malta odottaa! ” eikä lamaantuneena ja ääni vavisten sanoa:” Pelottaa!”

”Ole se perhonen, jonka siipien räpäytys synnyttää hurrikaanin”

Perttu Pölönen on selvästi innoissaan tulevaisuudesta, vaikka hän siinä haasteita näkeekin eikä ole sulkenut silmiään myöskään olemassa olevilta ongelmilta. Kirjaa lukiessa tuli vahvasti sellainen tunne, että kirjoittaja haluaa aina nähdä muutoksessa ensisijaisesti myönteisen mahdollisuuden. Hän haluaa myös kannustaa nuoria kuuntelemaan itseään ja tekemään itselleen tärkeitä asioita omalla tavallaan. Tulevaisuuden lukujärjestys on mielestäni kirja, jonka voisi antaa vaikkapa valmistujaislahjaksi - vaikka kirjoittajan mukaan lukeminen onkin 1900-lukua. Luulenpa kuitenkin, että tälläkin kirjalla olisi nuorille paljon annettavaa. Ja, jos kirjan lukeminen ei innosta, voi sen kuunnella kirjoittajan itsensä lukemana äänikirjana. Silloin on käyttöä yhdelle 2000-luvun keskeisimmistä taidoista, nimittäin tulkinnalle. Suosittelen. 

 

 

Päivi Laitinen: Reissunaisia – Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä

Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 383 s.

Naiset, jotka kulkivat omia polkujaan.

Kirja kymmenestä rohkeasta naisesta, joita yhdisti vimmainen halu nähdä maailmaa.

Maailma tuntee monia kuuluisia löytöretkeilijöitä ja tutkimusmatkailijoita, jotka useimmiten ovat miehiä. Heidän varjoonsa on jäänyt suuri joukko naismatkailijoita, jotka oman aikansa soveliaisuussääntöjä uhmaten suuntasivat kohti tuntematonta. Rikas seurapiirilady Louise Arner Boyd teki tieteellisiä matkoja Grönlannin rannikolle, Mary Kingsley puolestaan lähti Afrikkaan. Annie Londonderry kiersi maailman ympäri polkupyörällä, kun taas Ethel Tweedie köryytteli hevosrattailla 1800-luvun lopulla eksoottisessa pohjoisessa maassa nimeltä Suomi. Suomen kuuluisin reissunainen Helinä Rautavaara kulki jo 1950-luvulla peukalokyydillä Pohjois-Afrikassa ja sittemmin suuntasi myös Amerikkaan ja Aasiaan. Olipa virallinen peruste matkalle lähtöön sitten tutkimustyö tai vedonlyönti, loppujen lopuksi syy oli yksinkertainen: armoton matkakuume.

Oma arvioni: Toimittaja Päivi Laitinen esitteli kirjassaan kymmenen huimapäistä naista, joiden minielämäkerroista muodostui kiinnostava, värikäs ja vauhdikas seikkailu, joka vei lukijansa paikkoihin, joihin ei monenkaan tulisi varmasti edes mieleen matkustaa. Ei edes nyt, saati aikana, jolloin nämä rohkeat ja monin tavoin rajoja rikkoneet naiset matkojaan taittoivat. Jos olet lukenut Mia Kankimäen Naisia joita ajattelen öisin -teoksen (2018) huomaat, että näissä kirjoissa puhutaan osittain samoista naisista. Molemmista kirjoista löytyvät ainakin maailmanmatkailun edelläkävijöiden Isabella Birdin, Mary Kingsleyn ja Nellie Blyn tarinat. Kirjat ovat kuitenkin tyyliltään varsin erilaisia, Kankimäen kerronta on omintakeisempaa ja kepeämpää, Laitinen puolestaan kertoo asiat suoremmin ja reportaasimaisemmin. Minusta yksi tämän kirjan mielenkiintoisimmista matkakuvauksista oli Ethel Tweedien vierailu Suomessa.  

Nyt kun matkustelu maailmalla ei oikein onnistu, on mainio tilaisuus lähteä nojatuolimatkalle. Jos etsit erilaista, mutta kuitenkin inspiroivaa ja jännittävääkin matkakirjaa, on Päivi Laitisen Reissunaisia  mielestäni kelpo valinta. Sitä lukiessasi tulet todennäköisesti hämmästymään kerran jos toisenkin. 

Katariina Parhi: Sopeutumattomat - Psykopatian historia Suomessa

Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 256 s., 16 kuvas.

Matka normaalista epänormaaliksi on lyhyt

Tunnemme kaikki ihmisiä, jotka näyttävät pelaavan eri säännöillä kuin muut. Omia teitään kulkevia, sääntöihin sopeutumattomia tai jopa vankilaan päätyneitä. Aikoinaan jotkut heistä olisi saatettu diagnosoida psykopaateiksi. Psykopatia on yksi hämmentävimmistä diagnooseista psykiatrian historiassa, ja sitä käytettiin Suomessa 1900-luvun alusta 1960-luvun loppuun. 

Sopeutumattomat kuvaa tulkintoja psykopatiadiagnoosin saaneista potilaista viidessä suomalaisessa mielisairaalassa. Menneisyyden tarkastelu auttaa ymmärtämään, millä tavoin yhteiskunnan asenteet heijastuivat lääketieteeseen: kun epänormaalina pidetty muuttui sairaalassa psykopatiaksi. Potilaskertomusten kautta avautuu kiehtovia näkymiä suomalaisten mielenmaisemien vaiettuun puoleen. Sairaalassa kerrottiin asioista, joista ympäröivässä yhteiskunnassa ei sopinut puhua. 

Oma arvioni: Tieteenhistorioitsija Katariina Parhin mukaan psykopatiadiagnoosi rantautui Suomeen Saksasta 1900-luvun alussa suomalaislääkärien matkojen tuliaisena. Varsinkin aluksi se liittyi alentuneeseen syyntakeisuuteen. Sopeutumattomat -kirja kertoo heistä, joiden  käytös nähtiin ympäristössään ongelmallisena. Kysymys oli siis ennen kaikkea törmäyksestä yksilön ja yhteiskunnan välillä. Psykopatiasta kehittyi aikanaan diagnoosi, joka kuvasi laajasti sellaisia rajamaaston ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet selkeästi terveyden eivätkä sairauden puolelle. Kyseinen diagnoosi  yleistyi maamme mielisairaaloissa nopeasti kattaen varsin laajan kirjon sopeutumattomia ja hankalina pidettyjä ihmisiä nuorista hepsankeikoista sotatraumoista kärsiviin. Kyseisen diagnoosin saaneita yhdisti se, että he aiheuttivat ongelmia yhteisöissä: perheessä, koulussa tai laitoksissa. Oli hämmentävää lukea, kuinka psykopatiadiagnooseja annettiin myös lapsille. Oireiksi katsottiin esimerkiksi luvattomat poissaolot, tekemättä jääneet koulutehtävät, kiroilu ja näpistykset.  

Parhin mukaan psykopatiaa yritettiin hoitaa etenkin silloin, jos siihen liittyi ahdistusta. Hoitona oli niin lääkkeitä, sähköshokkeja kuin lepoakin työntekoakaan unohtamatta. Toisinaan hoidot tuottivat tulosta, eikä psykopatiadiagnoosi määrittänyt oleellisesti kaikkien yksilöiden tulevaisuutta. Mutta osa diagnoosin saaneista oli sellaisia, jotka eivät sopeutuneet oikeastaan mihinkään ja he kiersivätkin laitoksesta toiseen koko elämänsä. Kirjassa esitetyt mielentilatutkimusten pohdinnat valottavat kiinnostavasti sitä, kuinka vaikeaa terveyden ja sairauden rajan määritteleminen on ollut - ja on itse asiassa yhä. 

Aina on olemassa jokin raja siinä, mitä muut sietävät. Kun tuo raja ylitetään, yhteiskunta haluaa löytää keinoja puuttua tilanteeseen. Historian saatossa suunta on ollut yhteiskunnan edun painottamisesta yksilön oikeuksien kunnioittamiseen. Rajankäynti normaalin ja epänormaalin sekä sopeutumisen ja sopeutumattomuuden välillä jatkuu edelleen, vaikka muun muassa psykopatiaa ei diagnoosina enää olekaan. Se on sittemmin korvattu luonnevikaisuudella ja vielä myöhemmin persoonallisuushäiriöillä. Nykyään puhutaan psykopatiapiirteistä, joita on mahdollista testata erilaisilla työkaluilla. Psykopatia on siis ilmiönä tänä päivänä huomattavasti kapeampi kuin vielä muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin. 

Jos olet kiinnostunut normaaliuden ja epänormaaliuden tematiikasta etenkin historiallisena ilmiönä, Katariina Parhin kirjoittama  vankkaan tutkimustietoon pohjautuva Sopeutumattomat, on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on mielestäni monipuolinen ja lukijaystävällinen teos. Suosittelen lämpimästi. 

Jarno Hietalahti & Mika Pekkola:Terapiaa mielipuoliselle maailmalle — Erich Fromm ja radikaalihumanismin lupaus

Kustantaja: Vastapaino

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 256 s.

Radikaalihumanistinen ajattelu on ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Miksi ihmiset vajoavat aina uudelleen raakuuteen ja välinpitämättömyyteen. Tämä on humanistifilosofi ja psykoanalyytikko Erich Frommin (1900 - 1980) ajattelun suuri kysymys. Vaikka teknologisen kehityksen myötä ihmiskunta elää ennennäkemättömän vaurauden keskellä, itsekkyys, omaneduntavoittelu ja muukalaisvastaisuus ovat globaalisti nousussa.  

Frommin humanismi on ajankohtaisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Kahden suomalaistutkijan oivaltava tietokirjaa avaa uusia näkökulmia Frommin ajatteluun. Teoksessa puretaan yhteiskunnallisia oireita ja etsitään muutoksen mahdollisuuksia. Terapiaa mielipuoliselle maailmalle haastaa lukijat ajattelemaan niin arkisia kuin erikoisempiakin ilmiöitä Frommin viitoittamalla tiellä. 

Oma arvioni: Esseissään Jarno Hietalahti ja Mika Pekkola tarkastelevat muun muassa normaaliuden patologiaa, rakkauden roolia modernissa yhteiskunnassa, itsemurhan ongelmaa, teknologiaa ihmisen kuvana ja perustuloa yhteisenä vaurautena. Kirjoituksissa käsiteltävät teemat siis vaihtelevat laidasta laitaan, mutta kaikkia tekstejä yhdistävänä elementtinä toimii Erich Frommin humanistinen ajattelu, jonka keskiössä on hänen radikaalihumanistinen utopiansa. Se on Frommin mukaan saavutettavissa, mikäli irrottaudumme kollektiivisesta mielipuolisuudesta ja käsitteellistämme elämän uudella tavalla.

Fromm uskoo vahvasti siihen, että maailmalla tapahtuvasta pahasta huolimatta ihmiset kykenevät hyvään. Siksi hän rohkaiseekin meitä työskentelemään sellaisen maailman puolesta, jossa järjestelmä palvelee ihmistä eikä päinvastoin.  Ratkaisevaa tässäkin on se, miten suhtaudumme tulevaisuuden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Meidän tulee siis olla herkkiä sekä kehityksen että muutoksen positiivisille ja negatiivisille aspekteille. Paikalleen jääminen ei ole vaihtoehto, mikäli haluamme jatkaa olemassaoloamme.  Onneksi meillä on edelleen valta valita oman kohtalomme suunta. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä huomata, että kukoistaminen on mahdotonta ilman ponnisteluja. 

Frommin mukaan ihminen on kaikessa kompleksissuudessan ainutkertainen ja arvokas olio, jolla on loputtoman luova mieli. Esitämme kysymyksiä lakkaamatta, ja joskus tyydyttävimmät vastaukset ovat kysymysten muodossa. Frommin näkemyksen mukaan myös vastausten uupuminen on merkki tämänpuoleisen elämämme rajallisuudesta. Kaiken tuskan keskelläkin Fromm on kuitenkin varsin luottavainen elämän ja ihmisen suhteen. Itsemurha voidaan nähdä äänettömänä huutomerkkinä, jonka ymmärtämiseen Frommin ajattelu tarjoaa Hietalahden mukaan kunnioittavan mahdollisuuden. Rakkaus puolestaan kehottaa meitä asettumaan vallankäyttöä ja alistamista vastaan, jotta kaikki voisivat kokea tunnustusta ehjinä ja kokonaisina ihmisinä. Näin ollen rakkaus ei ole itsestäänselvyys, vaan kysymys on taidosta, jota tulee vaalia. 

Suosittelen tämän ajatuksia herättävän teoksen lukemista kaikille ihmisyyttä ja maailmaa pohdiskeleville yksilöille, jotka ovat valmiita haastamaan omaa ajatteluaan ja kaikille niille, jotka haluavat tehdä yhteiskunnasta terveemmän ja siten maailmasta paremman paikan.
 

Sofi Oksanen: Koirapuisto

Kustantaja: LIKE

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 404 s.

Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta.

En uskaltanut kääntää päätäni, en varmistua asiasta.

Paljastuisin hetkessä. Elinaikani olisi laskettavissa päivissä, ehkä tunneissa.

Koirapuisto on kahdessa aikatasossa vyöryvä romaani nykypäivän Helsingistä ja Ukrainan itsenäisyyden vuosista, hedelmöitysbisneksestä ja elämästä korruption valtaamassa yhteiskunnassa idän ja lännen polttopisteessä. Samalla se on syvän inhimillinen tarina uskollisuudesta ja rakkaudesta, lapsensa menettäneestä naisesta ja valheiden voimasta.

Oma arvioni: Tuoreessa romaanissaan Sofi Oksanen kuvaa Itä-Euroopan vauvabisnestä, jonka avulla nuoret naiset voivat munasolujaan myymällä nousta köyhyydestä kohti keskiluokkaa - ja joskus sitäkin ylemmäs. Rahaa liikkuu suuria summia, joten se tarjoaa mahdollisuuden myös rikosten tekemiselle. Kun bisnes luistaa, luovuttajien oikeudet jäävät helposti unohduksiin. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään riistosta, sillä jokainen ihminen tekee myös omia valintoja  ja maksaa niistä. 

Vaikka naisten kohtalot ovatkin hätkähdyttävää ja surullista luettavaa, eivät ne herättäneet minussa juurikaan myötätuntoa. Trillerimäinen ote teki tästä kokonaisuudessaan varsin karusta tarinasta kuitenkin koukuttavan. Kaikenlainen kepeys on karsittu teoksesta taidokkaasti pois. Teksti on terävää kuin lasi ja kaikki yksityiskohdat tuntuvat tarkkaan harkituilta. Oksanen jatkaa siis tyylilleen uskollisena. Niinpä Koirapuistoa on helppo suositella kaikille Sofi Oksasen kirjojen ystäville. 

 

Kirja-arvio: A Yin Täydellisessä rikoksessa sukelletaan syvälle murhaajan mieleen

On aivan tavallinen päivä kiinalaisessa suurkaupungissa, mutta harmoniseen arkeen on pian tulossa särö. Nuori lukiota päättelevä mies nimittäin suunnittelee murhaa, täydellistä ja raakaa rikosta. Kun hän on toteuttanut tuon karmean tekonsa, on paon aika. 

Täydellinen rikos on kiinalaisen A Yin läpimurtoromaani. Suomenkielisestä nimestään huolimatta tämä psykologinen trilleri ei ole kuvaus täydellisestä rikoksesta, vaan se esittelee murhaajan, jolla ei tunnu olevan motiivia teolleen. Kirja vie lukijan merkityksettömyyttä kokevan ja turhautuneen nuoren ihmisen pään sisälle. Nimettömäksi jäävä kertoja tuntee olevansa täysin mitätön palanen valtavan suuressa koneistossa. Mitä pidemmälle tarina etenee ja murhaan johtaneet asiat vähitellen paljastuvat, sitä enemmän lukijalle tarjotaankin oivalluksia kiinalaisen yhteiskunnan nykytilasta niin poliittisen, sosiaalisen kuin taloudellisenkin murroksen keskellä. Kokonaiskuvasta muodostuu kaikkea muuta kuin toiveikas. Mutta, onko ihmisellä oikeutta tehdä mitä tahansa, saadakseen elämäänsä edes jotakin sisältöä? 

Täydellinen rikos on kokonaisuutena tyylikäs syväluotaus rikollisen mieleen. Murhaaja pohtii analyyttisesti tekemisiään, mutta tunteille ei juurikaan löydy tilaa, eikä arvoja näytä enää olevan hänelle olemassakaan. Murhaajan mieli on pääosin suorastaan hämmästyttävän tyyni. Täydellistä rikosta lukiessa ei voi välttyä kysymykseltä, mikä ajaa ihmisen käyttämään jopa silmitöntä väkivaltaa. Missä siis piilee pahuuden ydin? 

En ole pitkään aikaan saanut luettua dekkareita, joten siksi tämä kirja on ollut hyllyllä jo jonkin aikaa. Nyt tämä A Yin ensimmäinen suomennettu romaani tarjosi juuri tähän tilanteeseen sopivan erilaisen ja kiinnostavan jännärielämyksen. A Yin tietää jo taustansakin vuoksi, mistä kirjoittaa, joten tarina oli mielestäni uskottava. Hyvin kirjoitettu ja sujuvasti etenevä teksti teki kirjasta helposti lähestyttävän, vaikka murhaajan mielenliikkeitä ei pystykään täysin käsittämään. 

Minusta Täydellinen rikos sopii luettavaksi erityisesti niille psykologisen jännityksen ystäville, jotka haluavat välillä lukea jotakin muuta kuin perinteisiä rikosromaaneja. 

 

Kustantaja: Aula & Co

Julkaisuvuosi: 2020

Kiinankielinen alkuteos: Xiamian Wo Gai Ganxie Shenme

Suomentanut: Rauno Sainio

Sivumäärä: 168 s.

P.S. Kiitos kustantajalle saamastani arvostelukappaleesta. 

Milja Sarkola: Pääomani

Kustantaja: Teos

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 240 s.

Palkitun teatterintekijän Milja Sarkolan esikoisromaanissa Pääomani minäkertoja elättää itsensä apurahojen, palkkioiden ja lipputulo-osuuksien yhdistelmällä. Anteliailla apurahoilla hän pääsee myös ulkomaille, Saksaan ja Yhdysvaltoihin, opinto- ja residenssimatkoille. Töitäkin riittää, kaikki on siis mallillaan – kunhan ne pitää mallillaan, ja siihen auttaa ainakin rahan jatkuva ajatteleminen. 

Laskeminen on romaanin kertojalle tapa pitää asiat yhtäältä hallinnassa, toisaalta loitolla; henkivakuutukset, sijoitustilit, odotettavissa olevat tulot ja väistämättömät menot tuovat ehkä lohtuakin samalla, kun parisuhde ei ole täysin mallillaan ja mielestä puskee ajatuksia ja tunteita, jotka eivät nyt vain käy laatuun. 

Pääomani käsittelee loistavan vähäeleisesti ja moralisoimatta varakkuutta – rahallista ja muunkinlaista – ja sen vaikutusta ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Sarkolan tyyli on lakonisuudessaan äärimmäisen tarkkaa, kertojan laskemisen ja hallinnan tarve täysin tunnistettavaa, ja kontrolloidun ulkoisen ja korvien välissä vellovan sisäisen maailman hatara yhteispeli suorastaan riipaisevaa.

Oma arvioni: Aluksi ajattelin, ettei tämän esikoisromaanin aihe minua erityisemmin kiinnostaisi, mutta olipa mukava erehtyä. Lukeminen sujui mukavasti, ja kerronnan vähäeleisyys oli tosiaan viehättävä elementti. Aluksi kielen vaihtuminen ikään kuin lennosta suomesta, ruotsiksi ja välillä englanniksi hieman hämmensi, mutta lopulta se tuntui  kuitenkin jo varsin luonnolliselta.  Olisi kiinnostavaa nähdä Milja Sarkolan Pääomani joskus näyttämöversiona. 

Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi?

Kustantaja: Avain

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 258 s.

Mitä tekemistä tomaateilla on kirjoittamisen kanssa? Mitä tehdä silloin, kun teksti jumittuu paikoilleen? Mistä löytää aiheita? Millaista on kirjoittaa taidegalleriassa?

Miksi en kirjoittaisi? ei ole perinteinen sanataideopas, vaan kirja jossa pohditaan kirjoittamista ja lukemista monesta näkökulmasta – vakavasti ja vähemmän vakavasti. Teoksen kirjoitusten sukulaissieluja ovat esseet, kolumnit ja päiväkirjamerkinnät. Omakohtaisissa teksteissään kirjoittajat kertovat niin oivalluksistaan kuin kompastuksistaan sanataiteen sokkeloissa ja kutsuvat lukijan mukaan kirjoittamisen maailmaan.

Miksi et kirjoittaisi, sinäkin?

Oma arvioni: No, kirjoitanhan minä. Ja tämän inspiroivan teoksen luettuani taas entistäkin innokkaammin. Vaikka kirjoittaminen on välillä suorastaan kamalaa, on se toisaalta silloin tällöin myös niin ihanaa, etten yksinkertaisesti voi olla kirjoittamatta. Rustaan runoja, kirjoittelen blogikirjoituksia ja kirjoitan kenties myös kolmatta kirjaani. Tätä sekä lukemaan että kirjoittamaan kannustavaa kirjaa lukiessani mietin, voisinko minäkin kirjoittaa kirjeen jollekin tuntemattomalle. Ajatus tällaisten kirjeiden taustalla on minusta loistava. Kukapa ei ystävällisestä kirjeestä ilahtuisi, vaikka ei sen lähettäjää tuntisikaan. Perinteistä paastoa en ole koskaan edes harkinnut, mutta sen sijaan kirjassa kuvattu runopaasto vaikuttaa sen verran houkuttelevalta, että saatanpa joskus kokeilla sitä. Myös idea kirjoittajien omasta Vain elämää -ohjelmasta on todella kiinnostava. 

”Kirja on portti seikkailuun, rinnakkaismaailmaan, mielenmaisemiin ja aina omaan itseen.”

Tässä erilaisessa ja elämänmakuisessa kirjoitusoppaassa kuvataan valaisevasti sitä, kuinka jokainen kirjoittaja tarvitsee ympärilleen erilaisia ihmisiä: opettajia, heimolaisia, hyviä haltijoita ja tietenkin myös lukijoita. Viimeksi mainittuja ei kuitenkaan kannata miettiä kirjoittaessaan liikaa, vaikka kaikilla kirjoittajilla onkin luonnollinen tarve tulla kuulluksi. Jos ei halua tekstilleen yleisöä, kannattaa kirjoittaa päiväkirjaa. Se kyllä ottaa vastaan aivan kaiken, mitä sinne kehtaa kirjoittaa. Mutta, jos toivoo, että joku ulkopuolinen lukee tuotoksia ja kenties vielä pitääkin niistä, lienee paikallaan, miettiä hieman tarkemmin, mitä paperille päästää. tai ruudulle naputtelee:

"Valitse sanasi, poimi parhaat ja punnitse tarkkaan. Vaikka sanat kulkevat kevyesti mukana, sinun tehtäväsi ei ole käyttää niitä kevyesti." 

Jos haluaisit kirjoittaa, mutta olet jostain syystä ajatellut, ettet osaa tai kirjoitat, mutta sinua vaivaa silloin tällöin vaikkapa aloittamisen vaikeus tai kirjoitusjumi, tartu ihmeessä tähän Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjoittamaan erinomaiseen teokseen. Se tarjoaa monenlaisia vinkkejä kirjoittamisen ilon  löytymiseen niin lukusuositusten kuin hyviksi koettujen käytäntöjen esittelyn muodossa. Ai niin, täytyypä muistaa myös ne tomaatit...

Suosittelen siis tätä kirjaa lämpimästi kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

Klaus Weckroth: kaiken järjen mukaan

Kustantaja: BoD

Julkaisuvuosi: 2020

Kuvat: Aiki Maakari

Sivumäärä: 288 s.

Kirja "kaiken järjen mukaan" käsittelee erityisesti naistutkimuksen ja yleisesti ihmistutkimuksen tilaa. Se, että ihmisellä on "itsenäinen tahto", tarkoittaa sitä, että tutkimusta on tehtävä yhteistyössä ihmisten kanssa. Ihmistutkimuksen objekti on ytimeltään subjekti. Tämä merkitsee, että tutkimus on hedelmällistä vain pyrkiessään edistämään kohteensa subjektiivisia pyrkimyksiä. Yleisesti tavoitteena on ihmisten emansipaatio sirkustalouden sirkkelistä.

Oma arvioni: Kirjailijan omien sanojen mukaan tämä kirja kertoo tutkijasta, jota suorastaan riivaa kysymys tieteen asemasta, tehtävästä ja merkityksestä ihmisten elämän ja ennen kaikkea sen muuttumisen ja muuttamisen kannalta. Ihmisten elämää rajoittavien asioiden tietoinen poistaminen onkin todella kiinnostavaa. Mielenkiintoinen kysymys on sekin, onko tiedettä mahdollista tehdä muutenkin kuin hampaat irvessä ja rahoituspolitiikka mielessä. Tieteen ja tutkimuksen olemus siis selvästi sekä kiehtoo että vaivaa edelleen Weckrothin mieltä. Hän pohtii muun muassa sitä, mikä on juuri se tieteellisen ajattelun erityispiirre, joka erottaa sen kaikesta muusta ajattelusta, jos sellaista loppujen lopuksi lienee olemassakaan. Kirjoittajaa kiinnostaa myös etenkin se, miten ihmistieteet voisivat nousta luonnontieteiden tasolle.

Kirja on monimuotoinen ja -ääninen kokoelma niin henkilöhistoriaa, muistumia, reagointia televisio-ohjelmiin ja lehtikirjoituksiin kuin ”normaalia” tieteellistä keskusteluakin, mitä se nyt sitten oikeastaan onkaan. Kirjan mosaiikkimaisuus on samanaikaisesti sekä hämmentävää että kiinnostavaa, hyvällä tavalla rajoja rikkovaa. Minusta teoksessa esitetyt pohdinnat siitä, mikä on "minän" paikka tieteellisessä tekstissä ja millaisia ovat tutkijan ja tutkittavien roolit tutkimuksessa, ovat todella kiinnostavia, sillä akateemisessa kielenkäytössä on iät ja ajat suosittu ennen kaikkea passiivimuotoa, eivätkä eri osapuolten roolit ole yksiselitteisiä vielä tänä päivänäkään. 

Kirjailija itse luonnehtii kirjaansa osuvasti "ajatusristikoksi" ja "ajatuspidekirjaksi".  Se tarjosi minulle lukuisia ja monitasoisia ajattelun aiheita ja pohdinnan palasia. Lukiessa mieleen nousi koko ajan lisää kysymyksiä. Jo heti alussa selvisi, että valmiita vastauksia ei kirjan sivuilta juurikaan tulisi löytymään. Jos siis etsit luettavaa, joka haastaisi sinua miettimään asioita kenties totutusta poikkeavalla tavalla ja saisi sinut mahdollisesti kyseenalaistamaan totuuksia, Klaus Weckrothin kirjoittama tuore kirja kaiken järjen mukaan, on oivallinen valinta. Minun mielestäni tämä teos kestää mainiosti useammankin luku- ja katselukerran, tai pitäisiköhän sittenkin kirjan luonne huomioiden puhua nimenomaan ajattelu- ja pohdintakerrasta... No, joka tapauksessa kirjaan kannattaa tutustua, jos edellä mainitut teemat kiinnostavat. 

Kirja-arvio: Reetta Huttusen runoissa tarkastellaan lääkärin ja potilaan roolia myös pintaa syvemmältä

Reetta Huttusen (s. 1972) Valkoisessa takissa olen lähinnä mies, on moniaineksinen ja -kerroksinen kokoelma sairaalarunoja, joissa sairaala-arki hiipii iholle ja tunkeutuu välillä ihan konkreettisestikin ihon alle. Runojen keskiössä on nuori naislääkäri, joka pohtii omaa rooliaan ja tuntee olonsa epävarmaksi ja itsensä usein riittämättömäksi, kuten seuraava katkelma osoittaa: 

"olenko hiljaisuuden arvoinen

pelastanut riittävän määrän"

Vaikka valkoinen takki ja stetoskooppi ovat oleellista rekvisiittaa ja tärkeitä turvan tuojia, yksin ne eivät kuitenkaan riitä lääkärin pätevyyttä ja riittävyyttä osoittamaan. Potilaiden luottamuksen saavuttaminen vaatii välillä jopa äänen madaltamista oman auktoriteettiaseman vahvistamiseksi. Samalla on pyrittävä hyväksymään se tosiasia, että oppikirja kertoo vain osan totuudesta, loput on oivallettava itse. On annettava itselleen mahdollisuus välillä myös erehtyä ja epäonnistua – kaikkea pahaa on mahdotonta poistaa.

”tämä ammatti, mikään 

ei ole pelkääjiä varten”

Sairaala ei nuku koskaan. Sen pulssi sykkii silloinkin, kun päivä on vasta aavistus sälekaihtimissa. Syntymä ja kuolema kun eivät milloinkaan katso kelloa. Sairaudet sentään saattavat onneksi välillä nukkuakin suoden näin potilaille hetkeksi rauhan. Kenties ne pitävät silloin tällöin jopa vapaapäivän. Mutta, saako lääkäri haista vanhalle viinalle tai valkosipulille?

Liian suuret pastellisävyiset yöasut, loisteputkilampun sirahdukset ja ruokakärryn kolahdukset ovat tuttuja varmasti kaikille sairaalasängyssä joskus maanneille – mutta ovatko ne sittenkään aina välttämättä merkkejä lohdusta ja toivosta, sitäkin runoja lukiessani mietin. On oireita, tutkimuksia, löydöksiä, diagnooseja, ennusteita ja hoitoja. Vaikka lääkäri näkee tähystäessään ihmisen sisuksiin löytäen muun muassa eteisiä, kammioita ja läppiä, ei hänkään sentään ihan kaikkea näe:

”Ei rakkaus asu sydämessä 

olen katsonut sinne"

On lääkäreitä ja potilaita, mutta ennen kaikkea on ihmisiä.  Kiinnostava teema, jota runoissa käsitellään, onkin juuri se, keitä olemme toinen toisillemme ja itsellemme silloin, kun tittelit jätetään pois. Huttunen toteaakin osuvasti, että lääkärikin on vain numero tunnistusrannekkeessa, kun ylpeys ja valkoinen takki riisutaan. Hän on vertaistensa seurassa, potilas potilaiden joukossa. 

Jokainen ihminen haluaisi varmasti olla muutakin kuin diagnoosinsa ja muutama rivi sairauskertomuksessa. Mutta etenkin lääketieteellisissä lausunnoissa, yksilö kutistuu edelleen helposti pelkäksi numerokoodiksi, vaikka ihminen ei koskaan olekaan yhtä kuin sairautensa tai vammansa. Samaan tapaan lääkärikin haluaa välillä olla vain ihminen. Kokoelman puhuttelevien runojen keskeinen viesti onkin mielestäni se, että meidän tulisi kohdella ja kohdata toinen toisemme ennen kaikkea ihmisinä – oppiarvoistamme tai mahdollisista diagnooseistamme riippumatta.

Suosittelen tätä tuoretta tamperelaislääkäri Reetta Huttusen vahvasti omaäänistä esikoiskokoelmaa sairauksia ja sairaaloita pelkäämättömille runouden ystäville, statukseen katsomatta.

Kustantaja: Enostone

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 95 s.

P.S. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Kirja-arvio: Harri Hertell antaa tuoreissa runoissaan ääneen kaikenlaisille tunteille

Helsinkiläinen runoilija ja suomalaisen lavarunouden pioneeri Harri Hertell (s. 1985) sanoittaa kuudennessa runokokoelmassaan omaäänisesti ja tarkkanäköisesti niin lapsiperhearkea kuin yhteiskunnallisia epäkohtiakin rehellisesti ja tunteita peittelemättä. Uudessa Kaikki tunteet sallittuja -teoksessa runoilija kuvaa omaa tietään isäksi ja kasvuaan isänä. Isäksi tuleminen pelottaa ja isänä oleminen askarruttaa. Runoilija on halukas kohtaamaan lamalapsuutensa ja sukunsa kipupisteet, jotta voisi olla lapsilleen luotettava ja turvaa tarjoava isä, mutta silti oman isän tekemien virheiden ylisukupolvisuus mietityttää. 

"niille jotka pelkäävät 

itseään ja vanhempiensa 

tai isovanhempiensa virheitä 

haluan sanoa 

että jokaiselle on jossakin voima

kohdata pelkonsa

ja niiden kanssa elämään oppiminen 

kestää koko elämän"

Eräässä runossaan Hertell kysyy koskettavasti, miksi meistä vain toiset saavat aloittaa rakkaudella. Seuraava sitaatti kyseisestä runosta kuvaa mielestäni erityisen hyvin myös juuri tätä hetkeä, jolloin koulut ovat aloittamassa jälleen lähiopetustaan parin kuukauden etäopetusjakson jälkeen ennen kaikkea lastensuojelullisin perustein:

”Sillä vain toiset meistä saavat aloittaa rakkaudella

paijauksilla nukkumaan mennessä

lauluilla ja saduilla

toiset matkaavat ilman lippua

vaatteet tupakanhajuisina 

eikä koulussa kukaan halua istua vieressä

mutta on onneksi toivoa

opettajia jotka osaavat kertoa ja kuunnella

näyttää kädestä pitäen hermostumatta 

suuttumatta kun asiat eivät heti onnistu

tai mene niin kuin aikuinen toivoo.”

Minusta on aina todella surullista, jos lapsi ei tunne olevansa kotonaan turvassa ja rakastettu. Sillä jokainen lapsi on vanhempiensa rakkauden ja huolenpidon arvoinen. Runoilija pohtiikin aiheellisesti, näkevätkö aikuiset sen, että he saattavat olla liian vähän vanhempia. Hertell tuo elämänmakuisissa runoissaan hienosti esiin sen, että isyys ei ole itsestään selvää eikä helppoa, mutta se on väsymyksen ja haasteiden ohella usein myös ihanaa: iloa ja leikkiä, unohtumattomia onnen tunteita ja lukuisia kiitollisuuden aiheita.

Hertellin runoissa toiveikkuus on vahvasti läsnä kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Se onkin tärkeää, jotta osaisimme iloita elämästä. Oman menneisyyden hyväksyminen on tässä oleellisessa asemassa. Olisi hienoa, jos jokainen meistä voisi oivaltaa olevansa riittävän kokonainen. 

En ole aiemmin lukenut Harri Hertellin runoja, mutta tämän puhuttelevan ja tunteita täynnä olevan kokoelman perusteella luen kyseisen runoilijan tuotoksia mielelläni myös lisää. Kaikki tunteet sallittuja on kokoelma, jota voin suositella lämpimästi etenkin kaikille omaa isyyttään pohtiville miehille. Näiden sävyltään toiveikkaiden ja luonteeltaan jopa  terapeuttisten runojen lukeminen kun saattaa osaltaan helpottaa  myös omien tunteiden ilmaisemista. Nähdäkseni juuri siihen runoilija haluaakin lukijoita rohkaista.  

"Mitä sanoa

ja miten 

niin ettei vaienna muita 

sitä pohtimalla 

tulen itsekin paremmin kuulluksi. "

Kustantaja: Enostone

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 97 s.

P.S. Kiitos kustantajalle saamastani arvostelukappaleesta.

Kirja-arvio: Viisisataa kutiavaa hammasta -lastenkirja vie seikkailemaan Murisevaan metsään

Kustantaja: NMI / Lukumummit ja -vaarit -hanke

Julkaisuvuosi: 2020
Kuvittanut: Pia Sakki

Sivumäärä: 74 s. 

Hannu Hirvosen kirjoittamassa uudessa lastenkirjassa Viisisataa kutiavaa hammasta tutustutaan Murisevan metsän monenlaisiin asukkaisiin. Kirja on jatkoa Murisevassa metsässä-sarjalle. Mutta muriseeko metsä oikeasti ja onko vesi tosiaan purevaa? Se selviää, kun luet tämän hauskan kirjan.

Tarinassa seikkailevat muun muassa karhu, kettu, hössöttävä hoivajänis ja siili - sekä tietysti pikkukrokotiilit lukuisine kutiavine hampaineen. Pia Sakin luoma värikäs kuvitus tukee tarinaa erinomaisesti. Pienten humorististen ja opettavaisten kertomusten ohessa kirjassa on pohdintaosuuksia, joissa lapsia kannustetaan riimittelemään ja keksimään synonyymejä ja käyttämään mielikuvitustaan sekä pohtimaan monenlaisia luontoon ja eläimiin liittyviä asioita, joista mainiona esimerkkinä jäniksen laatimat harakanvarpailla kirjoitetut metsän järjestyssäännöt. Niistä yksi kuuluu näin: 

"Älä riko luonnonrauhaa, täällä et saa purkkaa jauhaa. Sulaa jää ja sulaa lumi, vaan ei sula purukumi."

Tärkeitä teemoja ovat myös kasvaminen ja kehittyminen; erityisesti rakkauden ja rajojen merkitys siinä. Kirjalla halutaan mielestäni korostaa myös tarinoiden voimaa. Kuinka tylsä maailma olisikaan ilman niitä. Teos tutustuttaakin lapset innostavasti sanataiteen saloihin.  Kirjassa esitetyt pohdintakysymykset ovat Katja Korhosen ja Adrienn Jalosen (NMI) laatimia. Niissä riittää mietittävää vaikka koko perheen yhteisiin opettavaisiin ja oivaltamisen iloa tarjoaviin lukuhetkiin. 

Viisisataa kutiavaa hammasta on ladattavissa maksuttomasti tästä  

Toivotan kaikille pienille ja vähän isoimmillekin lukijoille mukavan leppoisia lukuhetkiä Murisevan metsän asukkaiden aika ajoin jännittävässäkin seurassa. 

P.S. Lämmin kiitos Niilo Mäki Instituutille saamastani arviopyynnöstä. 

Hans Rosling & Fanny Härgestam: Hans Rosling – Kuinka opin ymmärtämään maailmaa

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2020

Ruotsinkielinen alkuteos: Hur jag lärde mig förstå världen (2017)

Suomentanut: Elina Lustig

Sivumäärä: 286 s.

Faktojen maailman kirjoittajan innostava elämä

Maailmankuulu tieteen popularisoija osoitti, että ihmiskunnan asiat ovat paremmin kuin luulemme. Tämä omaelämäkerrallinen kirja täydentää Faktojen maailmaa. Se kertoo, miten Hans Rosling kasvoi vaatimattomista oloista maailmanselittäjäksi ja luotettavan tiedon puolustajaksi. Rosling paljastaa elämänsä vaikeimman päätöksen ja kuvaa käänteentekeviä oivalluksiaan.

”Tässä kirjassa on hyvin vähän numeroita. Sen sijaan se kertoo merkittävistä kohtaamisista ihmisten kanssa.” – Hans Rosling

Oma arvioni: Hans Roslingin (1948-2017) postuumisti julkaistut muistelmat olivat  todella kiinnostavaa luettavaa. Kirjallaan Rosling osoittaa tiedon tärkeyden ja tieteen voiman etenkin köyhimpien maiden asukkaita koettelevien terveyshaasteiden voittamisessa. Roslingin kuvaukset Afrikan sairaaloiden todellisuudesta saivat minut huokaisemaan helpotuksesta, että olen syntynyt Suomeen.  Vaikka Rosling ei ollutkaan suuri optimisti, työssä häntä ajoi eteenpäin sammumaton tiedonjano. Eikä edes syöpään sairastuminen lannistanut miestä, sillä vaikka  tilanne näytti toivottomalta, hän saattoi todeta hymyillen:

"Ei ole koskaan liian myöhäistä luovuttaa, joten voimme ihan yhtä hyvin tehdä sen joskus toiste."

Tämä asia olisi hyvä muistaa, jos epätoivo yrittää vallata mielen.  En ole vieläkään lukenut Faktojen maailmaa, mutta tämän muistelmateoksen jälkeen tulen tarttumaan siihen pian. Nämä teokset luovat uskoa siihen, että huomenna moni asia voi olla paremmin kuin tänään, mutta se vaatii paljon työtä. 

Mari Uusivirta & Eveliina Koskiranta: Vaikuta! Maailmanparantajien kirja

Kustantaja: S&S

Julkaisuvuosi: 2020
Kuvittanut: Jolanda Kerttuli

Sivumäärä: 243 s.

Aktivismin aika on nyt

Koska johtajamme käyttäytyvät kuin lapset, meidän lasten täytyy ottaa vastuu, julisti Greta Thunberg, joka käynnisti esimerkillään koululaisten kansainvälisen ilmastolakkoliikkeen.

Vaikuta! Maailmanparantajien kirja kertoo, miten aktivistit toimivat paremman maailman puolesta. Nuorille suunnattu journalistinen tietokirja kannustaa lukijaa etsimään itselleen sopivimmat keinot ja tarttumaan toimeen epäkohtien korjaamiseksi. Inspiroituminen ja yhteistyö ovat vain klikkauksen päässä. Raha ja ikävuodet eivät enää ole edellytys ääneen pääsylle, vaan kuka vain voi aloittaa vallankumouksen.

Kirja kertoo 18 tarinaa rohkeista nuorista ja yhteisöistä Suomessa, muissa Pohjoismaissa ja ympäri maailmaa. Nuoret näyttävät, että maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Ja että yksi ihminen voi saada paljon aikaan, mutta ei koskaan yksin.

Oma arvioni:

”Isoonkin ongelmaan voi tarttua miettimällä parasta mahdollista lopputulosta. Mitkä ovat ensimmäiset askeleet sitä kohti? Kenen avulla voit ne ottaa? Mitä korkeammalle tähtäät, sitä merkittävämmän ratkaisun saatat saada aikaan.”

Kirjan elämänmakuiset tarinat nuorista, jotka uskaltavat ajaa itselleen tärkeitä asioita ja tuoda esille vaikeitakin kokemiaan vääryyksiä toimivat varmasti inspiraation lähteenä ja kannustuksena monille nuorille, joiden mielestä yhteiskunnassa ja etenkin ihmisten asenteissa on parantamisen varaa. Kirja onkin mielestäni  todella tärkeä puheenvuoro monimuotoisen ja -äänisen aktivismin puolesta. 

”Jos ei itse ota tilaa, ei kukaan ole sitä antamassa.”

Kirjassa esitellyt tarinat osoittavat hyvin sen, että kaikkien ei tarvitse osallistua mielenilmauksiin, vaan asioihin voi vaikuttaa vaikkapa somekanavien kautta tai taiteen keinoin. Helppoa omien näkemysten esiin tuominen ja oman äänensä kuuluviin saaminen ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä esimerkiksi vihapuhe on valitettavan yleistä. Siitä syystäkin on tärkeää huolehtia omasta jaksamisestaan.  Aktivistina ei tarvitse olla 24/7. 

”Poistu mukavuusalueelta ja tavoittele pilviä, vaikka se pelottaisi. Luota itseesi ja siihen, että olet tekemässä juuri sitä mitä haluat.”

Suosittelen tätä asioihin vaikuttamiseen innostavaa kirjaa kaikille maailmanparantamisesta kiinnostuneille 12-15-vuotiaille nuorille.  Tulevaisuutta rakennetaan jo tänään - yhdessä. 

P.S. Lisää suosikkisitaattejani kirjasta voit lukea tästä 

Mari Frisk: Neliöjuuri

Kustantaja: Myllylahti

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 264 s.

Vapaus, vanhemmuus ja tasa-arvo – voiko nämä yhdistää? Omaperäisestä perheenperustamisesta kertova esikoisromaani Neliöjuuri tarjoaa räväkkää huumoria, mutta myös syvällisempiä sävyjä.

Mitä tapahtuu, kun kaksi neljääkymppiä lähestyvää pariskuntaa päättää perustaa perheen yhdessä?

Identtiset kaksoset Kati Sormunen ja Sonja Tuomainen vauvakuumeilevat tahoillaan. Ajatus suloisesta vauvasta kierremakaronivarpaineen houkuttelee, mutta lapsiperhearjen ristipaineet arveluttavat. Vanhemmuus on suuri tuntematon, josta kaikuvat viestit ovat ristiriitaisia.

Olisi kätevää, jos tilauksen voisi hoitaa kotiovelle vauva & vaippakassi käteen -periaatteella, mutta koska se ei ole mahdollista, on aika virittää kotikutuinen hedelmöityspaja. Kaksoset ovat tottuneet jakamaan kaiken pienestä pitäen, miksei myös lasta. Mutta onko kaksi paria vanhempia lapsen etu vai samanlainen turhake kuin kesä- ja talviverhot?

Vauvaprojektin edetessä asiat mutkistuvat. Onko ympäristö – tai edes kukaan vanhemmista – valmis, kun järki, tarpeet, tunteet ja biologia vetävät nelikkoa eri suuntiin?

Siskosten elämää hämmentää ja selkeyttää salaperäinen sukulainen Alexander Rotekreutz, joka ilmoittaa testamenttaavansa heille hulppean huvilan, yhdellä tiukalla ehdolla.

Oma arvioni: Mari Friskin ( s. 1976) esikoiskirjassa on runsaasti hersyvää huumoria, mutta myös tummempia sävyjä ja suuria kysymyksiä. Romaani oli kaiken kaikkiaan kuitenkin leppoista ja helppoa luettavaa. Vaikka juonikuviot olivat osin ennalta arvattavia, mukaan mahtui onneksi myös yllättäviä asioita, joten lukijan mielenkiinto säilyi hyvin loppuun asti. Mielestäni romaani loppui jotenkin  kesken. Nähtäväksi siis jää, jatkuuko tarina kenties seuraavassa kirjassa. 

Jos etsit itsellesi kevyttä mutta ei kuitenkaan liian höttöistä saati siirappista luettavaa, Neliöjuuri on oivallinen valinta. Sen parissa ei ole tylsää. 

Marika Riikonen: Hevostytöt – Mikä saa ihmisen raahautumaan tallille vuodesta toiseen?

Kustantaja: Art House

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 248 s. 

Suomi on hevostyttöjen maa. Silti hevostytöistä ei ole juuri kirjoitettu tietokirjoja, toisin kuin ratsastuksesta, raveista ja hevosista itsestään. Hevostytöt esiintyvät lähinnä nuorten hevosromaaneissa.

Hevostytöt-kirja korjaa tämän epäkohdan ja nostaa parrasvaloihin kaikenikäiset ja -taustaiset hevostytöt ja -naiset. He saavat itse kertoa, mitä hevostyttöys on, miltä se tuntuu ja miten se muovaa ihmistä läpi elämän.

Kirjassa hevostyttöys ei tarkoita ikävaihetta vaan olemisen tapaa. Kun hevoshulluus iskee, tila on usein vakava ja pysyvä. Tallilla niskasta karisevat kaikki roolit ja odotukset ja muu maailma seisahtuu. Ja yhtäkkiä on kulunut viisi tuntia. Tai puoli elämää.

Oma arvioni: Kun huomasin, että hevostyttöydestä on kirjoitettu tietokirja, tiesin heti haluavani lukea sen - olenhan aikoinaan itsekin ollut hevostyttö. Kävin ratsastamassa ensimmäisiä kertoja isosiskon esimerkin innoittamana jo alle kouluikäisenä. Keikuin rohkeasti korkean mutta kiltin Pusu-hepan selässä. Vielä ala-asteikäisenä kävin säännöllisesti ratsastamassa muutaman vuoden ajan, kunnes toinen lonkkani kipeytyi niin pahasti, että ratsastukselle oli pakko sanoa hyvästit. Hevoskirjallisuutta luin kuitenkin edelleen innokkaasti ja vielä tänä päivänäkin katselen mielelläni niin este- kuin kouluratsastuskilpailujakin. Olen aina ihaillut uljaan hevosen ja ihmisen saumatonta ja helpon näköistä yhteistyötä, jonka tiedän vaatineen molemmilta osapuolilta paljon. Vaikka hevosharrastuksen jäljet tuntuvat kehossani koko loppuelämäni, olen kaikesta huolimatta iloinen siitä, että sain aikanaan kokea ratsastuksen tuomaa iloa, rentoutta ja vapauden tunnetta.  

Marika Riikosen kirjoittama tuore kirja valottaa hevostyttöyden ilmiötä kiinnostavasti ja monipuolisesti. Se etsii vastausta muun muassa siihen, mistä hevostytön identiteetissä on kysymys ja mitä se yksilöille merkitsee. Teos osoittaa, ettei hevostyttöys ole iästä kiinni, sillä se on enemmänkin tapa elää ja ajatella. Siksi hevostyttöys on usein identiteetti, joka ei juurikaan heilahda. Kirja käsittelee ajattelua avartavasti myös hevostyttöyteen liitettyjä stereotypioita. Tallimaailmassa kohtaavat samanaikaisesti avaruudellinen viisaus ja kurainen todellisuus. Riikosen mukaan hevostytöt on tehty vimmasta, hiestä ja rakkaudesta, Kirjassaan hän kuvaa rehellisesti sekä omia että toisten hevostyttöjen kokemuksia elämänmakuisesti kuvaten myös sitä, kuinka hevosteluun kuluu rahaa, eikä suuriltakaan suruilta voi välttyä. Mutta silti se on kaiken vaivan ja tuskan arvoista - ainakin jos todellisilta hevostytöiltä kysytään. 

Suosittelen Hevostytöt -kirjaa kaikille, jotka tunnustavat olleensa joskus tai ovat yhä ylpeästi hevostyttöjä. Itselleni kirja tarjosi lukuelämyksen rinnalla myös nostalgisen matkan lapsuuteni hevostallille ja maastoretkiin, joita en varmasti koskaan unohda... 

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Kustantaja: Aula & Co

Julkaisuvuosi: 2020

Saksankielinen alkuteos: Ein ganzes Leben (2014)

Suomentanut: Raimo Salminen

Sivumäärä: 130 s. 

Hienosyinen ja elegantti romaani, jossa yhden miehen elämä avaa näkymän koko Eurooppaa muuttaneeseen vuosisataan. Vähäeleinen kertomus piirtää lukijan silmiin Alppien laaksot ja jyrkänteet ja koskettaa syvältä.

Saapuessaan syrjäisään laaksoon Andreas Egger on vasta nelivuotias – tai niin arvellaan, sillä kukaan ei tiedä hänen tarkkaa ikäänsä. Laaksosta tulee hänen kotinsa loppuelämän ajaksi. Andreas on vahva ja neuvokas ja hänestä kasvaa arvostettu sekatyöläinen, joka sodan jälkeen raivaa laaksoon tietä junaradalle, sähkölle, valolle ja äänelle. Laakson suojissa koittaa myös päivä, jona Egger seisoo ensi kertaa Marien, elämänsä rakkauden, edessä. Ja se jona Marie onkin poissa. Eggerin kautta lukija todistaa siirtymän maatalousyhteiskunnasta sodan kautta nykyaikaan.

Oma arvioni: Miten hienosti yhden miehen koko vaiherikas elämä onkaan saatu tiivistettyä vain reiluun sataan sivuun tekstiä.  Ja yksilön ilojen ja surujen ohessa kuvataan kiinnostavasti myös yhteiskunnan muuttuminen 1900-luvulla. Pienen itävaltalaisen alppikylän elämä muuttuu, kun matkailu syrjäyttää maatalouden, ja tämä muutos heijastuu myös Andreas Eggerin, tuon vähäpuheisen ja ahkeran työmiehen arkeen. 

Kokonainen elämä on kaikessa vähäeleisyydessään vakuuttava ja vaikuttava romaani. Kirja on mielestäni tunnelmaltaan kaunis ja pohdinnoiltaan viisas. Se kosketti ja sai ajattelemaan elämää. Suosittelen  sitä lämpimästi  etenkin sellaisille lukijoille, jotka kaipaavat tarinalta syvällisyyttä, mutta eivät välttämättä halua lukea monisatasivuista tiiliskiviromaania. 

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita (kaikille) – Kertomuksia uskomattomista suomalaisista Rudolf Koivusta Saara Aaltoon

Kustantaja: Into

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 175 s.

Sanni, Roni Bäck, Fadumo Dayib, Fredrika Runeberg, Jani Toivola, Li Andersson, Linus Torvalds, Maiju Gebhard, Pertti Kurikan nimipäivät, Rudolf Koivu, Sakris Kupila, Tinja-Riikka Korpela… 

Suomalaisista on moneksi! Sankaritarinoita (kaikille) kertoo uskomattomia tositarinoita iltasatumuodossa eri vuosikymmeniltä. Kirjan sankarit ovat kulkeneet omia polkujaan, rikkoneet lasikattoja tai tehneet ennakkoluulottomia valintoja. He ovat erinomaisia esikuvia lapsille ja aikuisille – aivan kaikille. 

Kirjoittajina ja kuvittajina on joukko ammattilaisia ja nuoria lahjakkaita lupauksia. Kirja on jatkoa lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaalle ja yleisöFinlandian voittaneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) ja Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille). Sarjan kolmas upea kirja sisältää 40 ihmeellistä tarinaa suomalaisista naisista, miehistä ja muunsukupuolisista värikkäin, voimaa säkenöivin kuvituksin.

Oma arvioni: Tämä informatiivinen ja värikäs teos jatkaa "edeltäjiensä" tavoin etenkin nuoria voimaannuttavalla linjalla. Kirja on tärkeä puheenvuoro ihmisyyden ja sen monimuotoisuuden  sekä suvaitsevaisuuden puolesta. Myös sankaruutta on monenlaista - ja itse asiassa jokainen meistä on  oman elämänsä sankari. Sankaruuden ei tarvitse olla suuria tekoja, se voi olla pieniä ja arkisilta tuntuvia asioita. Kirjan esittelemät erilaiset ja eri aloja edustavat ihmiset rohkaisevat ylittämään rajoja ja kannustavat unelmoimaan, kuten esimerkiksi mäkihyppääjä Julia Kykkänen:

"Älä mieti, mitä muut ajattelevat. Usko omiin unelmiisi."

Rohkeutta ei ole pelon puute vaan se, että tekee asioita pelosta huolimatta. Vaikka lopputuloksesta ei olekaan varmuutta, aina kannattaa taistella tärkeäksi kokemiensa asioiden puolesta, kuten opetusministeri Li Andersson kannustaa:

"Hän joka taistelee, voi hävitä. Hän joka ei taistele, on jo hävinnyt."

Suosittelen kirjaa kaikille todellisten sankaritarinoiden ystäville noin yhdeksästä  ikävuodesta ylöspäin. Tämä teos päätti minun vapun lukumaratonini, jonka saldona luin vuorokauden aikana neljä kirjaa, 953 sivua. 

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2019
Kjell Westön kirjeet on suomentanut Laura Beck

Sivumäärä: 332 s. 

Banaanilaatikkonostalgiasta aikamme riidanaiheisiin – avointa ja syvälle menevää ajatuksenvaihtoa elämän keskeltä. 

Keväällä 1997 nuori toimittaja Juha Itkonen haastatteli menestyskirjailija Kjell Westötä ja elätteli omia kirjoitushaaveitaan. 

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaksi kirjailijaa pohtii kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä. 

Kirjeenvaihdon edetessä sävy muuttuu yhä avoimemmaksi ja luottamuksellisemmaksi. Käsittelynsä saavat myös kirjailijan työn varjopuolet, kateus, pettymykset ja pelot. Mutta myös sen onni: se on vapaata liikkumista ajassa, tilassa ja ihmismielessä. 

Oma arvioni: Olipa kiinnostavaa kirjeenvaihtoa kahden kirjailijan välillä. Pidin siitä, että kirjeissä teemat vaihtelivat tilanteiden mukaan ja veivät lukijan niin eri aikoihin kuin erilaisiin tunnelmiinkin. Koska olen lukenut sekä Itkosen että Westön teoksia ja pidän molempien kirjoista, miesten pohdinnat kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta olivat mielestäni erityisen kiinnostavia. Juha kirjoittaa asiasta näin: 

"Valoa kohti mutta varjoja unohtamatta, lause kerrallaan, päivästä toiseen." 

Muistelun rinnalla kirjeissä oltiin varsin hyvin kiinni myös tässä ajassa, sillä osansa saivat esimerkiksi Trump ja ilmastonmuutos. Monipuolisten aiheiden lisäksi minua kirjassa viehätti erityisesti se avoin rehellisyys, jolla Juha ja Kjell toisilleen ajatuksistaan ja tunteistaan kirjoittivat. Ajatustenvaihtoa olisi voinut lukea vielä enemmänkin, mutta niinhän se on, ettei mikään jatku loputtomiin, kuten Kjell seuraavassa lainauksessa kirjoittaa:

"Monet asiat jäävät käsittelemättä, monet asiat jäävät kesken, myös tärkeät asiat. Näin se vain menee: Elämässä jää paljon kesken, ja se koskee myös ajattelemista ja kirjoittamista."

Tätä elämänmakuista kirjeenvaihtokirjaa voin suositella ainakin kaikille kotimaisen kirjallisuuden ystäville. Ja miksei myös kaikille iseille, sillä isyyttäkin kirjeissä käsiteltiin varsin avoimesti vaikeitakaan tunteita kätkemättä.